Here comes the rain again falling on my head like a memory

Mä viilsin itteäni melkein vuoden jälkeen.

Mä itkin, huusin, revin hiuksiani ja heittelin tavaroita.

Mä käskin mun poikakaveria tappamaan itsensä.

Mä hajosin tänään totaalisesti. Ilman mitään syytä. Mä oon tuntenu helvetinmoista yksinäisyyttä ja alemmuuden tunteita, koska söin taas tänää lähemmäs tuhatta kaloria, kuin viittäsataa.

Mä en tiiä miks mä ees sanoin sen. Mä en tarkottanu sitä. Se hajos siitä, se satutti sitä paljon. En mä tarkottanu sitä. Mä rakastan sitä. Ja se vieläkin kestää mua. Se vaan sillon satutti mua niin paljon vahingossa. Mä olisin kaivannu tukea, ymmärrystä ja hellyyttä. Se tuomitsi mun itseinhon. Se sattu.


Mä kaipaan J:tä ihan helvetisti. Tuntuu että siitä olis vuos, eikä puoltoista viikkoa. Mä lähettelen sille tekstareita, vaikka tiedän ettei se tuu saamaan niitä vielä ikuisuuteen. Mä en edes halua tietää sitä tuskaa mitä kaverin kuolema aiheuttaa, jo nyt mä hypin seinille vaikka tiedän koko ajan sen että kauanko kestää niin se on takasin.


Mä oon ollu vähän väliä kotona. Mä kaipaan sinne. Asia jonka myönnän ehkä ensimmäistä kertaa. Mä kaipaan niitä ihmisiä mä kaipaan sitä tunnelmaa niin että itkettää. Mä en vaihtais mun omaa kämppää pois, en todellakaa. Tää pitää mut järjissään, mutta silti, jos mä satun menemään sinne niin lähtö on aina yhtä vaikeaa.


Yksinäisyys on kamala tunne. Kun olisi ainut ihminen maailmassa.

Took awhile to see all the love that's around me

Mun viikko o menny syömisten osalta semihyvin (joo tähän sitä on taas tultu) kalorit 200-400 sisällä, vaikka kaks feilaispäivää tuli nii tyytyväine olo. Mä painan liikaa. Mä en kehtaa kirjottaa sitä edes tänne. Mä oon taas uppoutunu tähän ja nautin siitä. Ainakin kymmenen kiloa pois nyt ja heti. Nyt mä oon taas lihavimmillani.


Mä oon tajunnu et mä en oikeesti luota kehenkää ihmiseen. Mä en luota mun kavereihin en edes mun poikakaveriin. Kun J lähti katkolle, mä epäilin ilman mitään syytä sitä, että se kusetti asiassa. Siis se on mun paras kaveri, eikä ikinä tekis niin, mutta silti... Mä lopulta etin sen yhen foorumin netistä missä se on aktiivisena ja sieltä salapoliisisoin sen tunnuksen. Tervettä ja järkevää eikö...

Mä oon selvittäny mu poikakaverin sähköpostin salasanan. Mä tsekkaan aina kun oon rauhassa sen koneen kanssa sen sivuhistoria&fbeen. Eikä siinä ole edes mitään järkeä!! Mä kyttään sen kännykän viesti ja puheluhistorian. Mä teen kaiken mikä on mahollista. Okei se kaikki vähitellen o helpottanu, mutta se ei oo kivaa. Miksen mä osaa luottaa ihmisiin? Varsinkaan niihin ketkä on ne tärkeimmät.

Mä uskon ja luotan mun poikakaveriin, mutta mä pelkään et siihe ei voiskaa luottaa. Et se oiski oikeesti ku eri ihminen.

Mä varmaan puhun ehkä ekaa tai tokaa kertaa blogissa siitä että miks mä en luota siihen.

Mä oon mustasukkane, mä oon huonoitsetuntone ja se suhteen alkuaikoina (kröhöm eka puol vuotta) "flirttas" muiden muijien kanssa. Ei lääppiny ei mitään, mut siis puheentasolla. Se oli sen normaalia puhetta. Se on aina ollu sellane jätkä joka tulee paremmi toimee tyttöjen kuin poikien kanssa.

Ja se on valehdellut mulle (niin että tiedän) kahesti meidän suhteen, eli kahen vuoden, aikana 1. ei en pidä yhteyttä siihen ämmään joka selitti kuinka se kaipas mua ja poistin sen mesestä ----> NOT 2.joo mä kyl tein sen asian ---> aii niinkö (selitys oli että sillä ollut mitään väliä ja noin pääs helpommalla). Okei joo se on vähän, mutta mä oon oikeesti ton asian kaa tarkka. Mä oon liian epävarma, epäluuloinen ja herkkä että kestäisin epärehellisessä suhteessa.

Mä pelkään asiassa kuin asiassa että mua satutetaan.

Mä oon pessimistinen persoona, koska en halua että kun satttuu sen sattuvan niin paljoa. Mitä korkeammalla on sitä pidempi pudotus...

Päivä päivältä mä luotan enemmän. Ero on uskomaton viimesen 1.5 vuoden sisällä. Mä oon kun eri ihminen. Mä uskallan jo itkeä. Mä tiedän että aika parantaa haavat. Aika opettaa.



Anteeksi teille ihanat rakkaat, jotka olette kommentoineet! Mä lupaan muistaa vastata ihaniin kommentteihin<3 Kiitos ne olivat ihania!