Because maybe, you're gonna be the one who saves me ?

Mun pitäis nukkuu, mutten oikeasti halua. Mä juttelin just J:n kanssa. Se muija on nii hämmentyny ja sekasi. Sil on jotain yhen jätkän kaa, eikä se edes tiiä mitä. Ne on molemmat hajalla, ne molemmat rakastaa trippailua.

Mä en haluu et J satuttaa taas itteään, mutta mä pelkään. Mitä muuta voi tapahtua kun kaks ihmistä jotka ei osaa ilmasta tai käsitellä järjellisillä keinoilla tunteita sekoilee ja säätää keskenään?

Toisaalta siitä lähtökohdasta myös mun ja mun poikakaverin suhde lähti. Kumpikaan ei avautunut oikeista asioistaa puoleen vuoteen. Kumpikaan ei oikeasti osannut luottaa toiseen ja sen vilpittömään välittämiseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa kenellekkään itsestään, häpesi itseään. Tunsi huonoutta niin vahvaa.

Mikä auttaisi paremmin kuin se tunne että oikeasti kelpaa jollekkin? On tarpeeksi hyvä. Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti muistin tunteneeni sen. Se tilanne kun kerroin shoosta, masennuksesta ja päihteistä - asioita jota häpesin niin paljon. Myöhemmin vielä faijasta ja sen käytöksestä - sitäkin häpesin niin tavattomasti sillä olihan minussa pakko olla jotain vikaa jos oma isänikään ei tunnu välittävän. Mun poikakaveri tiesi että mninussa oli virheitä, hän tiesi minun olevan heikko, mä häpesin sitä jälkikäteen niin paljon että olin kertonut. Totuttuani ajatukseen se oli parasta. Vasta silloin pystyin oikeasti välittämään. Se oli selkeästi tärkein kohta meidän suhteessa mulle.

Sitä mä toivon. Mä toivon että J löytää jonkun joka ymmärtää sitä, mutta mä toivon että se ei ole samanlainen kun tämä herra N. J tarttee jonkun joka kuuntelee sitä, jonkun joka antaa takaisinkin, eikä vain ime kaikkea lohtua. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä sillä juurihan sitä mä itekkin teen. Toisaalta mun poikakaveri ei tartte sitä, se ei tartte jotain johon tukea, jotain jonka olkapäätä vasten itkeä.


Voiko oikeasti ihmisen pelastaa toinen sekopää?

Mä en tiedä, mutta jotenkin uskon sen olevan mahdollista. Se ei ehkä ole helppoa, mutta ainakin silloin molemmat on samalla tasolla ja puhuu edes suunnilleen samaa kieltä. Siihen tarttee aikaa, luottamusta ja ymmärrystä.

Mä tartten paljon että uskallan luottaa ihmiseen. Ja vaan silloin jos luottaa johonkin läheiseen ihmiseen täysin sen kanssa päänselvittämisestä voi oikeasti hyötyä.


Mua pelottaa sen puolesta, mä en haluu et ne molemmat lieksoo omaa pahaa oloaan toisiinsa. J on liian hajalla muutenki. Jos se N leikkii sen kanssa se tulee kärsimään.

Mä olen oikeasti niin kiitollinen et mulla on niin ihana poikakaveri. Se on muuttanut mua niin hirveesti. Se on parantanut mua, se on saanut mut reilun kahen vuoden jälkee kuin eri ihmiseks. Mun itsetunto on parantunut, mun masennus, mun sh kaikki. Siis periaatteessa kaikki on parantunu. Mä arvostan enemmän itteeni, varsinkin ihmisenä. Mä oon ehkä ihan mukava sittenki. Mä oon oppinu hyväksymään heikkouteni ja varsinkin vanhat virheet. Mä pystyn jopa puhumaan ja sanomaan ääneen masennuksen, ilman että näen sen olevan joku vika minussa, eikä pelkkä sairaus.

Mä oon niin kiitollinen.

Mä huomaan: mä oon päivä päivältä enemmän se oikea minä. Se mikä olin pienenä ennen kaikkea paskaa.

Ehkä kaikelle on oikeasti syy.

Tää suunta on oikee mihin oon kulkenu jo pari vuotta, ja tähän suuntaan sen kuuluu jatkua. Mä parannan itseni lopulta kaikesta. Mä en ehkä pysty siihen yksin, mutta avun avulla pystyn. Kiitos siis teillekin, että jaksatte tukea ja lukea ja saada mut tuntemaan itseni ihan siedettäväksi ja hyväksi. Kiitos paljon. Ette ymmärrä kuinka paljon te 43 ihmistä merkitsette, sekä kaikki jotka lukevat vaikkeivat sitä ole merkinneetkään. Kiitos

Can we pretend that airplanes In the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Marian kommentti sai mut miettimään - tekisikö kevyt lääkitys oikeasti hyvää mulle? Olenko mä sittenkin oikeasti masentunut? Enkö mä vain pysty näkemään sitä, koska vertaan kaikkea parin vuoden takaiseen jolloin olin aivan liian paskana. Entä jos se oikeasti tekisi hyvää? Mä en ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta, mutta mitä menettää kokeilemalla? Mä pelkään vaan sivuvaikutuksia ja eniten tunteiden latistumista sekä haluttomuutta, varsinkin haluttomuutta.

Mä myös pelkään myöntää sitä, että mä olisin oikeasti sairas vieläkin. Toisaalta mä myös pelkään hyväksyä lääkitystä, koska en ole ehkä muiden mielestä sen tarpeessa.

Toisaalta mua myös pelottaa ajatus siitä että entä jos oikeasti mun luonteeseen kuuluu vain tälläinen ailahtelevaisuus ja herkkyys? Mä en halua sitä. Mä en halua ahdistua, mä en halua syyllistyä. Mä haluan olla onnellinen.

Jos tämä on normaalia, niin miten ihmiset ovat niin vahvoja?


Mua pelottaa lääkitys myös siksi etten oo oikeestaan kuullu muuta kuin negatiivista kommenttia siitä, kuinka se saa zombieks. Kiltit jotka luette tätä ja joilla on mielialalääkitys niin laittakaa kommenttia omista kokemuksistanne ja lääketyypistä( ssri, snri jne)! Mä haluan kuulla miten ihmiset ovat kokeneet sen.


Hah niin kuin huomaatte olen taas koukussa rakkaaseen blogiini. Parasta terapiaa mitä on. Tässä saa setvittyä päätä niin hyvin. Tän hetkine terapeutti antaa liian kovaa palautetta, outoa kyllä mutta se arvostelee mun sanomisia. Se sen reaktiot kun puhun kehonkuvasta on inhottavia.

Se ei ymmärrä että mä ymmärrän.
Se ei tajua että mä tajuan sen asian olevan väärin.
Se ei ymmärrä että mä en halua laihduttaa, enkä laihduta - mä haluan vaan muuttaa mun ihanteet päästä.
Mä tiedän niiden olevan sairaita, mutta se ei usko mun tietävän.

Jos jokainen pystyisi siitä vaan sormia napsauttamalla muuttaa ajatusmallinsa niin hän olisi työtön. Helvetti mitä mä enään kuhnailisin jos osaisin? Mä olen aina halunnut, koko elämäni ajan. Mutta mä en osaa.

Se on samanlainen kuin mutsi jonka mukaan masennus oli kiinni musta itestäni.


Miksi ne ei ymmärrä?

Ei tää oo musta kivaa.

Jos mä pystyisin siihen nii helposti, kaikki olis loppunu jo niin kauan aikaa sitten.

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

I know what's right, but I wanna do wrong. Can't stop. You gotta let me go. There's something in me I can't control...

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.


Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.


Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.

Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.

Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.


Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.


Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.

Mutta entä jos teen?

Mun olo on kaikin puolin mukava: mä istun tyhjän uimaltaan reunalla kone sylissä. Kukaan ei häiritse, on vain mä ja kone.

Outoa kyllä: mä oon vatsan perusteella ihan huomaamattoman vähän laihtunu täällä olo aikana. Se varmaan johtuu kolmesta tasasin väliajoin olevasta ruokailusta. Mä elän melkein pelkillä salaateilla ja muilla vihanneksilla ja hedelmillä. Ainoastaan jälkiruoka poikkeaa linjasta, ja hetkittäin jos oikein tekee mieli syön muutaman ranskalaisen. Mä en edes HALUA syödä enempää, mä tulen joka ruualla täyteen. Sitten välissä taas nautin tyhjästä olosta ja sitten täyteen. Se toimii. Nyt syön normaalisti, ilman paineita. Mä tiedän etten halua syödä liikaa, mutten myöskään näännyttää, joten valitsen salaatin enkä ranskalaisia. Outoa, milloin mä taas muutuin näin terveeksi ja järkeväksi.

Mä olen liian kausi-ihminen. Pienikin stressi, ahdistus tai mikä tahansa kriisi laukaisee saman arvottoman ja lihavan olon. Onnellisena ja tyytyväisenä syön kunnolla ja lopetan pelleilemisen.

Mä olen nyt tyytyväinen tähän. Mä päätin lopettaa kokonaan herkkujen syönnin koulun alettua - paitsi tietysti että voin ottaa karkin jos joku tarjoaa meiningillä. Mulla oli kesällä aika bedimäinen kausi, jolloin en syönnyt vähääkään terveellistä ruokaa. Mä lopetan nyt sellaisen ja tasapainotan.

Se on oikeasti vain niin että kasvissyöjän on huomattavasti helpompi monesti syödä kevyemmin. Mä katon muiden lihabiittejä ja kananpaloja oman vihersalaatin takaa.


Ainoa asia mikä hieman ahdistaa täällä on se, että mä kuulin yhden mua muutaman sentin lyhyemmän tytön painavan 49-50 kiloa ja sillä oli ihan oikeasti iso pyöreä vatsa. Kuulostaa julmalta, mutta niin se oli. Miltä MÄ sitten näytän, jos se näyttää lihavalta? Toisaalta se on siroluinen, toisinkuin minä. Sillä on pitkät laihat jalat, ja kaikki vatsassa. Kaikki toisinkuin minulla.


Mua inhottaa koulun alko, vaikken sitä edes vielä tiedostakkaan. Eniten siinä ahdistaa tällä hetkellä se että yksi höyhenestä tuttu tyttö tulee samaan kouluun. Mä pelkään sitä kun se näkee mun lihavan vartalon, vaikka kuvittelee varmasti minun olevan pieni ja siro - ja se itse on paljon pienempi.


Päivä päivältä mä tunnen taas parantuvani. Mä hajosin lopullisesti varmaan jossain helmi-maaliskuun vaihteessa, kun vanhat jutut nousi pinnalle. Nyt mä oon saanut käsiteltyä melkein kokonaan asian läpi. Mä voin paremmin, mä luotan, mä välitän itsestäni. Mä olen rauhallinen ja suhteellisen tasapainoinen.

Yli kolmen viikon jatkuva yhteiselo ja asuminen poikakaverin kanssa teki aikalailla sen viimeisen niitin. Mä en ehtinyt, enkä pystynyt, ajattelemaan omaa huonouttani tai rumuuttani. Joka hetken tunsin olevani rakastettu ja välitetty, kaikki toimi loistavasti. Jokainen yksinäinen hetki tuhoaa ihmistä. Nyt mä en ole yksin, ei en ollenkaan. Mä olen omassa rauhassa silti tietäen olevani haluttu muiden seuraan.


Mä olen onnellinen. Mun elämässä kaikki on hyvin.

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

The walls between you and I, always pushing us apart. Nothing left but scars, fight after fight.

Nyt mä ymmärrän sen miksen kerro mun asioita hirveän helposti J:iille. Miksi mä en sinänsä viihdy sen seurassa aina.

Se arvostelee mua ja mun tekemisiä aina. Jos mä sanon pitäväni jostain vaatteesta tai muusta sen vastaus on hyii vitun ruma tai muuta vastaavaa. Samoin hiukset ja musamaku, kaikki. Se arvostelee mun tekemisiä ja sanomisia, siksi en. Mä en kaipaa arvostelua viimeiseksi sitä. Mä oon liian herkkä arvostelulle. Mä oon liian herkkä ihmisten haukkumisille.

Se arvosteleee ja dissaa mua ja mun elämää. Sillä ei ole mitään oikeutta, eikä edes varaa. Mun käsitys elämästä on muutakin kuin pelata himassa pleikkaa ja polttaa ketjussa röökiä, sekä kadota maailmasta ja elämästä huumehöyryihin. Mulla on elämä, mulla on ihminen joka oikeasti välittää musta. Mä aluksi kerroin mun ja mun poikakaverin suhteesta sille, ja kun J torjui sen kokonaan ja dissasi niin siitä tuli kielletty puheenaihe. Se sai tietää vuotta myöhemmin että mä oon saman ihmisen kanssa yhdessä facebookin takia.

Mä en uskalla kertoo mun asioista sen arvostelun takia. Ennen se masentui hetkellisesti ja rupesi mököttämään jos kerroin jostain mulle sattuneesta hyvästä asiasta, masennuslääkkeiden takia se ei enään tee niin. Nyt se vain vittuilee. Kyllä se vittuili ennenkin masennuslääkkeitä. Mä joskus yritin avautua mun pahimmalla masennus ja sh jaksolla, jolloin olin liian hajalla, ja vastauksena oli käsky pitää turpani kiinni, koska se tekisi mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa mun kanssa. Sen jälkeen en enään uskaltanut lähes ollenkaan sanoa mitään. Se sattuu liikaa kun toivoo ja luottaa siihen että toinen ymmärtää ja vastaus on että älä valita ämmä.

Mä tiedän että se on kateellinen tällä hetkellä mun elämästä.

Se oli ihan erillainen sen hetken ajan kun sen elämä oli reilassa suunnilleen, mutta nyt kun se on taas ihan sekasin se on tuollainen.

Me oltiin joskus ihan samanlaisia, yhtä sekaisin. Mä tiedän et se on kateellinen siitä että mä sain elämäni kuntoon eikä se. Se että mä pääsin yli, eikä se.

Miksi se ei silti voi olla, tai edes esittää olevansa, onnellinen mun puolesta?

Mä yritin aina auttaa sitä, mutta mä en tiedä miten jaksan kun saan vaan paskaa. Mä oon aina tukenu sitä ja kuunnellu, se ei oo koskaan mua. Mä oon viimeaikoina laiminlyöny sitä, koska pelkään. Mä pelkään sen maailmaa, mä pelkään se trippailua, mä pelkään sen vastauksia.

Hetki hetkeltä mä liu'un yhä kauemmaksi hänestä.

Every time that I look in the mirror all these lines on my face getting clearer. The past is gone It went by, like dusk to dawn

Juhannus tuli ja meni, mukavasti ja lihavasti.

Mä olin mökillä ja vitusti meni viinaa, lonkeroita ja bissejä naamaan mulla. Eka alotettiin porukalla bisseistä ja lonkuista, ja lopulta päädyttiin viinashotteihin joissa alkoholiprosentti oli 40. Mä en muista siis loppuillasta mitään, kuvat paljasti jonkuverran, mutta liikaa jäi silti pimentoon. Mä jossain vaiheessa paskoin mun ranteenki - siin on kai hiusmurtuma, ainakaan se ei liikuu ja pienikin paine sattuu vitusta. Kirjoittaminen on tuskaa. Silti pakko päivittää.

Me sain pääni selväks vast seuraavana päivänä juomisesta, ja puolet siitä päivästä meni vielä oksennellessa - mä vedin pikkasen liian yli. Olis pitäny lopettaa puolessavälissä, eikä silloin kun en kuulemma saanut kahtakaan sanaa sanottua.

Mä juon nykyään niin harvoin ja silloinkin vähän, noin paskas kunnossa en oo ollu ikuisuuksiin, en varmaan pariin vuoteen.


Huomenna mä lähen viikoks taas pois maisemista, joten uusi päivitystauko. Mua pelottaa et mä paljastun, nää on kuitenki nii sellasta yleistietoa. Jotenkin se olis liian kamalaa, samoin kuin se etten tiedä että avauduinko jostain sille porukalle. Mä olin uimassa julkisesti, ne näki mun viiltelyarvet. Mä annoin niiden arpien olla, ne vain sai olla. Se ei haitannut edes niin paljoa. Mä en kadu sitäkään. Mä en tunne itseäni huonoks.

Toivon todella etten paljastu.

Mä en oo vähään aikaan kuullu mutsista tai siskoista mitään, pitäis varmaan soittaa ja kysyy kuulumisia.

Pitäis siivota ja mennä nukkumaan. Mun olo on hyvä. Rauhasa ja onnellinen. Mä en ees tajuu kuinka asiat on näin mukavasti. Mä tunnen oloni normaaliks. Mä annan mokaukset anteeks, enkä edes tunne syyllisyyttä. Voi olla et se johtuu velä vallitsevasta tajuttomasta väsymyksestä tai jostain sellasesta, mutta silti. Mä mokasin ja vitun pahasti, silti mä oon elossa, ja anteeksiantavainen itseäni kohtaan.

Mä haluan asioiden jatkua näin.

Mul on hieman surullinen olo. Mä juttelin tänään mutsin kanssa ja jostain tuli ilmi et vuosia sitten tapahtuneen mun ja A:n välirikon jälkeen A:n vanhemmat laitto mutsin ”pannaan”. Miten mutsi liitty asiaan? Ne on outoja, ja ne on vältelly mutsia sen tapahtuneen jälkeen. Ei sillä tavalla et ne häpeis tapahtunutta vaan niin että mutsi olis ”paha”.

Ne on pitänyt mua pahana pienestä pitäen ja siks mulla on surullinen olo. Mä nyt alan ymmärtämään vasta, että se ei ollut mun vika, siksi mä oon surullinen. Ehkä myös hieman vihainen sen pienen Opheliacin takia joka tunsi olevansa niin viallinen, koska he eivät voineet sietää sitä. Se kaikki näkyy mussa vieläkin. Vieraiden ihmisten seurassa, varsinkin aikuisten, mä oon hiljaa ja hymyilen. Liian kohtelias, hajuton ja mauton. Mä pelkään et nekin näkee mussa sen vian, minkä A:n vanhemmat näki. Mä pelkään kokoajan tekeväni virheen, joka saisi muiden vanhemmat myös inhoamaan mua. Eniten mä pelkään mun poikakaverin äidin seurassa. Mä olen varma että se syyttää jokaisesta sen jätkän virheestä mua, vaikka tiedän ettei se asia ole niin. A:n vanhemmat syyttivät, mä olin liiottelematta syy jokaiseen A:n heikkouteen tai virheeseen.

Mä tiedän että se kuulostaa absurdilta. Mä tiedän että se kuulostaa liiottelulta, mutta valitettavasti niin se oli. Pienestä pitäen syy oli mun jos A vaikka kaatui hipassa; ja vanhemmat tulivat huutamaan ovelle. Mä olin aina syypää.


Nyt ne on mutsin kimpussa. Ne mustamaalaa sitä, niinkuin ne mustamaalas mua, ja vain siksi että A pisti kokonaan välit poikki mun kanssa. Meiän sen aikainen yhteinen kaveri kertoi, että A oli kertonut, että hänen vanhempansa olivat käskeneet. Totta vai tarua, tiedä siitä. Mä hajosin siitä totaalisesti, mä yritin keksiä syytä siihen, saamatta mitään aikaiseksi.

Vieläkään mä en tiedä syytä. Ainoa minkä tiedän on se, ettei se ehkä ollutkaan mun vika.

Ehkä perhe, joka laittaa pannaan omia (iso)vanhempiaan ja on puhumatta heille kahteen vuoteen onkin itse syypää.

Surullisinta on se, että tän kaiken ymmärtämiseen mulla meni liian monta vuotta. Surullista on se kuinka he kohtelivat pientä tyttöä. Ei, ei se tyttö ollut silloin siro ja hiljainen, kukkamekossa mehua juova, mutta silti ihminen, vaikka housut olivatkin polvista hajalla ja tukka hieman sekaisin. Sitä tyttöä olisi pitänyt kunnioittaa ja suojella, ei syyttää ja tuhota.

Lapset ovat hyväuskoisia.

Ne uskovat joulupukkiin ja hammaskeijuihin.

Ne uskovat vanhempien lupauksiin ja aikuisten sanoihin.

Ne uskovat huutoihin ja haukkuihin.


Mä en halua uskoa enää.

...but when you've tasted excess, everything else tastes bland

Mun kaveri, J, sniffas puoltoista tuntii sitten nenukkaansa helvetisti vahvaa teollisuuskemikaalia. Mua pelottaa sen puolesta. Se oli täysin pihalla ja oli omassa ihmemaassaan. Hapon kaltasta mössöä. Ei mitään nättiä. Siks mä inhoonkin kamankäytön romantisointia, mitä vitun hienoa siinä on et pikkutyttö istuu avuttomana ulkona, palelelee, oksentelee, tärisee, sammaltaa ja polttaa askin ketjussa, koska vaan paleltaa niin helvetisti. Koirankusettajat kiertää kaukaa ja nopeuttaa tahtia, varoo kattomasta kohden. Mitä hienoa ja mahtavaa? Räkä tai veri valuu nätisti nenästä muijan huomaamatta. Se on kuvottavaa touhua.

Mä tulin äsken himaa, sen piti päästä kotiin ennenku se paska nousis viel pahemmin päälle. Mä en tiiä mitä mä voin tehä. Se ei oo koulussa tai missään, eikä tuu ensvuonakaan olevaan.

Mä tunnen olon niin tyhjäks ja avuttomaks. Se ämmä on tikittävä aikapommi. Se voi kuolla milloin tahansa.

Mä oon ainoa joka pitää siitä huolta, se soittaa mulle ja mä tuun istuu se vieree ja puhuu mukavia ja kattoo et se pysyy elossa. Mä oon ainoo joho se luottaa. Mä en tiedä kestäks mä. Mä pelkään et se kuolee. Sillo mä oon syyllinen, vaikka mä tiedän etten ole, mä olen silti. Musta tuntuu siltä. Mä en voi mitään auttaa tai tehä. Mun vaan pitää yrittää pitää se hengissä. Mä oon alusta saakka ollu se joka pitää asiat hallinnassa meistä kahesta. Mä olin se järkevämpi, mä katoin et se pysy elossa ja katon vieläkin, nyt mä oon vaan itse selvänä. Tätä on jatkunu yli kolme vuotta. Helvetin rumaa.

Anteeks tää ajatusvirta. Mun olo on vaan niin tyhjä.


Mun piti tehä täst postauksesta ilonen ja innostunu kun sain eilen asuntotarjouksen ja kävin tänään kattomassa mestaa. Se oli ihana, 50 neliöö yksin mulle. Eikä mua enää ees pelota asia. Mutsi miettii asiaa viikonlopun yli mut mä oon lähes sata varma et se suostuu, kun se on jo periaatteessa nyt suostunu. Mä en osaa täl hetkellä olla innostunu, mua pelottaa liikaa. Mut siis se on asia mitä oon eniten toivonu. Mä jopa kerroin asiasta faijalle ja se otti sen hyvin.

Se on alle kahen kilsan päästä mun nykyisestä kämpästä. Mun ikioma yksin. Se on valtava.


Mä en ymmärrä mitä mä tekisin ilman mun poikakaveria.

Mä oon nyt ihan hajalla tästä kaikesta. J on kuitenki mun tärkein kaveri, ainoo joka on pysyny mun luona mun paskimpien aikojen läpi. J ja mun poikakaveri ei oo missää väleissä, ja se on hyvä. Mä en haluiskaan et ne on. Ne molemmat edustaa ihan eri asioita mulle. J on mun vanha elämä, mun poikakaveri uus. J on se sekasin oleva minä ja poikakaveri terve minä. Niit ei kuulu sekottaa.

Silti mun poikakaveri jaksaa keskellä yötä jauhaa mun kaa asiasta taas kerran. Se on aina mun luona kun mä tarviin. Ei sitä kiinnosta asia mut se silti on, enkä mä ees ymmärrä miks. Mä en oo sen arvonen.


Mun terapeuttitäti on yrittäny kaks vikaa kertaa saada mut lääkitykselle, se ei suostu uskoo ettei mul oo masennusta. Mä oon jo parantunu ja parannun koko aikaa enemmän. Se sanoo koko aika et "se on masennuksen oire" kun puhun vaikka väsymyksestä tai unettomuudesta. Mä tunnen itteni, mä tiedän millon mä oon suht täysjärkinen. Se yritti saada mua sisälle, kun mainitsin et aamulla mul oli olo et olis parempi olla kuollu, vaikken ollu menossa tappamaan itseäni (kyllä se ajatus kutkutti ja houkutti, mutta järki oli vastassa - se on oikeastaan aika normaalitilanne mulle). Mä vaan halusin pois vastuusta ja elämästä. Mä en vaa ymmärrä tän maailman merkitystä. Me halajataan rahaa ja tavaroita mitä me ei ehitä käyttää, kaikki on turhaa. Keräily ja metsästysyhteiskunnissa ruuanhankintaan meni päivässä kolme tuntia, nyt 7-8.

Anteeks epäselvyys. Mä en vaan itsekkään ymmärrä itteäni.

Anteeks jatkuvat ylipitkät yliepäselvät postaukset jotka jauhaa samaa uudestaan.

Anteeks.

Little things made me who i am today

Äitienpäivä oli aivan täydellinen. Mä tein ihan itse hienon päivällisen mutsille, siskoille ja mummille:) Kaikki oli täydellisen valmista kun ne tuli sisälle, jäliruuaks oli mun läskisuklaakakkua. Mä olin hyvä siinä oikeestikki. Mä oon hyvä siinä. Ne kaikki piti niistä ja mä tunsin onnistuneeni.

FB:eessä on yhteisö "Behind every strong girl is an assshole who made her that way", ja se sai mut miettimään. Mä oon loppujen lopuks aika vahva, vaikka oonki nii helposti särkyvä, sillä vaikka se kuulostais kuinka itsesääliltä tai liiottelulta niin mä oon sitä mieltä et mä oon ihan helvetin vahva kun oon säilyny tähän saakka. Mul on oikeestaan kolme asiaa, jotka on vaikuttanu muhun varmaan eniten: isän liiallinen alkoholinkäyttö, koulukiusaaminen ja mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko.

Mun faija ja mutsi eros kun mä olin kymmenen. Faija joi liikaa. Se oli yks niiden eron syy. Mua ahdisti se ihan helvetisti, se oli niin avuton silloin. Mä en vielkää pidä siitä että nään sen juovan yhtään, vaikkei se enään juokkaan, ainakaan mun nähteni. Sil on uus vaimo ja vaimolla entisestä liitosta kaks rasittavaa lasta. Ne elää niiden idyllissään omakotitalossa, koiran ja kahden farmariauton kanssa. Mul alussa oli kamalia vaikeuksia fittaa siihen taloon, nyt vuosien jälkeen mä oon okei siellä. Mä inhoon silti niitä lapsia, ja sitä naista, se on niin...beessi. Tärkeintä on kuitenkin et faija on taas selvänä. Mun poikakaverin isä tuppaa myös juomaan liikaa, se onkin sanonut mulle aikas pahasti kännissä ollessaan kun olin kerran sen luona. Oli se jo aiemminkin jotain aina nälvinyt, mutta toi oli jo kamalaa.

Mun poikakaveri ei tiedä mitä tehä siinä tilanteessa, se oli mun puolella mä tiedän kuinka vaikeaa se oli. Se välittää sen isästään ja ei halua mitään muuta kun sen että se hyväksyis sen. Sen faija on tavattoman konservatiivinen mukatosimies ja mun poikakaveri kaikkea muuta. Se syö just ja just lihaa (koska se on epäeettistä ja epäterveellistä), tietää kaikkien asioiden kalorisisällöt ja pyrkii syömään mahollisimman terveellisesti, sil on meikkivoide ja kajali, tiukat pillifarkut, se sheivaa päivittäin ja se käyttää mua enemmän suoristusrautaa ja lakkaa. Se ei sinänsä uskalla sanoa isällensä mitään vastaan, se ei aluksi viittinyt edes käyttää uusia housujaan isänsä edessä, koska pelkäs sen reaktiota.

Se ei halua muutakun että kaikki hyväksyis ja pitäis siitä. Sitäkin kiusattiin ala-asteella ja se oli syrjitty. Sellaset asiat jättää tajuttoman isot jäljet. Se pelkää näyttää itseään muille, se pelkää ettei siitä pidetä. Sitä ahdistaa jos siitä tuntuu ettei siitä pidetä. Silloin se tärisee mun sängyllä ja yrittää itkeä onnistumatta. Se ei osaa itkeä, se menetti sen taidon jossain sen masennuksen vaiheessa.

Kerran mä oon nähny sen itkevän, se on ainoo kerta mitä se itekkään muistaa itkeneensä. Se satutti mua sillon vahingossa pahasti. Se ei tarkottanu sitä ja mä tiedän sen.


Mua itteeni kiusattiin ala-asteella läskiks kolme vuotta, sen jälkeen aloin ekaa kertaa laihduttamaan. Sillon mun jojoilulaihdutusalko saadakseni bmin alle kuudentoista. Mä halusin olla laiha ja upea, että musta pidettäis, ja haluan olla vieläkin. Ne vuodet oli helvettiä. Se muuttaa vaan ihmistä. Se tuhos mun itsetunnon kokonaan. Ennen sitä mun itsetunto oli mahtava, mä tiesin voivani tehdä mitä tahansa jos tarpeeks yritän. Mä tiesin olevani arvokas ja yks ihminen tuhos sen kaiken. Miten vain yksi ihminen voi murtaa toisen kappaleiksi? Mulla oli kavereita, ja koko luokka tukena, mutta silti. Mä en pysty unohtamaan sitä. Mä tunnen sen vieläkin.

Ala-aste on helvettiä.


Ja viimeinen asia on mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko. Se pisti välit poikki, se ei enää jaksanu mua ja mun asioita. Mä sekoilin sillon ja mä ymmärrän et se lähti, pahimmillaan mä olisin vetäny sen helvettiin vaan mukanani. Sillon mä en ymmärtäny, mä masennuin pahemmin. Me oltiin oltu parhaita kavereita kymmenen vuotta. Mä vedin naamaani kaikkea mitä sain käsiini, olin masentunu, koulu meni miten meni. Mä olin kolmetoista. Se ämmä vaan laitto välit poikka sanomatta syytä. Muutama kuukaus erosta jäin kiinni mutsille ja jouduin terapiaan.

Kuinka rumista asioista mä oon muodostunutkaan. Mä en oo katkera tai vihainen, mä ymmärrän ne asiat ja oikeastaan mä oon ilonen niistä. Ilman niitä mä en olis tää ihminen, sillä mä tiedän että joku päivä mä saan ruumiinkuvanki kuntoon. Mä oon ikuinen optimisti, mä tiedän että tästä kaikesta on vaan hyötyä loppujen lopuksi.

Ne asiat teki musta tän ihmisen. Ne opetti mut ymmärtämään, vaikka sillon ne sattukin niin paljon ettei olisi jaksanut jatkaa, kuitenkin musta muotoutu se mikä olen.

Täydellinen ihminen kaikessa epätäydellisyydessään.

Girl, Interrupted

Girl, interrupted (1999) - katoin tänään ja rakastuin<3 Se kertoo Susannasta, lukion juuri päättäneestä tytöstä 60-luvulla, joka joutuu epävakaan persoonallisuuden takia vanhempien painostamana hoitolaitokseen. Se leffa oli ihana. Mun olo oli niin tyhjä kun se loppu. Musta ei enää ollu mitään jäljellä, ei edes yhtään sanaa

"But i know what it's like to wanna die. How it hurts to smile... How you try to fit in, but you can't. How you hurt yourslf on the outside to try to kill the things on te inside." -Susanna

Vaikka siinä leffassa oli Jolie ja Leto niin se leffa oli silti ihmisten tasolla, ainakin suurimmaksi osaksi. Se oli vaan niin kaunis.

Mä pystyin jännästi samaistumaan siihen leffaan, varsinkin siihen kohtaan lopussa kun Lisa (toinen laitoksessa oleva) ja Susanna tuijottavat toisiaan, kun Susanna kertoo pääsevänsä pois laitoksesta. Mä tunnistin sen ilmeen ja tilanteen. Sen katkeruuden ja kysymyksen miksen minä, ja hylätyksi tulemisen yksin siihen kaikkeen paskaan. Se tilanne on tullut mulla vastaan J:iin kanssa, mä hylkäsin sen siihen kun itse parannuin.

Mä en osaa sanoa mitään. Mä oon ihan tyhjä.

Tää oli mun viideskymmenes blogimerkintä.

Norsu posliinikaupassa

Mä tunnen itteni niin riittämättömäksi. Mä oon läpimätä paska, enkä mä ees tiedä miks. Se sama tunne on vainonnu mua varmaan niin kauan kun mä muistan, mä haluun ihmisten hyväksynnän, mä haluun kutsun niiden salakerhoihin ja puumajoihin.

Mua ahdistaa kesän leiri isosena, mä pelkään et mä syrjäydyn siellä, vaikka pelko on turha se silti vainoo. Ettei kukaan pitäisi musta. Viimeleirille mennessä pelkäsin samaa ja kaikki meni hyvin, nyt se sama kummitus vainoo taas, vaikka on vasta huhtikuu.

Mul oli pienenä yks paras kaveri joka manipuloi ja pomputteli mua miten se tahto, ja jätti mut ulkopuolelle jos siltä tuntu, mä olin se läski sidekick. Yläasteella asia muuttu ja meiän välit poikkes kokonaan, sit mul oli yks hyvä kaveri. Emmä tiiä miten se jäi mun puolelle, aluks meiän loputkin yhteiset kaverit oli mun, kunnes ne siirty shoon vahvetessa mun exkaverin leiriin ja siitä alko tajuton syrjintä ja pomputtelu. Jollon jäin luokkaan heitteille, mä vaan olin kaikkien kaveri mutten kenenkään.

Mua pelottaa et kukaan ei pidä musta. Must tuntuu et oon vaan paha.

Mä tiedän et se ei oo totta, mul on kavereita ja mä oon sosiaalinen ja kaikki pitää musta, mut silti mä pelkään. Mä en tunne sitä.

Changes

Lukion ensimmäinen vuos on kohta ohi.

Mä alan vasta nyt huomaamaan kuinka se on muuttanu mua ihmisenä. Mä oon kasvanu ja mun arvot on täysin muuttuneet. Mä teen töitä saadakseni hyviä numeroita, koska mä tiedän mitä mä haluan elämältäni ja mä tiedän miten mä pystyn saavuttamaan sen. Ilmapiirikin on erillainen. Enään ei oo niin sosiaalisesti hyväksyttyä olla huono koulussa, ei todellakaan. Pitää olla hiljaa ja ahkera, viisas ja kiinnostunut.

Mä en tiedä oisko samanlaista muutosta tullu jos olisin mennyt amikseen, tai huonompaan lukioon. Tähän kouluun ei alle 8 lukuaineiden keskiarvolla päässyt ja kuitenkin iso lukio on.

Mä oon tyytyväinen muutokseen. Mä pidän itestäni nyt enemmän ja huomaan paremmin virheet siinä henkilössä joka olin, mä en edes halua kuvitella miten myöhemmin nään tämän henkilön.