Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa, mut voi tahto nuorallatanssijan nostaa ilmaan.

Mä en oikeen tiedä mistä mä aloittaisin. Elämässä ei ole oikeasti tapahtunut mitään ja toisaalta liikaakin.

Me lopulta muutettiin N:n kanssa yhteen. Se on ihan jees. Oikeastaan muuttaminen ei ole muuttanut mitään. Meidän uus kämppä on kiva ja tilava. Mä tykkään siitä.

Mä oon ollut pikkasen huolissani J:stä. Se nyt ei oo vieläkää saanu puoltakaa vuotta kerrallaan käytyy  koulua. Se douppaa kotona. Juo olutta, polttaa budia ja käyttää happoa. No silti sekään ei oo niin paha kun sen kihlattu jolla oli tas parinviikon ketamiinin rännäysputki. Sil oli töistä lomaa ja käytti sen siihen. Nuokku. Se on lähihoitaja ammatiltaan. Muuten niil menee kai ihan hyvin. Se mies vaan haluis avioliiton ja lapsia, vaikkei itsestään ja raha-asioistaan osaa pitää tippaakaan huolta. Se mies käytti nuorena piriä suonensisäsesti. Nyt se ei oo enää riippuvaine mistää muusta kun päihteistä yleensäkin.


Mä oon nyt ollu siellä suljetulla osastolla. Musta se on ihan mukavaa. Siel käytetään pakkopaitoja, lepositeitä ja eristyshuonetta. Siel on aika paljon psykoosissa olevia henkilöitä. Uhkaavat tilanteet on päivittäisiä. Ehkä mä oon vaan hullu, mut mä nautin siitä. Huonona puolena on se että oon niin väsynyt että musta tulee iltaisin ja aamuisin monest todella harhaluulonen ja vainot iskee päälle.

En uskaltanut lähteä talosta yhtenä aamuna katsomatta ovisilmästä ulos, sillo mun hälytyskellot alko soida. Toi menee jo hulluuden rumalle puolelle.

Kesä on lähtenyt mainiosti. Vähän pientä stressiä, muttei suurempia ahdistumisia ole ollut kuin kerran. Sen jälkeen taas ajattelin miten ihanaa olisi, jos olisi vain rauhoittavia, joita voisi ottaa sen ahdistuneen levottomuuden vallatessa mielen. Mä oon muutenkin tasasin väliajoin kelannu terapiaa ja sitä että tarttisinko mä sitä oikeasti vai en. En ole varma asiasta.


Mä koin oudon tunnen harrastaessani seksiä.

Aluksi pidin siitä kuinka N oli se hallitsevampi osapuoli, kunnes yhtäkkiä ahdistuin ja mun oli pakko lopettaa se siihen. N ei tehnyt mitään väärin, se vaan sanoi että: "Älä valita. Mä nussin nyt sua." (Kun nussiessamme aloin valittaa että kello on miljoona.) Ja se sai aluksi mun olon euforiseksi. Yhtäkkiä ahdistuin.

Yleensä N on aina ollut todella alistuva ihan vanilijaseksissäkin. Epävarma ja kokenut tärkeäksi sen että  minä määrään tahdin ja minua miellytetään. Tämä oli ainoa kerta kun en ollut se henkinen Top.

En osaa kirjoittaa, enkä varsinkaan avata ajatuksiani. Hämmennyin vaan noin vahvaa tunnereaktiota, joka tuli heti kun valtasuhteet kääntyi ylösalaisin.

Salaa haaveilen siitä että minut alistettaisiin, mutta ahdistun jo tosta. Luulin aina että edes seksuaalisuuteni olisi ollut jotenkin normaali.

Selkeästi olen sekaisin joka osa-alueelta.

"All love and sadness melt in my heart"

Elämä taas tuntuu hymyilevän.

Mä oon ottanut itseäni niskasta kiinni ja suortittelen koulussa rästejä ja saan (ainakin mun pitäisi saada!) kaikki kurssit suoritettua. Oon ylpee itestäni. Mul on myös mahtava uus kesätyöpaikka, jonne oon heittänyt keikkaa.

Oon kesän töissä suljetulla psykiatrisella osastolla (huomatkaa mikä ironia!). Se on sinänsä mun yks unelmaduuneista. Uskon että viihdyn, mutta samalla hämmentää se että olenko mä oikea ihminen sinne? Tietysti työ-Opheliac on ihan eri henkilö kun se joka nyt nukkui koko päivän jaksamatta mennä kouluun. Mutta riittääkö se? Onks mulla oikeutta olla siellä?

Mun olo on taas ehkä pari kuukautta ollut hyvä. En oo ahdistellu ja itkeskelly, en oo yrittäny satuttaa itseäni. Elämä on ollut ihanan normaalin tasapaksua. Ei draamaa ei mitään. Valitettavasti mä tiedän että tää olo ei jatku ikuisesti. Ehkä mä oon vaan niin negatiivinen, mutta läsähdän taas - niin kuin aina. Tätä voi kestää muutaman päivän, muutaman viikon tai muutaman kuukauden - kunnes unohdan kuinka mukavaa normaali elo on ja koen olevani läpimätä ja arvoton. Satutan taas itseäni ja ihmisiä mun ympärillä.

Mä vasta eilen tajusin sen asian minkä kaikki mun ympärillä tiesivät. Mä olen niin mustavalkoinen, mussa on vaan on ja off nappi. Jos mä rakastan mä rakastan niin että itken onnesta. Jos mä vihaan mä itken mun vihaani ja tunne on niin vahva että sydänalaa puristaa. Kaikki mun tunteet ja tekemiset menee niiden kautta. Joko ana tai ei mitään katsomista. Joko putipuhdasta tai sitten en välitä ollenkaan. Missä on se loppuväli värien kirjosta?

Mä olen onnellinen jokaisesta tunteesta. Mä olen onnellinen siitä ylitsepursuavasta vatsan pohjaa kutittavasta rakkaudesta. Siitä onnesta ja kiitollisuudesta kävellessäni ulkona ja katsoessani ympärillä olevaa kauneutta.  Kyllä mä myöskin olen onnellinen siitä surusta ja vihasta sekä niistä kyyneleistä, joita koen kun näen vääryyttä. Ehkä tämä kaikki vaan todistaa mun olevan elossa? En usko että koskaan lakkaan tuntemasta, enkä sitä haluaisikaan, mutten myöskään sitä että tunteet tuhoavat ja syövät minua niin vahvasti.

Ehkä kaiken alla on vaan heikko pikku-Opheliac joka on liian herkkä, jonka pitäisi oppia hallitsemaan ja turruttamaan tunteensa.

Mutten halua sitä. Haluan kantaa ylpeänä jokaisen tunteen. Jokaisen kyyneleenkin.

Pyydän vain pienen pyynnön, älä tuhoa minua kokonaan.

That nothing is whole and nothing is broken

Mun olo on alkanut menemään taas huonommaksi. Mua ahdistaa aivan valtavasti koko ajan. Kaikki tuntuu niin helvetin pahalta.

Mua ahdistaa oikeastaan joka päivä, tätä on jatkunut joitakin viikkoja. Nyt mun olo on vaan onneks masentunut - että mikään ei ahdista erityisesti. Ainakaan paljoa.

Mä yritin viimeviikolla tappaa itteni. Mua ahdisti vaan ihan järkyttävästi lähin vain juoksemaan ulos sukkasilleen ja ilman takkia. Päästäkseni jonkun auton tai junan alle. N lähti perään. Se taklas mut maahan missä me painittiin. Se sano ettei päästä irti. Mä halusin irti. Mä halusin kuolla. Lopulta rauhotuin ja se talutti mut sisälle. Se sano ettei se jaksa tätä. Että se soittaa kohta äidille ja kertoo kaiken. Ei se kertonut. Sanoin että mitä se hyödyttää sanoin että tää oli vaa yks kerta. Se sano ettei. Sano että haluan kuukausittain kuolla. Tajusin että se on totta.

Miksi mä haluan niin usein kuolla? Miksi mä oon hyppäämässä junan alle? Ei mun elämässä ole mitään vikaa. Rakastava poikaystävä ja perhe. Ihania ystäviä. Mitä mitä mitä - mikä se on mikä sattuu niin pahasti?

Mikä mua vaivaa? Sattuuko kaikkia näin paljon, mutta mä en vaan kestä. Jos sattuu niin miten mä jaksan elämää? Mua sattuu. Mua sattuu aina niin vitusti.

And I swear you're just like a pill 'Stead of makin' me better, you keep makin' me ill

Mä en jaksa.

Mä eilen en jaksanut jatkaa. Vaatia sellaista kunnollista anteeksipyyntöä.

Mä en jaksa.

Meidän suhde on täydellisessä kriisissä. Mä rakastan N:nää ja mun on niin mielettömän helppoa ja ihanaa olla sen kanssa suurimman osan ajasta. Mä en vain pysty elämään sen kanssa. Se asia tulee selvemmäksi päivä päivältä. Mä en pysty.

1.Se ei hoida velvollisuuksiaan eikä sillä ole mitään vastuuntuntoa. Ei kertakaikkiaan minkäänlaista.

2.Se ei halua myöntää oikeesti tehneensä jotain väärin. Se menee henkiselle piikkipallolle ja tekee keskustelusta mahdottoman.

3.Se ei tajua vähääkään siivota jälkiään ja rupee aina riitelemään kun pitäisi siivota.

Siinä on pähkinänkuoressa kolme asiaa mistä meidän oikeastaan jokainen riita muodostuu. Nyt se ei vieläkään tajua kunnolla pyytää anteeksi eilistä jolloin se toistamiseen käytti mun rahoja muuhun kun sovittuun. Mä en kestä.

Mä laitoin sen menemään kauppaan. En tiedä päästänkö takaisin sisälle.

Miten vitussa mä voisin elää ihmisen kanssa joka ei ees huolehdi kunnolla vuokrastaan?


Eikä sillä ole mitään syytä muuttua. Mä haluaisin että se ymmärtäisi ja sisäistäisi tilanteen. Mä haluaisin että mä merkitsisin jotain.

Mä oikeesti harkitsen suhteen lopettamista - ainakin jollain tasolla. 

Mä vaan toivon aina että se yhtäkkiä kasvaisi aikuiseksi. En tiedä sitten onko se toive mahdoton.

Mä pelkään että mä estän sen kasvamisen ja odotan turhaa.

Mä olen niin vitun typerä ämmä että itkettää.

Vedin äsken tramaleita. Se nousi nopeesti ku oli nestemäistä. Miks mä oon tälläne. Miks teen tällästä.

Me tapeltiin N:kaa. Mä koin ettei se arvostanu mua. Mä annoin sille rahaa että käy kaupas ja sillei ja se tuhlas ne aivan muihin asioihin kysymättä lupaa. Meil on periaatteessa aika yhteiset rahat, muttei kuitenkaan. Et ku ostetaan yhteistä nii sillo jooo, mutta ku ostetaan omaa niin ei. Anteeks mun teksti on paskaa, tajuan sen itekkin, en vaan jotenkin pysty muodostamaan järkeviä lauseita ja sanoja. En muotoiltua niitä yhteen. Olen huono.

Se myös löi luurin korvaan ja käyttäyty huonosti. En vain nyt jaksa välittää. Musta vaan tuntuu ettei mua arvosteta. Musta tuntuu et oon liian helppo. Annan kaiken anteeks ilman seuraamuksia. Se ei ole hyvä juttu. Ei sitten ollenkaan. Sen jälkeen musta tuntuu että N kokee että voi kohdella mua miten haluaa. Että ihan sama, annan kuitenkin anteeksi. Soitan kuitenkin ja pyydän sen takasin. Niin mä tein taaskin.

Uhkaan jättäväni sen, vaikken oikeasti teekkään niin. Uhkaan siksi että saisin sen ymmärtämään asian. Sen että mua ei kohdella noin, etten ole mikä se sana nyt onkaan se itsestäänselvyys. Musta tuntuu että olen itsestäänselvyys sille. Se pelkää menettävänsä kaverinsa muttei mua - se on siinä ongelma.

Mä haluaisin että se kokisi olevansa veitsenterällä. Niin että mä pystyisin lähteä. Mutten pysty.

Vittu mä joskus niin haluaisin saada voimaa lähteä. Saada pientä katkeruutta.

Oon kyllä kamala ihminen. Halusin äsken tuhota N:n elämän. Hajottaa sen tavarat (niin oon monesti tehnykki). Tällä kertaa poistin sen sähköpostin ja facebookin.

Vittu mä olen ruma ihminen sisältä. Anteeksi tälläinen tramalinkatkuinen avautuminen, mutta mä olen niin mustasukkainen ja ilkeä ihminen. En pysty käsittelemään tunteitani vaan ratkaisen asian syömällä tramalia. Hohhoijaa - itketän itseänikin.

Eli tässä teille tuleva hoitsu hahhah. Vittu mä vihaan itseäni.

But honey you're a bit obscene

Mä järkytyin eilen siitä kuinka monet ihmiset suhtautuvat bdsm-seksiin. Olin oikeasti naivisti kuvitellut, että enää 2000-luvulla sitä ei tuomittaisiin niin laajasti, vähän samalla tavalla kuin homoseksuaalisuutta.

Tajusin eilen että olinkin ollut niin väärässä. Siitä puhutaan väkivaltapornona, väkivaltaseksinä.

"Samaan aikaan asiantuntijat ovat sitä mieltä, että esimerkiksi piirretty lapsiporno ehkäisee pedofiilin ryhtymistä oikeaan tekoon. BDSM-maailman alistusraiskausvideot ovat omiaan juuri siihen, että kun tekee mieli persepanna tuntematonta, niin katsoo sen videolta eikä lähde kiduttamaan kadulla vastaantulijaa." -Melissa Mäntylä http://www.city.fi/yhteisot/blogit/melissam

Ei. Ei itse teksti ole pahimmasta päästä, mutta kyse on seksiblogin pitäjän tekstistä, joka muutama päivä sitten hesarissa julisti panseksuaalisuuttaan ja vapaita suhteita ja avointa seksuaalisuuttaan. Ensinnäkin mä en vain pysty käsittämään vertausta lapsipornoon ja pedofiliian. En usko että lähes kukaan domme/master oikeasti haluaisi raiskata tai satuttaa jotain ihmistä. Se että nauttii siitä kun sitä tehdään yhteisestä sopimuksesta ei ole millää muotoa väkivaltaa. Oikea ja kunnollinen aikuisten ihmisten välinen bdsm-seksi ei ole millään tavalla väkivaltaista.

Ai mitenniin ei ole? Siinähän kuitenki monesti esimerkiksi kuristetaan ja piiskataan. Sehän sattuu, eli sehän on väkivaltaa, eiksjee? No ei nyt kuitenkaan.

"Väkivalta on ruumiillista koskemattomuutta, oikeuksia tai etuja loukkaavaa tai vahingoittavaa voimakeinojen käyttöä" -Wikipedia

Eli millä tavalla bdsm toteuttaa wikipedian määritelmän väkivallasta? Ei sitten millään. Seksi ei vahingoita ruumiillista koskemattomuutta, koska dommella/masterilla on lupa koskea ja tuottaa kipua. Subilla on myös koko aika valta sanoa "ei" ja "lopeta". Jolloin koko seksin ajan arvostetaan subin hallintaa omasta kehosta. Se myös määrittelee koko seksiä. Yhteinen sopimus ja arvostus molempien rajoja kohtaan. Koen myös monella tapaa asian niin että subi on loppujen lopuksi se joka hallitsee tilannetta ja jonka mukaan mennään. En ikinä pystyisi satuttamaan ketään oikeasti tai pakottamaan oikeasti ketään mihinkään. Mä en aina edes pysty nauttimaan siitä että saan pitkän aikaa suuseksiä, sillä haluan että toinenkin saa nautintoa, eikä tee asioita vaan "mun takia".

Silti mä rakastan alistamista ja kivun tuottamista. Ristiriitaista? No ei nyt oikeastaan.

Toteutin sitä jo 15-vuotiaana. Ehkä puolisen vuotta maksimissaan meni ekan kerran jälkeen kunnes me kokeiltiin yhdessä bdsm. N sanoi että kipu ja alistettuna oleminen on kiehtonut häntä aina eniten ja ollut selkeästikin se oma ykkösjuttu. Mulla se ei ole koskaan ollut ihan niin suoraa. Mutta aina on kuitenkin kiehtonut ja jäin heti koukkuun siihen ja saan aivan mielettömät kiksit siitä. Molemmat saa suuremmat kiksit bdsmsessiosta kun "normiseksistä" vaikka sekin on mukavaa vaihtelua.

Olenko minä siis potentiaalinen raiskaaja koko maailman mielestä koska pidän alistamisesta ja kivun tuottamisesta? Hyväksikäyttäjä? Vai mikä?

I don't know why It doesn't even matter how hard you try

Mun koulu ei oo todellakaan jatkunu hyvin loman jälkeen. Oikeastaan ei se oo menny missään vaiheessa mitenkään hyvin.

Oon ollut koulussa kahen viikon aikana neljä kertaa. Mun unirytmi on vituillaan, meen nukkumaan 4-6 aikaan ja voin pahimmillaan herätä viideltä. Tää ei nyt toimi.

Mul on miljoona kurssia kesken, koska pelkään liikaa kokeiden tekoa. Ne vaan ahdistaa. Olen huono. Mä en pysty. En pääse läpi. Mä sanoinki siitä mun vanhalle työntekijälle (jonka kanssa juttelin nuorisopsykiatrian poliklinikalla, vaikka me ei pidettykkään toisistamme ollenkaan) kun nyt se työskentelee mun koulussa. Se vaan oli että okei. Ei mitään enempää. Mä olisin halunnut jotain apua, mutta ei se vaa oli että okei. Toi on vaan niin lamauttava vamma, joka rajottaa mun elämää. Se rajottaa mun koulussa oloa. Se rajoittaa kaikkea. Mua ahdistaa kaikki arvostelu.

Mä oon myös todella stressaantunu. Mä tunnen ahdistusta ja stressiä hetkittäin niin että tekisi mieli viillellä. Ahdistaa - se se tunne on. Ei sellainen paniikkiahdistus - vaan se taustalla möyrivä ahdistus joka kiirii selkää pitkin. Se joka valvottaa yöt. Mua ahdistaa se että syön aivan liikaa. Mua ahdistaa koulu. Mua ahdistaa se etten ole tehny kesätyöhakemuksia. Se etten ole siivonnut. Se että hiukset on värjäämättä. Se että en ole nähnyt sukulaisiani. Se että rahat on tiukilla. Jokainen N:n asia ja niistä huolehtiminen (en vain osaa antaa olla). Huono omatunto elukoiden laiminlyönnistä (lähinnä N hoitaa ne).

Musta tuntuu että hajoan sirpaleiksi. En osaa tarttua yhteenkään asiaan ja saada mitään aikaiseksi. Mun pitäisi pilkkoa tää ahdistus ja stressi pienemmiksi paloiksi ja hoitaa ongelmat yksi kerralla. Aloittaa vaikka siivoamisesta, sillä se yleensä auttaa.

Mä pelkään myös ettei ne halua mua kesätöihin siihen paikkaan missä olin viime kesänä. En usko että ne haluaa, mutta haen silti. Koska toivon että ihme tapahtuisi ja ne haluaisivatkin mut. Hiljaisen ja niin mitättömän Opheliacin.

J on saikulla keskivaikeasta masennuksesta (joka sillä on ollut varmaa kuutisen vuotta jatkuvana). Kohta mäkin hajoan tähän. 

"Lyin' in my bed with her hands tied up I knew it all along that it wasn't enough."

Mä en oo tainnu yhessäkään merkinnässä puhua seksistä ja mun suhteesta seksiin.

Enkä oikein nytkään tiedä kuinka aloittaisin, sillä mulla on tosi henkilökohtainen suhde seksiin. Mä en puhu muiden kanssa oikein seksistä, paitsi tietysti N:nän, mutta se on täysin eri asia. N on ainoa ihminen ikinä kenen kanssa olen harrastanut seksiä. Onhan se suhteellisen ymmärrettävää, sillä me ollaan seurusteltu 14-vuotiaista. Silti monet tuntuu hämmentyvän asiasta. Olen yhdeksäntoista ja oon nussinut vain yhtä ihmistä ikinä.

Mul on myös tosi monimutkainen suhde seksiin omalla tavallani. Mua helposti ahdistaa ajatus seksistä, ei sen takia etten haluaisi, vaan siksi että koen olevani ruma alastomana ja epähaluttava. Täydellinen turn off:i. En ymmärrä miksi koen niin, varsinkin niin läheisen ihmisen kun N:n kanssa. N ei ole koskaan arvostellut mun ulkonäköä, vaan päivittäin kehunut mua kauniiksi, söpöksi, seksikkääksi ja vaikka miksi. Ja mä tiedän että se oikeesti kokee niin. Se haluaa monesti vain katsoa mua alastomana, koska oon sen mielestä niin kaunis. Miksen siis itse tunne sitä?

Silti toi ahdistus on todella suuressa ristiriidassa mun muun seksuaalisuuden kanssa, koska mulla ei todellakaan ole mitään lukkoja tai traumoja tai mitään seksin suhteen. Mä oon sinut seksuaalisuuteni kanssa, mutten sen vartalon jolla sitä toteutan.

En usko että olin ainoa syömishäriönen, enkä usko että olen ainoa ex-syömishäiriöinen, joka ahdistuu hetkittäin niin pahasti ettei halua yhtään kosketusta. Kaikessa on mukana vaan läskit, läskit ja läskit.

Kolmiodraama mun, N ja anan välillä.

Liian monet suhteet Ana rikkookin. Se on ollut N:llekin todella vaikeeta, se on kertonut kuinka siitä monesti tuntui etten mä halua sitä. Että se on jotenkin sen vika. On helvetin vaikeeta selittää, että ongelma on siinä etten halua itseäni.

Itselläni on yksi suhteellisen "turvallinen" tapa päästä siitä ahdistuksesta yli. Mä en tiedä miksi, mutta dominana olo luo mulle sellaisen itsevarmuuden, ettei mikään kaada sitä. Ehkä se on se rooli tai tieto siitä, kuinka paljon N pitää siitä. N:llä on juttu alistettuna olemiseen. Se on ehkä ennemmin fetissi kuin fantasia. Se rakastaa satuttamista, alistamista ja sidottuna olemista. Meil o ollu bdsm oikeastaan lähes siitä saakka kun alettiin harrastamaan seksiä, aluksi se ole pienempää steariinin valuttamista ja käsirautoja ja nykyään steariini on pelkkää alun kiusoittelua. Nykyään mä oon lateksissa vahvoissa meikeissä. Se rooli tuntuu hyvältä. 

Se on meidän juttu ja salaisuus.