Mulla on jotenkin sekava olo kaikesta.

Olo on paska näin yksinkertasesti enkä tiedä edes täysin että miksi. Jotenkin koko ajan mielialat kääntyy kohti pahempaa ja kouluun ei saa kiinni mitään otetta. Mulla on jo ihan liikaa poissaoloja tältä vuodelta.

Himassa asiat hajoo käsiin: mun ja mutsin yhteiselo on jo tuhoon tuomittu että helvetin jees. Maanantaina juttelemaan sossujen kanssa mun käytöksestä, mutsi varmasti vaan taas päällepäsmäröi ja selittää sillo omiaan. Valitettavasti jäljellä on vielä aikaa ennenkun täytän 18.

Hahahaha, puolen vuoden terapiatauko päätty jonku aikaa sitten.

harrashartaus ja epähartaammatajatukset

Tein koko viimeyön hartautta nyt tulevalla riparille minne isoseksi lupauduin. Pelottavaa kuinka henkilökohtanen siitä lopulta tuli. Siinä avaan kokonaan sieluni koko ryhmälle. Jotenki en tiedä kuinka pystyn siihen, mutta samalla tiedän että sen he tulevat muistamaan.

Se siis sivuuttaa mun masennusta ja siitä selviämistä, aiheena kärsimys ja selviytyminen. Uskomatonta on kuinka vielä vuosi, puoltoista, sitten en voinut sanoa lähimmälle kaverillekkaan mitään ja nyt avaudun vieraiden edessa, no terapeuttinen kokemus ainakin siitä tulee. Mä tiedän et pystyn siihen. Itkin kun tein.

Mul on sellanen olo et mun pitäis ottaa yhteyttä mun vanhaan terapeuttiin ja sanoo et tartten jotain lääkettä ahdistuskohtauksiin jotka muuttu paniikiks lopulta. Silti en tiedä.

Kaveri sano nyt kunnolla et vähät masennuslääkkeistä, ettei jaksa enään. Mä vaan toivon ettei se saa mua nyt samalla vedettyä takasin siihen ojaan josta nousin. Mä oon ainoo ihminen johon se luottaa, pelottavaa, mutta totta. Kaikka kelaa et nyt se jo "melkein lopetti", mä ainoostaan tiedän että kaikkee muuta. Mä oon huono ottaa vastuuta, ja tossa asiassa kaikista huonoin, joten oon hiljaa ja annan olla. Mä yritän auttaa sitä pois, mut miten se vois onnistuu jos ite vieläkin tunnen kutkutuksen nappeihin?

pohjustus ennen juhlameikkiä.....

.....on täydellisen lopputuloksen a ja o.

Siksi joitain asioita täytyy kertoa, sitä ennen lisää suhdetilitystä:
Joinain hetkinä minusta tuntuu että rakkauteni poikakaveriani kohtaan olisi kadoksissa, mutta taas seuraavana en voisi elää ilman. Pää on niin sekaisin vieläkin etten ymmärrä itse mistään mitään, kun tuntuisi helpommalta vaan luovuttaa ja päästää irti, ai että miksi, en tiedä itsekään, sillä häntä rakastan ja haluan, mutta jokin vain on. Meidän suhteessa ei ole mitään vikaa, rakastamme ja välitämme - kaikki on loistavasti niin fyysesti kuin henkisesti. Silti, jokin ääni käskee päästää irti. Olen kai liian nuori sitoutumaan tai edes vakavaan suhteeseen, yhdeksän kuukautta on jo takana tätä yhteiseloa. Sisimmässäni kaipaan ja haluan seikkailla, mutten halua tuhota tätä kauneutta mikä minulle on suotu.

Miksen osaa tyytyä siihen kaikkeen mitä minulla on?

Toivon ettei tämä kesä tule olemaan kaverini vika, silti jotenki mielessäni tunnen että kohta tulee seinä vastaan tuon hengellä leikkimisen kanssa. Pahinta on että hän itsekin nauraen sanoo kuinka ihmeellistä on että hän on vielä hengissä. Sekakäyttäjä kun hän on, eikä sellainen leikki masennuslääkkeisiiin yhdistettynä tuo hyviä lopputuloksia.

Hah, hän tippui myös systeemin kyydistä - ei ole kuulemma terapian tarpeessa eikä "akuutti" tapaus koska ei ole vielä toteuttanut itsemurhahaaveitaan. Ahh... Rakastan tätä systeemiä.

avautuminen nro.1 feat.mustasukkainenpoikakaveri

En tiedä mitä sanoa itsestäni, muuta kuin että ahdistaa juuri nyt. Vapauduin joku puolisen vuotta sitten melkein kokonaan vaikeasta masennuksesta sekä lievästä paniikkihäiriöstä. Tietysti kohtauksia silti tulee vähän väliä. Hah, siitä muka koskaan eroon pääsisi.

Mustasukkainen ja ehdottomasti omistushaluinen poikakaveri kai jollain tavalla laukaisi sen, saaden mut tuntemaan itseni kamalaks ja todella huonoks. No meillä on tapana kertoa aina tekemisemme toisillemme, joka voi kuulostaa todella naurettavalta, mutta se toimii luotamusta ylläpitävänä voimana, sillä molemmat ovat sen asian suhteen todella vaikeita. Jokaisen riidan syy on ollut joku ulkoapuolelta tullut "uhka" - kertoo luultavasti aika tavalla meidän suhteesta. Nyt riidan aiheutti se että näin kaveriani joka on myöntänyt pitävänsä minusta - ja jätin kertomatta asiasta.

Ja siitähän taas yksi maailmansota syttyi.

Eikä ahdistus lakannut edes silloin kun asia selvitettiin ja molemmat itkivät ja pyysivät anteeksi, silti jotenkin olo on huono.

Pahinta on varmaan se että me molemmat saadaan ahdistuskohtauksia ja poikakaveri pääsi omasta masennuksestaan yli vain hieman minua aikaisemmin - todella terve parihan siinä on. Unohtamatta molempien pienenpientä syömishäiriöistä taustaa.