If only you could see the stranger next to me

Taas yksi näistä öistä...

Mä vihaan näitä vainoharhoja ja järjetöntä pelkoa - kesän jälkeen mä kuvittelin päässeni siitä ohi, mutta ei. Se tuli yhtä pahana, jos ei vahvempana. Mä pelkään kuolevani koko aika. Se on naurettava ja ahdistava asia. Mä kuvittelen koko aika että mun, vajaan 18-vuotiaan perusterveen tytön, ruumis pettää ja mä kuolen. Mä pelkään veritulppia, syöpää, sydänhäiriöitä, aivohalvausta - oikeastaan kaikkea. Yksin ollessa se pelko on pahinta - mä kuvittelen kuolevani niin että lopulta joku löytää mun ruumiin talostani.

Nukkuminen tuntuu nyt mahdottomalta vaihtoehdolta. Silloin mun täytyy vain luottaa siihen että kaikki on hyvin. Että mä en kuole, silloin mulla ei ole mitään valtaa kehooni.

Mä tartten terapiaa, musta alkaa tuntuu että aina hetkittäin tää pelko nousee niin vahvaksi että se on elämänlaatua heikentävää. Mä päätin että ootan hetken ennen kuin otan yhteyttä taas johonki mielenterveyspalveluun. Aiemmin olin nuorisopsykiatrisella - seuraavaks joudun aikuisten puolelle, kun oon täyttäny kaheksantoista. Mä oikeesti tartten sitä. Tää oli mulla keväälläkin, ja oikeestaan varmaan aika kauan, vaikken muistakaan. Keväällä mua ahdisti eniten se että mä saisin veritulpan, nyt taas se et mun sydän lakkaa toimimasta. Mä yritin vaihtaa täysin hyvin toimivat e-pillerit toiseen tuotteseen, joka sisältäis vaan keltarauhashormonia etten kuolis laskimoveritulppaan.

Mun pää ja järki sanoo että tää kaikki on vaan psyykkistä, että mä kuvittelen - kun taas samalla tunne on pakokauhun vallassa.

Mul on nyt paljon parempi olo kun sain kirjottaa tän postauksen - jotenkin tää järkevöitti nyt vallitsevaa ahdistusta ja pelkoa - nyt mulle tuli enemmänkin sellanen tekemisen fiilis, et koulussa meen juttelee terkalle et kirjottaisko se lähetteen hullulaan, että saisin jotain järkeä mun päähän.

This can't be the end... i'm still loving you.

Millon liika on liikaa?

Musta tuntuu että tää ero mun poikakaverista on saanu mut tajuamaan sen että ehkä joku kunnon ero olisi tarpeen sittenkin.

Tää ei toimi näin. Jokainen asia saa sen suuttumaan. Se suuttui kun en suostunut odottamaan sitä kun mun piti mennä salille, eikä voinut itse saada sitä asiaa myöhemmin. Se veti järkyttävät herneet nenään siitä kun sanoin että se on löytänyt uuden lempparisanan (kun se käytti sanaa, jota se on lähiaikoina toistellu koko ajan), enkä edes vittuillen vaan normaalisti hymyillen. Se suuttu kun en jäänyt odottamaan sitä pankkiin vaan menin kysymään että voisko optikkoajan vaihtaa aikaisemmaksi. Ja kaikki nää ehti tapahtuu viimisen 3 tunnin aikana.

Mä sanoin sille että lähtee. Mä en jaksanu. Joka asiasta ei oo pakko tehä riitaa, kaikkee ei aina tartte ottaa loukkauksena.

Musta tuntuu että mä lakkaan hetki hetkeltä enemmän rakastamasta sitä.

Mä rakastan sitä ja oon sanonu että mä haluan tän toimivan, se sanoo samaa, se lupaa yrittävänsä, muttei tee mitää.

Sille jokainen negatiivinen tunne tulee ulos suuttumisena, se sanoo että vituttaa, vaikka oikee tunne voi olla suru, voimattomuus, pelko, ahdistus - mikä tahansa. Se kaikki on vaan vihaa. Se on vaan niin helvetin raskasta yrittää elää ihmisen kanssa, joka ei tunnista tunteitaan, eikä pysty niitä ilmaisemaan.

Mä en jaksa ikuisesti tätä, mutta mä rakastan niin paljon.

Eilinen kaduttaa sillä söin 150g cookiesseja ja join 0,5 EPÄlight siiderin.

J oli mun luona. Me poltettiin ja se joi puole litra bisse, mä puolen litran siiderin. Se ei ollu tajunnu ostaa mulle edes lightia, joten kaloreita uppos 300 mun ihrakehoon. Ja ne keksitkin ois voinu unohtaa, mutta oli sitten ihan pakko nolata ittensä ja lähtee ninjailee lähikauppaan ollessa vitun sekasin vaan mässyjen takii. Siel oli mun luokkalainen. Hävettää.

Muuten oli sika ihanaa viettää pitkästä aikaa J:n kanssa laatuaikaa. Viimeks sen ukko oli messissä, eikä se oo todellakaan sama. Sil o kaikki ihmeen hyvin, vaik samalla niin sekasin. Niide vuokrasoppari lopetettin ja J käyttää aivan liikaa kaikkee. Se vetää teksii, happoo, pirii - kaikkee mitä on tarjolla. Viimeks se osti kahel huntil lappuja, ja ne on just loppu. Se tarjos mullekki, mut mä kieltäydyin. Se käyttää päihteitä lähes päivittäin. Se o vitu huono juttu. Muutenki sen ja sen ukon suhde on vähän mitä on - se ukko o vitu omistushalune ja vähä outo. Se ei oikee toimi.

Mua ällöttää, mä olin tänää kaverin luona ja sil oli vitusti kaikkee mässyy ja mä söin aivan liikaa. Varmaan miljoona kaloria, enkä mä edes uskalla enää lähtee lenkillekkää. Huomenna on pakko taas päästä muutamaks tunniks salille. Se auttaa aina siihe ahistuksee

Mul on tänään niin ihana fiilis. Viikonloppu meni enemmän tai vähemmän perselleen, mutta nyt yksinollessa oon saanu kaikesta taas kiinni. Mä söin tänään vähä alta neljäsataa kaloria. Jumppasin myös.

Yksin on vaan niin paljon helpompi pysyä kontrollissa. Poikaystävä ei valita nälkää, ei tee ruokaa eikä muutenkaan häiritse. Mä myöskin kuvittelen sillo ku se on siinä että mä voisin syödä, ettei se haittais, että olisin riittävä tälläisenä. Sen jälkeen, kun jään yksin, muistan taas kuinka asiat on. Mä nautin onnistumisen tunteesta. Mä nautin siitä hallinnasta. Siksi mä en halua asua sen kanssa yhdessä (vaikka nyt jo käytännössä asunkin), eikä se ymmärrä sitä. Se loukkaantui kun sanoin etten halua muuttaa vielä sen kanssa yhteen. Mä haluun backupplanin. Tiedon siitä että kaikki mun elämässä ei oo kietoutunu siihen. Tiedon että on joku paikka mihin voin paeta ja olla rauhassa.

Lopulta mä sain selitettyä ja se ymmärsi. Ei kokonaan, mutta jotain. Se laitto asuntohakemuksia ja alko kattelemaan itellensä omaa kämppää. Se riitti mulle. Ei sen tartte tietää että se vaikeuttaa mun laihduttamista. Ei sen tartte tietää, että taas laihdutan.


Mul on myös ilonen olo siitä että J tulee viettää viikonloppuna iltaa mun luokse. Mä kaipaan sitä. Mä nään sitä tasasesti sun muuta, mutta mä kaipaan sitä mun kämppään. Poltetaan parit paukut ja juodaan parit. Viimeks ku mä näin sitä sen ukko oli paikalla, mutta nyt saan J:n kokonaan itelleni. Siit o liia pitkä aika kun ollaan kahestaan istuttu iltaa. Se on niin eri asia kun kahvilla käynti tai shoppailu, tai joku muu yhtä turha aktiviteetti.

Vikat pari päivää on menny hyvin syömisten suhteen: eilen söin n.1000kcal (joka oli siis tarkotuksellista) ja toissapäivänä n.600kcal. En todellakaan rupee nyt elämään millään kahella sadalla kalorilla vaan tollasilla terveillä määrillä. Mä en kuitenkaa haluu laihtuu niin paljoa. Vaan 5-10kg.


Mä huomasin taas olevani mulkku mun poikaystävää kohtaan: mä suutuin mitä tyhmimmästä asiasta ja huomasin että kyllä se mustasukkainen Opheliac on vielä olemassa. Jälkikäteen mua hävetti. Ei se ansainnu sitä ja siinä ei edes ollu mitään järkeä.

 Mä tiedän olevani sellainen ja haluaisin muuttua. Se sama tulee esille jokaikisessä psykologian tunneilla tehtävissä itsereflektointitehtävissä - ne ahdistaa mua. Ne näyttää suurennuslasin alla jokaisen mun virheen, jonka olemassaolon jo tiesin. Mä tiedän että mulla on huono itsetunto, mä tiedän että se näkyy mun elämässä ja mun teoissa. Mä tiedän miksi mä olen niin takertuva ja epävarma. Mä tiedän että mä vaadin koko ajan tietoa siitä että mua rakastetaan.

Mä en vaan halua kuulla siitä koko aikaa.

Antaisi ennemmin työkaluja kuinka ratkaista kyseisiä ongelmia, eikä suinkaan työkaluja niitä.


Mä olen silti niin onnellinen että olen onnellinen ja mä tiedän että mä pystyn muuttamaan mun huonot käyttäytymismallit ja olemaan parempi ihminen. Mä olen jo muutenkin muuttunut niin helvetisti.


Uudistin blogin ulkoasua, joten mitä pidätte?

ihanaa sä olet palannut! rakastan sun blogias. mulle on tosin jäänyt epäselväksi että, paljonko sä olet painanut alimmillasi?

Oi kiitos! Ihanaa kuulla että pidetään:) Alimmillaan oon painanu vähä yli 40 kiloa ja pituutta on siis 166cm, eli en oo koskaan ollut todella laiha.

Ask me anything

"Muuten leijuisimme taivaalla niin kuin pilvet. Mut me vaan unelmoidaan, että jonain päivänä vielä kaikki muuttuu"

Mä oon tosi ylpee itestäni - mä oon eläny viimiset puoltoista viikkoa tosi hyvin syömisten kohdalla. Mä päätin että nyt pari viikkoa mä syön n.1000kcal päivässä ja sitten vähennän 800kcal ja niin edespäin. Mun on pakko laihtua muutama kilo. Ei montaa, mutta ne kesällä tulleet. Ehkä viisi. Sitten mä oon tyytyväinen.

Ainoastaan eilen tuli syötyä vähän enemmän, mut olin ite aiemmin jo antanut mulle luvan siihen, alle 1500 kuitenkin. Ehkä 1200.


Mä haluaisin värjätä hiukset punaisiksi - sellaisiksi oranssiin sävähtäviksi. Mä teen sen kun saan viis kiloa pois. Vielä en uskalla mennä edes puntarille. Mä pelkään että hajoisin käsiin. Mä tiedän suunnilleen kuinka paljon painan, mutta en silti halua nähdä sitä. Normaalipainoinen kuten aina.


Mun pitäis mennä tupakalle - mulla on nälkä.


Mä tajusin kuinka paljon mä oon muuttunu muutaman vuoden aikana, kun näin vanhaa kaveria. Oli hauskaa, eikä siinä mitään, mutta me oltiin kuin eri maailmoista. Mä huomasin kuinka olin tylsistynyt - kasvanut. Rauhoittunut - viisastunut. Mä en pitäny siitä. Ehkä mä oon liian sellainen? Tylsä.

And suddenly it isn't what it used to be

Koulu taas alko.

Todella ahdistava ajatus koko kesän leijumisen jälkeen. Yhtäkkiä onkin paikassa jossa koko ulkonäkökeskeisyys muodostuu jättimäiseksi palloksi ja tunkeutuu sisälleni. Se tuntuu helvetin pahalta. Varsinkin kun muutos aikaisemmasta on niin valtava. Mä totuin siihen että mua rakastettiin ja että mua arvostettiin mun itseni takia, eikä pelkän habituksen.

Koulussa on liikaa ihmisiä, ne eivät pysty tuntemaan minua.


Kesä on ollut ihan tavattoman terapeuttinen - mä oon ollut alle kuukauden kotona. Kerrankin on tuntunut siltä että on oikeasti saanut etäisyyttä omaan elämään ja itseensäkkin. Mä olen lihonut lihomistani, enkä usko että olen koskaan ollu näin lihava. Siellä se ei haitannut tippaakaan. Kotiin tullessa, nojoo aika paljonkin.

Samalla sain tilaa vähän miettiä mun parisuhdetta. Mä en tiedä vielä mihin lopputulokseen tulin. Mä rakastan häntä enemmän kuin mitään ja oikeasti haluan elämän hänen kanssa, mutta samalla takaraivossa kolkottaa epäilys siitä että onko jokin vialla, onko tämä oikeasti näin ihanaa? Tyydynkö liian vähään? Kuinka voisin tietää onko suhteemme hyvä, koska tämä on ensimmäinen oikea suhde? Ne ajatukset myrkyttää.

Myös mustasukkaisuus on nostanut päätänsä, ja se johtuu vain minusta. Mulla oli todella pitkään huono omatunto siitä että yksissä bileissä mulla oli juttua työkaverini kanssa. Siis ei todellakaan juttua juttua, en ikinä voisi pettää, mutta flirttailua ja sitä että vaikka huomasin mitä se yritti niin pelasin mukana. Jos se ei olisi ollut niin selkeästi kiinnostunut musta siinä ei olisi ollut mitään pahaa, mutta vihjailut ja silittelyt/haliminen/tanssiminen siinä tilanteessa tuntui väärältä. Mä en siis todellakaan ollut millään tavalla kiinnostunut siitä jätkästä, oli vain mukava tuntea olevansa haluttu.


Musta tuntuu silti liian usein siltä, että onko tää parisuhde menny jo liian pitkälle? Pitäisikö vain lopettaa? Tuntuu että molemmat loukkaantuu toisista aivan liian helposti. Tuntuu että meidän suhteesta on kadonnu tasa-arvo, musta on tullu se holhoava ja vastuullisempi - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Mä en ehkä edes osaa nähdä samalla tavalla tätä suhdetta tasa-arvoisena kuin ennen - mä oon joutunu kasvaa ja ottaa vastuuta niin paljon enemmän kuin hän. Mun on pakko miettiä kolmesti. Se taas on impulsiivinen ja paljon "huolettomampi". Ehkä myös ihan taloudelliset tilanteet muutta suhdetta - mun asunto ja mulla on kymmenenkertaisesti enemmän käyttörahaa. Ehkä se kaikki vääristää valtasuhteita, mutta pystyykö asian korjaamaan? Mä en halua että kaikki loppuu sen takia.

Mä en voi myöskään sietää täydellistä velttoutta. Mä olen itse suhteellisen saamaton ihminen, en todellakaan mikään pienenpieni energinen tehokone, vaan ennemminkin rauhallinen elämästä nautiskelija, silti mun poikaystävä on siinä aivan eri tasolla kun kukaan muu. Se on helvetinmoinen vätys. Mä en yleensä tykkää haukkua sitä, mutta nyt vähitellen mun mitta alkaa tulla täyteen. Onko paljoa vaadittu se että voisi toimia edes kohtuullisessa ajassa eikä vain lösöttää ja pelata?

Myöskin tapa millä hän käsittelee ristiriitatilanteita inhottaa mua. Sille tulee valtava seinä jolla hän pyrkii torjumaan jokaisen negatiivisen kommentin pois itsestään. Hän tiuskii ja huutaa heti, ja suurin vastaus on lähellä "joojoota". Miten mä pystyn olemaan parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei tunnu edes haluavan ratkaista ongelmia? Se lähtee pois tilanteesta joko henkisesti tai fyysisesti.

Mä en pysty elämään elämääni liian impulsiivisen ihmisen kanssa, jonka taskussa raha polttaa aivan liikaa. Mä kaipaan vastuuta, tasapainoisuutta ja pientä tylsyyttä - varmuutta siitä että tilillä on aina hätävarana muutama ylimääräinen satanen.

Mä en oikeastikkaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä rakastan häntä yli kaiken, mä luotan siihen ja mul on hyvä olla sen kanssa. Mä en haluasi vaihtaa sitä kehenkään, mutta onko mulla vaihtoehtoa? Pystynkö mä elämään myöskään sellaisen ihmisen kanssa joka on ihan eri maailmassa mun kanssa?


Koko kesä tuntuu niin tavattoman etäiseltä - oliko sitä edes? Se on kuin joku unelma, ei lainkaan todellista tai kosketettavaa. Nyt mä haluan vain laihtua - olla jotain paljon enemmän. Mun on pakko laihtua ja mä pystyn siihen.

J soitti, se o taas hatkoilla. Mä näin sitä eilen ja se oli sinänsä aika hajalla. Se sano ettei osaa enää syödä polttamatta paukkuja tai jotain muuta ottamatta. Se o ollu jo jonki aikaa hatkailemassa. Sitä ahdisti kaikki ympärillä olevat ihmiset, sen oli pakko paukutella että ei saisi panaria.

Se ei ollu kivaa kateltavaa. On se paljo pahemmassaki ollu, mut yhtäkkii tollane, hetki sitte se oli viel katkolla. Rumaa sanoa, mutta olin niin helvetin kateellinen siitä, että se oli niin helvetin laiha taas. Se sano et sen pää vammaa, ettei se osaa syödä. Me ei puhuttu mitää siitä mitä se o tehny mulle, emmä osannu, vittu ohitin vaan kaiken. Mun olis pitäny vaan kysyä että mitä helvettiä, tehdä jotain, mutta ei.

Enää hetki nii J on kaheksantoista, sitte se ei enää joudu valtion määräämänä yhteenkään laitokseen. Se on ilonen siitä, musta se on ennemminki pelottavaa.

Se muija ei oo terve, niiku yksinkertasesti. Se on ollu siel uusimmas mestas nyt 3kk ja nyt o tokil hatkoil sielt. Se on päässy käymään kolmesti kotona ja vaan kerran se on menny, kahesti lähteny vaan menee. Se porukat on paskana, no kuka ei olis? Ne antaa ilmi sen ukon kenen luon se kämppää. Toivottavasti onnistuu.


Mä en pysty kunnolla kirjottaa nyt ku oon koulussa. Anteeksi.


Yritän sunnuntaina kun palata kotiin saada kunnolla tehtyä jotain. Kiitos.

Mun ryhmänohjaaja piti mulle puhuttelun koska mulla on vaan kaksi kurssia jäljellä tässä jaksossa, muista mä oon tippunu jo ajat sitten. Se kyseli onko mulla ongelmia ja huolia, oonko mä masentunut. Sanoin etten, koska niin se asia on. Se varasi mulle ajan opolle että voisin katsella kesälukiota ja mitä kursseja voisin suorittaa siellä - olen käynyt lukiota kaksi vuotta ja kurssisuorituksia on 37. Miljoona puolivalmista, joista puuttuu yksi essee tai pelkästään kokeen tekeminen. Ahdistaa helvetisti.


Mun pikkusiskolla lukee "perfection" punasella tussilla ranteessa. Pelottaa.


Mua on vähän ajan sisällä ahdistanut ihan helvetisti, joka päivä. Sillei et oon vaan menny sikiöasentoon sängylle samalla kun poikaystävä silittää päätä. Lähempänä se ei oo saanu sillo olla, se ei tunnu hyvältä. Mä en ansaitse sitä. Mä olen lihava ja ruma ja liian laiska.


Mun blogitekstit toistaa toisiaan, ehkä olisi vain helpompi lopettaa koko blogi. Tuntuu etten saa mitään hyvää tai luettavaa tekstiä.

It hurts

Mä kidutan itseäni päivästä toiseen.

Tuntuu että elämä on hajalla.

Mä toivon että J vastaisi mun kirjeeseen, mutta vastausta ei ole tullut. Pitäisikö vain luovuttaa? Se sai sen kuitenkin ainakin 10 päivää sitten. Pitäisikö vain antaaa olla, riisua se elämästäni niinkuin minut on riisuttu niin monien ihmisten elämistä.

Mä olen lihava ja ruma ja aivan liian ahdistunut. Mua ällöttää mun olemus. Mä olen liian ruma ja lihava ja lihon koko aika. Mä en kestä. Mä konkreettisesti voisin helposti laihtuaa 10kg ja olla silti oikeastikkin normaalipainoinen. Olen siinä normaalin ja yläreunoilla jos rehellisesti sanon ja inhoan sitä.

Kun haluaa tervehtyä alkaa ahmia. En osaa laittaa itseäni tasapainoon, joka on kamalaa. Mussa on vaan ON ja OFF napit ja molemmat vaihtoehdot ovat niin helvetin huonoja. Mä vasta nyt tajusin että se on niin moneen kertan aiheuttanut mun häröilyn joka tulee aina uudestaan ja uudestaan, kun en osaa normaalisti syödä.

5 minuuttia aikaa, sittten on pakko nousta. Silloin on vaan 20 minuttiia ennen kouluunlähtöä - se on vähän.

Mä sain paperit hullulasta kun lopetin kontaktin. Eli vuosi sitten kun mut diagnosoitiin uudestaan niin nimitys lieveni F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila ja erikseen mainittuna että on ongelmia syömisen ja ruumiinkuvan kanssa. Positiivista - on tapahtunut edistystä ja paljonkin. Viimeksi oli erikseen F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö ja F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita, taisi olla vielä jokin muukin, mut mä en muista. Mä hävitin ne paperit. Nyt onneksi diagnoosi laski - ehkä tervehdyn?

Miksi tää jaksottelee näin? Tuntuu että koko elämä on ollut jonkinlaista tanssia masennuksen kanssa. Hetkittäin hyvä, hetkittäin niin helvetin huono. Mä en pysty liikkumaan. Mä en voi mennä kouluun. Mä oon liian huono. Mä oon liian arvovoton. 


Vittu miks mä edes kirjotan tänne mitään? Mä en osaa edes kirjottaa ja se mua inhottaa. Mu teksti muuttuu huonommaksi ja huonommaksi ilman mitään asiaa.

Mun poikakaveri soittaa. Mä en halua vastata. Se vain kysyisi missä olen ja milloin tulen enkä halua sanoa etten tule - en ainakaan vielä.

I've always been strong, but can't make this happen

Olo on helvetin hajonnu.

Tunneilla tuntuu että meinaan hajota käsiin, ruveta vain yhtäkkiä itkemään. Paleltaa ja oksettaa. Mä en oo okei, tuntuu siltä, teenkö liikaa, olenko liikaa - ja lopulta vain hajoan, kun en enään jaksa? Miksi en voi jaksaa? Muut voivat, kyse saa olla siitä.

Tänään olin ekan tunnin koulussa kunnes tuli niin panikoiva ja kauhea olo että oli pakko lopettaa ja lähteä kotiin. Nukuin kolme tuntia. Olo on jo vähän parempi, silti tiedän ettei se ole kadonnut.

Se olo on vain hajoamista. Mun elämä on hajoamassa, en saa mitään tehtyä. Ainakaan mitään oikeata. Mä oon unohtanu, ihan unohtanu unohtanu, mennä uusintoihin, kaikista aineista on miljoona poissaoloa. Pitäisi tehdä miljoona rästityötä, pitäisi suorittaa itsenäisesti asioita, pitäisi mennä töihin, pitäisi olla sosiaalinen, pitäisi olla kaunis, pitäisi olla laiha - pitäisi olla niin helvetin täydellinen.

Mul on päällä kollarit ja bändi t-paita - kaunista.


Kesä pelottaa ja paljon, koska mul o kaks duunia sille - jotka pitäisi keplotella jotenkin tai ottaa fudut nykysestä. Mua myös pelottaa se että tiettyjen syiden takia (joita en viitsi mainita että anonyymisyys pysyisi) en näe puoleen kesään mun poikakaveria. Mä en kestä sitä. Mä pelkään et se löytää toisen, mä pelkään et se lakkaa rakastamasta. Se sanoo ettei se voisi, mutta niin kaikki sanovat.

Mua oksettaa.


Mua inhottaa ihan helvetisti. Mä en täytä muiden standardeja. Mä en oo fiksu, mä en oo nätti, mä en oo laiha. Mä en oo tarpeeks hyvä. Musta tuntuu et kaikki on mua parempia ja mua ahdistaa - hetki hetkeltä enemmän.


Haha, katkasin toissapäivänä terapiasuhteeni lopullisesti yli 4,5 vuotta sitäkin tuli tehtyä. Eikä edes kirpaissut, koska uusin työntekijäni oli kamala. Mä joskus aiemminkin katkasin keväällä ja olin syksyllä takaisin, luulin ettei tarttisi siihen rakennukseen astua enään ikinä, mutta olinpas minä väärässä.


Mun on pakko laihtua.

Just to fit in, like an ordinary girl.

Anteeksi, taas olen hetken ollut pimennossa.

Mä en nyt voi kirjottaa pitkästi, koska poikakaveri laittaa ruokaa keittiössä. Ruokaa kyllä. Sellaista asiaa mistä kuuluisi nauttia ja mistä nautin nykyään.

Tulin juuri vaatekaupoista, enkä uskaltanu sovittaa mitään. Se on yllättävän pelottavaa - yrittää mahtua numeroihin ja arvottaa samalla itsensä. Niinkuin urheilukilpailuissa niin myös vaatekaupoissa - mitä pienempi numero möllöttää kokolapussa sitä parempi olet. Pienet viivat arvottavat sinut itsesi silmissä. Kuristaakin ajatella että pitäisi laittaa niitä vaatteita päälle, koska en uskalla. En uskalla edes arvata kuinka sijoitukseni on laskenut.

Kaikki tavoittelevat sitä, kaikki haluavat olla ykkösiä.

Eikä oloa helpottanut kokoa nolla oleva täydellinen shoppailukaveri, joka oli vielä viitisen senttiä itseäni lyhyempi.

Olin kuin norsu vaatekaupassa.

En halua. En.



Mul on viiminen viikko ollu helvettiä. J ei vieläkään suostu myöntämään kaverillellensa puhuneensa paskaa musta. Se on kauheeta. Mä en halua että se kuvittelee musta sellasta, se tuntuu liian pahalta. Laitoin sille helvetin vihaisen kirjeen. Se ei ole hyvä ja se on hyvä. Riippuu ajatustavasta riippuu kaikesta mistä se nyt riippuu.

Sen kaveri sanoi että entä jos se tappaa itsensä, olisin halunnut vastata että jaa-a, mutta olin hiljaa.

Olen itsekeskeinen ja puhun paskaa, ja ainoa asia mistä puhun on itsestäni, mutta samalla olen paska kaveri koska en kerro asioistani? Mitä helvettiä.

Miksi mä olen niin väärä.

I don't even remember the last time he called

Mä meinasin tänään alkaa itee ku mul oli niin vitun paska olo.

Ei se asia mistä se lähti ollu iso, ei todellakaa, me vaan mutsin kaa puhuttii ajokorti hankkimisesta. Mutsin mielestä mun kannattais hankkii se. Puhe meni rahaan, siihen et mutsi sano et sil ei oo yksinkertasesti varaa kustantaa sitä kokonaan ja se on totta. Sen talous on muutenkin päin helvettiä kiitos faijan.

Mulle tuli paska fiilis ja kateelinen olo ku mietin sitä ajokorttiasiaa, et joudun ite maksaa puolet, koska faija ei maksa paskaakaan siitäkän. Mä oon kateellinen ihminen siinä asiassa ja ihmeellisen katkera. Siis en todellakaa siit ettei äidillä oo varaa sen mä tiiän ja sen et se antaa kaikkensa, mut faija. Se rupes itkettämään. Mä tiedän etten saa siltä mitää apua mihinkää varsinkaan nyt ku ollaan huonoissa väleissä.

Mä oon katkera ja vihanen sille. Mä en haluis enkä sais olla, mutta oon silti.

Se ei tullu kattomaan mun vanhojentanssejakaan. Ainoa asia IKINÄ mihin oon ketään pyytäny kattomaan. Mä en ikinä pyytäny edes pienenä koulujen kevätjuhliin jossa näyttelin, jalkapallomatseihin en mihinkään - paitsi noihin. Mul oli paska olo asiasta.

Se ei o näyttäytyny mun pikkusiskojen synttäreilläkään sitten ikinä, eikä munkaan, sillä meillä on tapana kahvitella mummojen jne kanssa aina sillo.

Se ei oo koskaan edes nähny mun kämppää, eikä kysyny mun kuulumisia.

Se ei maksanu mun vanhojen puvusta jne senttiäkään, vaikka soitin ja pyysin, silloin itkin. Mummi maksoi, se oli kilttiä, koska mä en mitenkään tiedä miten mutsi olisi silloin pystynyt siihen yksin.

Mul o paska olo.

Mä luin iltalehden artikkeliä siitä kuinka vanhemmat hylkäävät lapsensa "uuden onnen tieltä" - sisältä kouraisi. Faija peruu joka toisen viikonlopun jolloin sen pitäisi nähdä mun siskot, eli ehkä kerran kuukaudessa se näkee niitkään. Mua oksettaa.

Mä oon niin helvetin kateellinen.

Mä en tiedä olisko parempi se että se olisi kuollut mun ololle - silloin voisin ainakin kuvitella että se rakastaisi jos olisi hengissä, nyt ei ole mitään mihin tarraantua.

Mä tiedän selviäväni ilman sitä. Mä tiedän sen.

Mä en tartte sitä mun elämään, jossa se ei halua olla osana. Mä pärjään yksinkin. Mä oon opetellu liian monta vuotta jo pärjäämään.

Mua itkettää.

Mä haluasin että se vain välittäisi musta.


Mä tiedän mä oon käyttäytyny rumasti sitä kohtaan, haastanu sen, kattonu pysyykö se silti - eikä se pysynyt. Mä yritin saada siltä rajatonta rakkautta, mutta sellasta ei ollutkaan. Hän vain lopetti rakastamisen.

Mummi yrittää vakuuttaa että se rakastaa mua, mä en usko. Jos se rakastaisi niin miksi sen aloitteesta tulleista yhteydenotoista on yli vuosi aikaa. Sen jälkeen olen ottanu kolmesti yhteyttä 1.pyysin kahville (vastaus: "kiire" "työt" "joku toinen päivä") 2.pyysin rahaa vanhoihin ja pyysin tulemaan (vastaus: "ei ole rahaa, koska äitinne vie kaiken (300e/kk kolmesta lapsesta yhteensä...) tansseihin ei koskaan ilmestynyt) 3.kauhea riita...

Se ei ikinä tullu mun vanhoihin. Niinku mä sanoin mummille - ei se kumminkaan tule.

Mä tiedän että teen väärin- samaa teen poikakaverillekkin, yritän löytää jotain joka rakastaa vaikka sitten pakolla. Ottaa halaukseen eikä päästä irti vaikka kuinka rimpuilisin.

Äiti on sellainen.

Mä itken.

I've got to get you first, before they do. It's just a question of time...

Kaikki päättyy lopulta aina hyvin - niin mä uskon.

J saatiin kiinni - meil oli suunnitelma ja se toimi ja se saatiin kiinni. Olo on helvetin helpottunu vaikka koko pidätysrulianssi olikin hämmentävä ja jotenkin niin absurdi seurata vierestä. Mä oon puhunu iha helvetisti sen kaverin kanssa joka päivä nyt näide päivien aikana monia tunteja ihan. Meist alkaa tulla kavereita ja se tuntuu mukavalta - ongelma on se että J ei tiedä meiän väliän muuttuneen eikä saakaa tietää...

Se oli vitun hyvä et se jäi jo kiinni, koska sil oli messis lappuja ja arsenaali bentsoja. Se saa h-merkinnän. En tiiä onko hyvä vai ei - vitun paha sanoo, ehkä tää pelästyttäis sen, ehkä?

En siltikään usko se on liian rakastunu sen narkkijätkiin joita se pyörittää samaan aikaan: toista vanhaa ukkoa ja toista suunnilleen saman ikästä. Se sama ikäne K on subunisti ihan isolla ännällä. K:n päivä alkaa subulla ja bissellä. Mä näin sen tänää ohimennen - se haisi vanhalle viinalle ja sen silmät oli harmaat ja elottomat eikä pupilleja erottanu se oli vitu sekasi.

Sen toine säätö, se siis painaa molempia niiden selkie takana, o vitusti sitä vanhempi keski-ikää lähentelevä exnarkki nykyne pikkunisti. Se antaa J:lle vitusti lahjoja ja rahaa, vaikka tietää sen olevan vielä sekoileva kakara. Se on omituista, jopa J:n mielestä.

Se on huoraamista, meidän mielestä.


Olo on jotenki helpottunu kaikesta myös siitä että juttelin mutsin kanssa mu siskosta ja sen syömättömyydestä ja se sano että on se asian huomannu ihan selkeesti. Se sano et kyl se tietää et se vammaa, olo on helpottunu myös siitäki.

Entiiä ehkä nyt muidenki elämät lähtis parempaan suuntaa niinku mun on jo lähteny.

Entiiä silti kaukana kauhistuttaa ajatus siitä että kuukausia on enää jäljellä sen 18-vuotisuuteen ja silloin kukaan ei estä sitä tappamasta itteään ja se on pelottavaa. Ei se oo niin vanha oikeasti, se on kuin kolmetoistavuotias.

Mä pelkään että tää aika loppuu kesken.

Hidas itsemurha, yhet snagut lisää. Ulos ei pääse kun oot kerran menny sisään.

Kiitos Shotgunille ihanan ihanasta päivää piristävästä kommentista! Mä puhuin mun pikkusiskon kanssa asiasta - joka kielsi kaiken ja loukkaantui syvästi. Mä päätin että jos se laihtuu vielä yhtään tosta niin silloin sanon äidille. Nyt mä kuitenkin keräsin itseni ja se sanoi _vain_ liikkuneensa enemmän ja jättäneen läskiruuat pois - itse en niele kylläkään selitystä, mutta antaa sitten olla. Se kuitenkin tietää että tiedän - seuraavaksi sanon äidilleni.

Mul oli tänään hämmentävä päivä, mä puhuin puhelimessa 4h henkilön kanssa jonka luulin vihaavani mua - kiitos J:n. No syy sille miksei kyseinen henkilö ollut pitäny musta oli ihan selvä loppujen lopuksi, sillä vittu mitä paskaa J oli selittäny sille musta. J oli kuvaillu mua itsekeskeiseksi narkiksi ja selittäny sellasta paskaa että huhhu - hän väitti mun käyttävän vaikka mitä ja olevan ihan out of control, vaikka mun normaali päivä on että kouluun ja kotiin kullan kainaloon sohvalle makailemaan ja mahollisesti syömään jotain:) Eli just sopiva päivä mistä mä pidän.

J oli ottanu taas vaihteeks hatkat ja se vanhemmat o iha paskana.

Mä juttelin ja selvittelin vähän asioita sen aiemmi mainitun J kaverin kanssa ja vittu ja kybällä olis kiva tietää mitä J musta oikeesti aattelin, koska on aika paskaa huomata vasta myöhemmi et ihmine johon luuli voivansa luottavansa onki puhunu ihan paskaa. Mä luulin että se oli mun kaveri, mutta en tiiä enää mikä mä oon sille, vähitelle alkaa tuntuu ettei se elämäs oo mitää muuta ku kuosi. Ainoa mitä o olemassa. Nyt mä alan uskoo sen, enkä mä oo sille muuku trippivahti - siltä musta tuntuu. Vittu. En tiiä. Me kuitenki tehtiin suunnitelta, jonka tarkotus o ottaa J kiinni. En viitti sanoo enempää oon liian vainoharhanen, mut iha jees jos se onnistuis.

Se ei oo se ihminen enää jonka tunsin eikä se haluu kasvaa aikuiseks. Se hölmöilee eikä ota opikseen se haluu lappuja se halua subua mitä tahansa millä saa pään sekaisin.

Mä en tiiä haluunko mä siltä enää mitään.

On vaan niin petetty ja hyväkskäytetty olo.

"She stares at the food on her plate at the toast and the butter. Her father, her mother, she pushes away"

"Tuntuu etten sais päivittää taas blogia kun päivitin jo tänään kerran, mut mun on pakko. Mul o yksinäinen olo.

Mä soitin mun poikakaverille, koska kerrankin se ei ole täällä eikä sitä tuntunut kiinnostavan.


Mua on ahdistanu koko päivän huominen koe, koska se on jatkoa kurssille jota en  koskaan edes käyny ja tyhjän päälle on vaikea rakentaa uutta. Mä oon yksin. Se tuntuu pahalta mul on yksinäinen fiilis. Mua pelottaa kävellä yksi ulkona. Must tuntuu et tää hiljaisuus on liikaa. Et mä olisin ainoo olemassaoleva olento.

Mä soitin poikakaverille ja itkin et mul on paha ja yksinäistä olla ja se ihmetteli kun en pärjää yhtä yötä yksin. Sen mielestä mun ahdistus on vaa kiristystä eikä todellista. Se ei ymmärrä et mua oikeesti sattuu. Ja kun se ei ymmärrä niin mä tunnen sen ettei se välittäis ja ettei sitä kiinnostais. Jolloin sanon sille sen ja se rupee ahdistamaan sitä jolloin se purkaa sen kiukkuna ja lopulta paniikkikohtauksena.

Mun paniikki ja ahdistuskohtauksiin liittyy aina arvottomuuden tunne kuten tähänki - jolloin haluan jonkun olevan mun ritari, tekevän mitä tahansa vuokseni. Sitten kun kukaan ei välitä niin paljoa ahdistun entisestä ja koen itteni rakastamattomaks ja yhä yksinäisemmäks.

Siit tulee kierre. Sit kaikkia sattuu."

 Kyseinen teksti on viime viikonlopulta mua ahdisti ja paljon.

Tänään ahdistaa monella tavallla enemmän - mun pikkusisko. Se on laihtunu silmissä. Siit mä oon puhunu aiemminki nyt ku olin sen kanssa niin se ei syönyt juuri mitään. Mä tunnistin sen tavan millä se söi - se oli väärä tapa. Kaikista pahinta mikä kourasi syvältä oli "I'm gonna be perfect" teksti. Se tuli ja upposi täysin mun sisälle. Se haluaa samanlaista täydellisyyttä minkä mäki kuvittelin olevan täydellisyyttä. Ongelmana on se ettei se oli lähelläkään täydellisyyttä. Se on helvetin rumaa ja kamalaa.

Mua itkettää.

Se ei tajua miten paljon se satuttaa muakin sillä - samalla tavalla ku mä en tajunnu kuinka paljon mä satutin muita sillä. Silti mä haluan laihtua, minäkin, mutta kiellän sen halun, koska joku päivä kun tarpeeksi piilotan tunteeni ne katoavat.

Mä itken.

Mä tunnen itteni niin avuttomaks mun on pakko kertoa äidille tai puhua siskolle. Kertoa ettei se oo nättiä, ettei se oo mukavaa, ettei loppua siihen tule ikinä. Minä Opheliac 17 vuotta olen kärsinyt niistä ajatuksista ja niistä kausista viimiset 5 vuotta - pahimmasta kaudesta normaalisti toimivaksi kesti palautua melkein vuosi (normaalina tarkoitan sitä etten saanut PÄIVITTÄIN paniikki/itku/ahdistuskohtauksia painosta ja ruuasta) ja ainoa syy miksi edes aloin sillon parantua enkä joutunut lopulta osastolle ja ehkä kuollu oli enkeli - mun poikaystävä - joka rakasti mua ehdoitta.

Mitä jos kukaan ei pelasta mun siskoa?

Mitä jos kukaan ei oo sen enkeli?

Mä haluan pelastaa sen, mutta mä en osaa.

Mä itken mua ahdistaa.

Täydellisyys ei ole se minkä se kuvittelee sen olevan - se on helvetti.

mistä johtuu hiljaiselo sun blogissa ?

Siitä että elämässä on olut kaikki niin hyvin niin on halunnut pitää etäisyyttä moniin asoihin ja on outoa kirjoittaa elämästä ja ajatuksista silloin kun on vaan onnellinen, koska silloin en osaa kirjoittaa koska tää blogi on mulle todella terapeuttinen:)

Ask me anything

ootsä kunnossa? postausta ei oo tullu pitkiin aikoihin... pärjäile <3

kiitos paljon! oon kyllä kunnossa, paremmassa kuin aiemmin ikinä ja siitä se mun hiljaiselo on johtunu:)

Ask me anything

yaay oon eka ! =) missä päin sä asut ? tyksin sun blogista toooosi paljon n_____n

Oi kiitos! Asun pk seudulla:)

Ask me anything

Windows vai Mac?

wndows!

Ask me anything

Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä

Mä olen kotona - siellä ainoassa oikeassa eli äitini luona.

Mun pikkusisko on laihtunu ihan helvetisti ainakin 5kg ihan muutamassa viikossa. Mua pelottaa. Mua pelottaa kaks asiaa 1) en halua sen sairastuvan sh:on 2) en halua että se laihtuu mua pienemmäksi. Nauretavaa eikö? Miksei se saisi laihtua mua pienemmäksi, en mä enää ole pitkään aikaan ollut edes pieni, mutta se sh puoli mua pelottaa oikeasti. Sil on ollu syömishäiriöistä käyttäytymistä erillaisia mehudiettejä sun muita. Oksennusajatuksia ja muuta pikkukivaa. Mä en halua sitä. Mä haluan suojella sitä.

Mä haluaisin olla niin vahva että pystyisin siihen. Pitämään huolta ettei hän horjuisi elämässään. Musta tuntuu vaan etten pysty siihen. En oo nin rohkea että sanoisin asiasta. Leikin vain sokeaa. Esitän mukana sairaassa näytelmässä ettei mikään olisi vikana.

Niin munkin kanssa tehtiin. Kukaan ei sanonut, kukaan ei tuntunut huomaavan kun kuihduin olemattomaksi. Olin ainoa joka maailmassani tiesi asiasta, vaikka nykyään tiedän sen olleen vaan harhaa. Kyllä ihmiset huomasivat yli 15 kilon pudotuksen - eivät he kuitenkaan niin tyhmiä olleet.

Olisiko se kuitenkin muuttunut jos joku olisi sanonut? Olisinko silloin tajunnut.

Olin silloin saman ikäinen kuin siskoni on nyt kun sh muuttui oikesti pahaksi. 

Isn't it ironic ... don't you think?

Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi - niin ainakin toivon.

She speaks in the third person, so she can forget that she's me

Anteeksi.

Hylkäsin taas rakkaan blogini hetkeksi (hetkeksi ja hetkeksi, jos hetki on n. puoli vuotta). Mä voin hyvin ja olin onnellinen, niin kuin olen kai vieläkin. Toinen syy miksen ole kirjoittanut on ollut ihan käytännöllinen. Mun poikakaveri nukkuu tääl joka yö, ja niinä muutamina milloin ei, mä kämppään sen luona. Joten on mahottomuus kirjoittaa jotain tällästä blogia, josta sil ei oo todellakaa mitään hajua. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan helvetisti mun vartalo. Vain yksinollessa ahdistus ottaa vallan, ei läheskään niin usein jos joku on paikalla.


Mä oon lihonu niin helvetisti. Silti mä oon ollu onnelline ja tyytyväinen itteeni, mutten oo enää. Mä paisun pullataikinana ja siihen ei taida tulla koskaan loppua. Mä haluisin tasapainoin, etten lihois, etten laihtuis. Siis tottakai mä haluun laihtuu, mut en hankkia taas aivomatoa joka ei päästä koskaan irti.

Mä en tajuu. Mikä vittu mä oon? Mihin vittuun tää kaikki päättyy?

Mä haluisin palata kaikille foorumeille, mä haluisin lopettaa syömisen, mä haluisin olla keiju. Mä tiiän etten oikeesti haluu mut nyt tuntuu siltä. Mä tiiän et se ei oo fiksua, ei järkevää.


Mä pystyn jopa nykyään pitää koulun kasassa paitsi nyt, nyt mua ahdisti liikaa. Mä käyn sen ohella duunissa.

Mun elämä ja ajatukset on yhtä vuoristorataa mul on hyviä viikkoja ja huonoja viikkoja. Hyvät on niitä kun tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Kun on maailman huipulla. Huonot on niitä kun tahtoisi vain oksentaa ja kuolla, ettei joutuisi tuntea sitä oloa. Vaikka tietää että elämässä on niin paljon hyvää ja onnellista, jota vielä pystyy itse tuntemaankin niin sen olon tultua mikään ei tunnu niin arvokkaalta että se korvaisi sen kivun. En halua vaan enään kärsiä.

Hyvinä viikkoina tunnen olevani täydellinen juuri tälläisenä. Olen vahva ja kaikkivoipa. Niistä mä pidän.

Mua paleltaa. Mä inhoon tätä oloa.

Pahinta tässä kaikessa on ehkä se että mä en oo nähny monee kuukauteen J:tä. Se on juossu viime syksystä laitoksesta laitokseen. Se on hatkoillu ja joutunu taas takaisin. Nyt se ei pääse ulos ennen kuin täyttää kaheksantoista. Mä en saa ees nähä sitä lomilla. Mä on pahaa seuraa. Se on jotenki tosi ahdistava ajatus. Mä en kestä sitä. Se on niin hakoteillä. Olenhan mäki, mut se on niin pahasti et tekee itellekki pahaa kattoo vierestä. Mä sekoilen vain omassa päässäni vähäsen ja aina vähän kerrallaan se sekoilee koko maailmassa. Sil ei oo mitää itsekunnioitusta se on ku ohjus jonka on pakko lopulta räjähtää. Se vetää kaiken minkä saa nussii sitä kuka antaa, viiltelee, ja lopulta ihastuu subunistiin.

Elämä ei toimi niin.

Mun elämä toimii. Riittävän hyvin ainakin. Muutos siihen minkälainen elämä oli 3-4 vuotta sitten on aivan järkyttävä. Nyt mä alan olla ihminen - ja onnellinen sellainen.