I've got to get you first, before they do. It's just a question of time...

Kaikki päättyy lopulta aina hyvin - niin mä uskon.

J saatiin kiinni - meil oli suunnitelma ja se toimi ja se saatiin kiinni. Olo on helvetin helpottunu vaikka koko pidätysrulianssi olikin hämmentävä ja jotenkin niin absurdi seurata vierestä. Mä oon puhunu iha helvetisti sen kaverin kanssa joka päivä nyt näide päivien aikana monia tunteja ihan. Meist alkaa tulla kavereita ja se tuntuu mukavalta - ongelma on se että J ei tiedä meiän väliän muuttuneen eikä saakaa tietää...

Se oli vitun hyvä et se jäi jo kiinni, koska sil oli messis lappuja ja arsenaali bentsoja. Se saa h-merkinnän. En tiiä onko hyvä vai ei - vitun paha sanoo, ehkä tää pelästyttäis sen, ehkä?

En siltikään usko se on liian rakastunu sen narkkijätkiin joita se pyörittää samaan aikaan: toista vanhaa ukkoa ja toista suunnilleen saman ikästä. Se sama ikäne K on subunisti ihan isolla ännällä. K:n päivä alkaa subulla ja bissellä. Mä näin sen tänää ohimennen - se haisi vanhalle viinalle ja sen silmät oli harmaat ja elottomat eikä pupilleja erottanu se oli vitu sekasi.

Sen toine säätö, se siis painaa molempia niiden selkie takana, o vitusti sitä vanhempi keski-ikää lähentelevä exnarkki nykyne pikkunisti. Se antaa J:lle vitusti lahjoja ja rahaa, vaikka tietää sen olevan vielä sekoileva kakara. Se on omituista, jopa J:n mielestä.

Se on huoraamista, meidän mielestä.


Olo on jotenki helpottunu kaikesta myös siitä että juttelin mutsin kanssa mu siskosta ja sen syömättömyydestä ja se sano että on se asian huomannu ihan selkeesti. Se sano et kyl se tietää et se vammaa, olo on helpottunu myös siitäki.

Entiiä ehkä nyt muidenki elämät lähtis parempaan suuntaa niinku mun on jo lähteny.

Entiiä silti kaukana kauhistuttaa ajatus siitä että kuukausia on enää jäljellä sen 18-vuotisuuteen ja silloin kukaan ei estä sitä tappamasta itteään ja se on pelottavaa. Ei se oo niin vanha oikeasti, se on kuin kolmetoistavuotias.

Mä pelkään että tää aika loppuu kesken.

Hidas itsemurha, yhet snagut lisää. Ulos ei pääse kun oot kerran menny sisään.

Kiitos Shotgunille ihanan ihanasta päivää piristävästä kommentista! Mä puhuin mun pikkusiskon kanssa asiasta - joka kielsi kaiken ja loukkaantui syvästi. Mä päätin että jos se laihtuu vielä yhtään tosta niin silloin sanon äidille. Nyt mä kuitenkin keräsin itseni ja se sanoi _vain_ liikkuneensa enemmän ja jättäneen läskiruuat pois - itse en niele kylläkään selitystä, mutta antaa sitten olla. Se kuitenkin tietää että tiedän - seuraavaksi sanon äidilleni.

Mul oli tänään hämmentävä päivä, mä puhuin puhelimessa 4h henkilön kanssa jonka luulin vihaavani mua - kiitos J:n. No syy sille miksei kyseinen henkilö ollut pitäny musta oli ihan selvä loppujen lopuksi, sillä vittu mitä paskaa J oli selittäny sille musta. J oli kuvaillu mua itsekeskeiseksi narkiksi ja selittäny sellasta paskaa että huhhu - hän väitti mun käyttävän vaikka mitä ja olevan ihan out of control, vaikka mun normaali päivä on että kouluun ja kotiin kullan kainaloon sohvalle makailemaan ja mahollisesti syömään jotain:) Eli just sopiva päivä mistä mä pidän.

J oli ottanu taas vaihteeks hatkat ja se vanhemmat o iha paskana.

Mä juttelin ja selvittelin vähän asioita sen aiemmi mainitun J kaverin kanssa ja vittu ja kybällä olis kiva tietää mitä J musta oikeesti aattelin, koska on aika paskaa huomata vasta myöhemmi et ihmine johon luuli voivansa luottavansa onki puhunu ihan paskaa. Mä luulin että se oli mun kaveri, mutta en tiiä enää mikä mä oon sille, vähitelle alkaa tuntuu ettei se elämäs oo mitää muuta ku kuosi. Ainoa mitä o olemassa. Nyt mä alan uskoo sen, enkä mä oo sille muuku trippivahti - siltä musta tuntuu. Vittu. En tiiä. Me kuitenki tehtiin suunnitelta, jonka tarkotus o ottaa J kiinni. En viitti sanoo enempää oon liian vainoharhanen, mut iha jees jos se onnistuis.

Se ei oo se ihminen enää jonka tunsin eikä se haluu kasvaa aikuiseks. Se hölmöilee eikä ota opikseen se haluu lappuja se halua subua mitä tahansa millä saa pään sekaisin.

Mä en tiiä haluunko mä siltä enää mitään.

On vaan niin petetty ja hyväkskäytetty olo.

"She stares at the food on her plate at the toast and the butter. Her father, her mother, she pushes away"

"Tuntuu etten sais päivittää taas blogia kun päivitin jo tänään kerran, mut mun on pakko. Mul o yksinäinen olo.

Mä soitin mun poikakaverille, koska kerrankin se ei ole täällä eikä sitä tuntunut kiinnostavan.


Mua on ahdistanu koko päivän huominen koe, koska se on jatkoa kurssille jota en  koskaan edes käyny ja tyhjän päälle on vaikea rakentaa uutta. Mä oon yksin. Se tuntuu pahalta mul on yksinäinen fiilis. Mua pelottaa kävellä yksi ulkona. Must tuntuu et tää hiljaisuus on liikaa. Et mä olisin ainoo olemassaoleva olento.

Mä soitin poikakaverille ja itkin et mul on paha ja yksinäistä olla ja se ihmetteli kun en pärjää yhtä yötä yksin. Sen mielestä mun ahdistus on vaa kiristystä eikä todellista. Se ei ymmärrä et mua oikeesti sattuu. Ja kun se ei ymmärrä niin mä tunnen sen ettei se välittäis ja ettei sitä kiinnostais. Jolloin sanon sille sen ja se rupee ahdistamaan sitä jolloin se purkaa sen kiukkuna ja lopulta paniikkikohtauksena.

Mun paniikki ja ahdistuskohtauksiin liittyy aina arvottomuuden tunne kuten tähänki - jolloin haluan jonkun olevan mun ritari, tekevän mitä tahansa vuokseni. Sitten kun kukaan ei välitä niin paljoa ahdistun entisestä ja koen itteni rakastamattomaks ja yhä yksinäisemmäks.

Siit tulee kierre. Sit kaikkia sattuu."

 Kyseinen teksti on viime viikonlopulta mua ahdisti ja paljon.

Tänään ahdistaa monella tavallla enemmän - mun pikkusisko. Se on laihtunu silmissä. Siit mä oon puhunu aiemminki nyt ku olin sen kanssa niin se ei syönyt juuri mitään. Mä tunnistin sen tavan millä se söi - se oli väärä tapa. Kaikista pahinta mikä kourasi syvältä oli "I'm gonna be perfect" teksti. Se tuli ja upposi täysin mun sisälle. Se haluaa samanlaista täydellisyyttä minkä mäki kuvittelin olevan täydellisyyttä. Ongelmana on se ettei se oli lähelläkään täydellisyyttä. Se on helvetin rumaa ja kamalaa.

Mua itkettää.

Se ei tajua miten paljon se satuttaa muakin sillä - samalla tavalla ku mä en tajunnu kuinka paljon mä satutin muita sillä. Silti mä haluan laihtua, minäkin, mutta kiellän sen halun, koska joku päivä kun tarpeeksi piilotan tunteeni ne katoavat.

Mä itken.

Mä tunnen itteni niin avuttomaks mun on pakko kertoa äidille tai puhua siskolle. Kertoa ettei se oo nättiä, ettei se oo mukavaa, ettei loppua siihen tule ikinä. Minä Opheliac 17 vuotta olen kärsinyt niistä ajatuksista ja niistä kausista viimiset 5 vuotta - pahimmasta kaudesta normaalisti toimivaksi kesti palautua melkein vuosi (normaalina tarkoitan sitä etten saanut PÄIVITTÄIN paniikki/itku/ahdistuskohtauksia painosta ja ruuasta) ja ainoa syy miksi edes aloin sillon parantua enkä joutunut lopulta osastolle ja ehkä kuollu oli enkeli - mun poikaystävä - joka rakasti mua ehdoitta.

Mitä jos kukaan ei pelasta mun siskoa?

Mitä jos kukaan ei oo sen enkeli?

Mä haluan pelastaa sen, mutta mä en osaa.

Mä itken mua ahdistaa.

Täydellisyys ei ole se minkä se kuvittelee sen olevan - se on helvetti.

Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä

Mä olen kotona - siellä ainoassa oikeassa eli äitini luona.

Mun pikkusisko on laihtunu ihan helvetisti ainakin 5kg ihan muutamassa viikossa. Mua pelottaa. Mua pelottaa kaks asiaa 1) en halua sen sairastuvan sh:on 2) en halua että se laihtuu mua pienemmäksi. Nauretavaa eikö? Miksei se saisi laihtua mua pienemmäksi, en mä enää ole pitkään aikaan ollut edes pieni, mutta se sh puoli mua pelottaa oikeasti. Sil on ollu syömishäiriöistä käyttäytymistä erillaisia mehudiettejä sun muita. Oksennusajatuksia ja muuta pikkukivaa. Mä en halua sitä. Mä haluan suojella sitä.

Mä haluaisin olla niin vahva että pystyisin siihen. Pitämään huolta ettei hän horjuisi elämässään. Musta tuntuu vaan etten pysty siihen. En oo nin rohkea että sanoisin asiasta. Leikin vain sokeaa. Esitän mukana sairaassa näytelmässä ettei mikään olisi vikana.

Niin munkin kanssa tehtiin. Kukaan ei sanonut, kukaan ei tuntunut huomaavan kun kuihduin olemattomaksi. Olin ainoa joka maailmassani tiesi asiasta, vaikka nykyään tiedän sen olleen vaan harhaa. Kyllä ihmiset huomasivat yli 15 kilon pudotuksen - eivät he kuitenkaan niin tyhmiä olleet.

Olisiko se kuitenkin muuttunut jos joku olisi sanonut? Olisinko silloin tajunnut.

Olin silloin saman ikäinen kuin siskoni on nyt kun sh muuttui oikesti pahaksi. 

Isn't it ironic ... don't you think?

Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi - niin ainakin toivon.

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

Life is better high

Tänään palasin vanhan rakkauteni luokse - shoppailua tenoxien ja tramalien kanssa.

Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.

Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.


Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.

Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.

Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.

Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.


Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.

I remember the days you were a hero in my eyes, but those are just a long lost memory of mine. I spent so many years learning how to survive

Voi vittu kuinka mä vihaankaan mun faijaa.

Mä en oo ollu sen kanssa tekemisissä ikuisuuksiin, eikä siinä mitään, ei mua sen sanomiset enään edes satuta. Se on vain niin kun saa liikaa paskaa niskaansa yhdeltä henkilöltä niin se henkilö ei pysty enää satuttamaan millään, se ylittää sen rajan ja muuttuu täydellisen merkityksettömäksi.

Silti mua suututtaa, ja se johtuu mun pikkusiskosta, siitä vanhemmasta. Mua suututtaa se, kuinka se kehtaa käyttäytyä lapsellensa ja kuinka ylipäätänsä aikuinen ihminen ketään kohtaan.

Mun sisko soitti ja hyperventiloi ja itki kuinka faija haukku sitä. Kuinka se on kamala, kuinka se ei enään ole sen lapsi, kuinka se ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ne asiat sain selvää siskon itkusta ja hyperventiloimisesta. En ole ainoa meidän perheestä joka hyperventilointia harrastaa.

Mä tunnen mun faijan, ja mä tiedän et noihin asioihin ei sen haukut riittäny, eikä tavaroiden kaatamiseen. Mä en edes haluu tietää mitä muuta sen on mun siskolle sanonu, iskeny sen kipeimpiin kohtiin.

Se on soittanu mulle jo kolmesti, se on ihan hajalla. Yksinäinen. Ihanku mä sillon joskus, mua inhottaa et ne ei oo faijan luona edes, vaan mökillä, jolloin se ei edes voi tulla mun luokse. Sielt ei pääse kuin monen tunnin ajomatkan jälkeen pois.

Tää on liian tuttua, aivan liian tuttua. Mä muistan itteni tosta, mä muistan kun mä ite olin tossa. Kuinka mua sattu. Mä en vaan voinu puhua kenellekkään, kenelle olisin? Miten olisin voinut myöntää yhdellekkään kaverille kuinka paskamainen mun faija on? Kuinka olisin kehdannut, rikkonut kuvan täydellisyydestä. Mä oon ilonen et sisko soittaa mulle, mäkin olisin halunnut jonkun, jonkun jolle puhua. Mä olin sillon yksin ja selvisin, kirjotin päiväkirjaan, laitoin kokonaan itseni sinne.

Mä luin äsken sitä kirjaa ja olin hämmentynyt, satutinko itseäni jo 12-vuotiaana? Mä luulin että vasta myöhemmin, mutta selkeästi. Mä oon vihanen, mä en halua et se joutuu kestämään niitä asioita, joita mä. Hylätyksi tulemisen oloa, yksinäisyyttä, alemmuuden tunnetta. Ne kaikki löytyy jo mun ensimmäisestä päiväkirjasta, jota kirjottaessa olin 12.

Vittu tää maailma on ruma.

Mä kestin sen kaiken jo, mä en halua että mun sisko kärsii. Pahinta on, että liian monet asiat vaikuttaa niin tutuilta, varsinkin itseinho.

Mä en halua et se kärsii, en varsinkaan sen mulkun takia.

Se ei oo sen arvonen.

Kukaan meistä ei oo sen sanojen arvonen.

And there'll be beauty from pain

Mä värjäsin hiukseni, ihana olo. Mä vaan odotan että huomenna saan laitettua itteni mahtavan näköiseksi, itteni näköiseksi. Tupeeraan kauniiksi hattaripilveksi.

Huomenna mä pidän paastopäivän. Laihdutan itseni kauniiksi, päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Mä tiedän että mä pystyn siihen, mun on vaan pakko pystyä. Mä oon tehny sen ennenkin, tällä kertaan vaan vielä pidemmälle, mutta miksen pystyisi nyt?


Mun mutsi on vaan niin helvetin ajattelematon. Se tekee ja sanoo aina niin ilkeästi. Siis se sanoo ajattelemattomasti, niin ettei normaalit ihmiset tajua. Mä tajuan ja mun pikkusisko tajuaa. Me molemmat nähään jokainen väärä sana henkilökohtaisena loukkauksena – varsinkin loukkauksena lihavuudesta. Mun sisko heitti mulle läpällä jotain mun kuolemisesta, johon mutsi sano et mun sisko kuolee sydänkohtaukseen. Se pienesti ylipainoinen siis. Taas kerran tuli hetki kun kaikki jäätyivät ja siskon silmistä näky tuska.

Mä tiedän miltä se tuntuu. Mä oon ihan yhtä vammanen, jokainen sivulauseessa oleva huomautus jonka vois mitenkään tulkita läskistä haukkumiseksi kolahtaa korvaan. Sellainen tarkoitukseton ja täysin turha, huomautus siitä että mä oon liian iso mun toisen 11-vuotiaan laihan lyhyen siskon vaatteisin. Miten se voi loukata? Mutta silti se loukkaa. Tai että hartiani tai rintani ei mahu johonkin, ne kaikki tuntuu niin pahalta. Mä en edes halua tietää kuinka mun siskoa sattu toi huomautus.

Miten se kestää täällä elossa? Miten se pystyy kestämään järjissään? Mä kuitenkin olin oikeasti pyöreä vain ala-asteella ja täysin normaalipainoinen kuutosluokasta. Siitä saakka mun paino on ollu alle 60 kiloa, ja pituuskasvu loppui samoihin aikoihin, eli 166 senttiä. Joten mulle mutsi ei edes huomautellut, kytännyt syömisiä etten söisi liikaa, kyttäsi vaan että söisin edes jotain, huomautellut useasti kuinka xl on sopiva koko ja muuta yhtä kaunista. Mun pikkusisko on mua sentin ehkä lyhyempi, ja painoa on paljon, selvästi yli 70 kiloa. Se on ylipainoinen, mutta ei se ole pääpointti. Se on että miten ihmeessä se voisi ikinä elää tasapainoisesti ja hyvin jos saa päähänsä sen aaveen?

Mä toivon että mutsi lopettais ton, mä toivon että se annettais olla onnellinen sen kokoisena kun se nyt on. Mä tiedän niin helvetin monta ihmistä joidenka koko ajatusmaailman pienet sanat on tuhonnu, mun omankin. Enkä mä halua sitä kohtaloa sille.

You know I could be just like you

Millä perusteella mä oon se josta tehtiin ilmotus lastensuojeluun? Mä en vielkään ymmärrä sitä mikä tekee eron mun ja siskojen välillä.

Mulla on siis kaks siskoa E ja S. E:stä olen jo puhut aiemminkin siskona ja S:ää en ole edes maininnut näin selvennykseksi. E on minua muutaman vuoden nuorempi ja S E:eetä saman verran nuorempi.

Noi tappelee aina keskenään. Ne lyö, potkii, tönii, puree, repii hiuksista, haukkuu... Mitä tahansa millä he saisivat satutettua toisiaan. Mutsin mielestä on okei et ne tappelee päivittäin keskenään noin. Mä en edes halua tietää kuinka monta jälkeä niillä on. Mä oon taas paha raivohullu kun mä tappelen itseni kanssa. Mä en oo joutunu vuoden sisällä kun muutamia kertoja fyysiseen tappeluun mutsin tai E:en kanssa. Ne voisi laskea sormilla. Mutta sillo jos mut työntee sen rajan yli, johon saakka oon rauhallinen ja paikoillaan niin sillon mun arvostelukyky pettää. Kun mä suutun mä oon hiljaa ja mun ilmekkään ei värähdä, paitsi jos mä suutun mun poikakaverille. Sillo mä vaan itken. Se on eriasia.

Se tekee mutsin mielestä hullun että heitän ja potkin tavaroita. En ketään kohti tai mitään. Riehun vaan omassa yksinäisyydessä. Kyllä mä tiedän että se ei ole järkevää, kyllä mä tiedän ettei niin sais tehä, mutta mä en osaa muuta. Mul on tasan kaks vaihtoehtoa purkee se ahdistus ja avuttomuus: joko ulospäin riahumalla, tai sisäänpäin satuttamalla itseäni. Mun viiltelykin alkoi siitä, kun mutsi sano että älä pura suuttumustas muihin vaan itsees. Se oli paljon huomaamattomampi tapa.

Mä inhoan sitä väkivaltasta puolta itestäni.

Mä inhoon sitä avuttomuuden tunnetta. Se on kamalaa. Mä haluan oppia hillitsemään itseni täydellisesti.

Mutta mikä tekee musta niin paljon huonomman? Niiden tappelut on kamalia ja oikeesti väkivaltasia, niis ei oo mitään sääntöjä. Mä en tee niin. Mä oon aina rauhassa. Silti mä olin niin kamala että äiti teki musta lastensuojeluilmotuksen, siksi että mä potkin seiniä enkä siskoa.

And you're my obsession, I love you to the bones.

Amor Hilton, ei kaikista laihoin, mutta tavattoman nätti. Täydellinen oikeastaan. Mäkin haluaisin olla kaunis, mutta en ole. Mun pitäis laittaa ihania thinspo ja muitakin kuvia, mutta jotenkin aina kun kirjotan se tulee suoraan vaan ajatusvirtana. Ja liian usein mä vaan avaudun omista ajatuksistani.

Mä oon lukenu netistä miljoona lihavuuteen liittyvää artikkelia ja tuijotin päivällä himassa dr.philin anorektia jaksoja. Pelottavinta niissä anoreksiajaksoissa ehkä oli se että musta ne naiset ei edes olleet NIIN laihoja. Ne olivat kauniita. Ainoa mikä mua inhotti oli bulimian tuhoamat äänet. Niiden ruokamäärät ei nyt ees olleet niin pieniä. Mä en tajua tätä. Mikä mussa on vialla? Mun oli pakko lopettaa kattominen kun mä oksetin itteäni mun ajatuksilla ja tunteilla.

Omalla tavallaan musta on vaan niin sairasta selailla ja jutella ja omgettaa mun poikakaverin kanssa lihavuus/laihdutus artikkeleita. Se on mukavaa, se terveysajattelussa ymmärtää mua, laihduttamisessa ei. Mut terveysajattelussa joo. Pahinta on että mä oon joskus sanonu sille et tää on sen vika. Joten nätisti luemme yhdessä ja keskustelemme. Huvittavinta on ehkä se, ja samalla pelottavinta, kun tein sille ruokaa niin se valitti siitä et käytin hieman öljyä. Itse en syönyt, mutta rakastan ruuanlaittoa. Mä tänään leivoin myös mutsille äitienpäiväkakkua, harmittaa kun nuolin nuolian, muuten en koskenut koko touhussa takinaan tai suklaaseen. Sen läskin lisäks mä söin tänään hieman vihersalaattia (<50kcal) ja leivän (64kcal).


Mun olo on oikeestaan aika hyvä, ilman mitään syytä.

Samalla taas mua masentaa noiden kauneus ja laihuus.

Mua vaan thinspaa dr.philin anorektikot, ja mua ahdistaa sinänsä se. Paitsi bulimikot/bulimarektikot, mä en oksenna. Sillo mä olisin sairas. Nyt mä oon okei. Mä oon aina.

Mua ei enää ees huoleta sisko. Se ahmii ku pieni porsas, mä tiedän et mä oon paha ihminen, mut mä oon onnellinen asiasta. Toisaalta vähitellen kaikki kehittyy, mä kuitenki näin sen syövän tänää kaks maissia, ruokaa sekä majoneesipatonkia. Sitäpaitsi mä näytän muutenki laihalta sen rinnalta. Mä oon kamala ihminen. Miten mä ajttelen nii? Mä en sais, mut mä en voi asialle mitään.

Tartuntavaara.

Mä pengoin äsken mun pikkusiskon huonetta, hän on kolmetoista ja hieman pyöreä.

Mä löysin ruokapäiväkirjoja, tavoitteita, treeniohjelmia. Mua oksetti, mä yritin päästä sen koneelle kattomaan sivuhistorian, mut mä en tienny salasanaa. Mua pelottaa sen puolesta. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehä. Okei sil on aiemminkin ollut tollasia sen huoneessa, mut mä silti pelkään. Se on vähän ylipainonen.

Samalla musta tuntuu tavattoman itsekkäältä, kun mulle tuli olo et se tunkeutuu mun alueelle. Mä en halua että se laihtuu, mä haluan itse laihtua. Mä en halua, sillon mä näytän pieneltä sen rinnallla ja se valtavalta. Mä oon paha ihminen. Mä myös pelkään et se laihtuu mua pienemmäks, vaikka sen tavote oli 66kiloa ja mä painan nytten 52 kiloa ja mun tavote on ekana 45kiloa ja sitten 38kiloa.

Mä olin ite ton ikäsenä täysin paskana. Mä olin sekasin oleva pikkutyttö, mä toivoisin et ne ei tekis samoja virheitä, vaan olis onnellisia. Mä haluisin et ne ei ikinä pilais päätänsä.


Mä rupesin tänään ajattelemaan sitä mitä mun poikakaveri sano mulle perjantaina. Että sitä ahdistaa mun laihduttaminen, koska se saa sen ittensä tuntee lihavaks. Se parantu pari vuotta sitten shoosta, mä pelkään et mun pelleilemisen takia se vajoo sinne uudestaan, sitä mä vikana haluisin. Se on ainoa ihminen jonka tunnen aidosti välittävän ja rakastavan mua, ja mä vaan aiheutan paskaa sen elämään.

Mä pelkään et se sairastuu uudestaan mun takia, se sano olevansa läski sika. Mä aiheutan sille ahdistusta, ja minkä takia? Siksi että olen niin tajuttoman tyhmä että pelleilen vaan turhantakia. Silti mä en halua lopettaa. Mä haluan olla laiha, mutta sairastutanko mä kaikki mun ympäriltä? Miksi mä oon niin helvetin itsekäs että levitän tätä helvettiä jokapaikkaan.

Mä oon oksettava läskipossu. Mä kuvotan itteeni.

Miks mä oon tällänen luuseri?

Congratulations, I hate you:)!

Mä vihaan mun pikkusiskoja, varsinkin sitä läskiä jonka kanssa mul on yleensä hyvät välit.

Se ei vittu ymmärrä et ei oo reiluu puhuu paskaa mun poikakaverista mutsille, uskaltamatta sanoo sitä ees sille päin naamaan. Se kantelee aina sen ja sitä kolmevuotta nuoremman siskon riidoista. Se on niin vitun marttyyri ja on olevinaan niin ihana ja täydellinen. Sil ei oo yhtään kaveria ja se on yli 65 kilone ja 165 senttine, sil on ihana kaksoisleuka ja pienet siansilmät. Kyllä olen vihainen. Se väittää ettei se oo ylipainonen, vaikka se on.

Mä sanoin sille pahasti, mä haukuin sitä läskiks, vaik mä en sais, mut se ite kantelee kaikesta mutsille. Se ei tajuu millo ei tartte kertoo, se on ku 7 -vuotias.

Mä oon tyytyväinen et mä en lyöny tai potkinu mitään tai ketään. Mä hajotan asioita suuttuessani ja mä inhoon sitä, mä opettelen koko ajan hillitsemään itseäni. Se on vaan niin vaikeeta, ei oo mitään mihin purkaa se suuttumus, must tulee suuttuessa ihan kamala ihminen - sadisti joka nauttii kostosta.

Mä inhoon avuttomuuden tunnetta, jollo mä riehun. Mä inhoon sitä oloa ettei mulla oo mitään kontrollia muihin ihmisiin tai tapahtumiin, etten mä voi millekkään mitään.

Mä ehin kuulla tänään mm tätä:
1.Kuvittelen olevani muita parempi
2.Olen väkivaltainen hullu
3.Manipuloin
4.Olen sadisti
5.Minulla ei ole mitään varaa sanoa sitä läskiks
6.Olen olevinaan COOL koska lintsaan

Se sano et mul ei oo mitää varaa sanoo sitä läskiks yli 10 kiloa kevyempänä. Se sano olevansa normaalipainonen, et kylhän sen näkee, normaalisti ihmiset näkee itsensä laihempana ei lihavempana.

Se valittaa ja itkee siitä etten mä huomioi sitä kun oon mun poikakaverin seurassa meillä. Sitä et mä en puhu sillo sen kaa, tai käsken sen häipyy et me ollaan kahestaan. Sen mielestä mä oon sillon TYLY KOSKA MÄ ESITÄN MUN POIKAKAVERIN EDESSÄ, sama ilmiö tietysti toteutuu kaikkien kavereidenikin kanssa. Sekin tajuasi sen jos sillä olisi edes kavereita.