I remember the days you were a hero in my eyes, but those are just a long lost memory of mine. I spent so many years learning how to survive

Voi vittu kuinka mä vihaankaan mun faijaa.

Mä en oo ollu sen kanssa tekemisissä ikuisuuksiin, eikä siinä mitään, ei mua sen sanomiset enään edes satuta. Se on vain niin kun saa liikaa paskaa niskaansa yhdeltä henkilöltä niin se henkilö ei pysty enää satuttamaan millään, se ylittää sen rajan ja muuttuu täydellisen merkityksettömäksi.

Silti mua suututtaa, ja se johtuu mun pikkusiskosta, siitä vanhemmasta. Mua suututtaa se, kuinka se kehtaa käyttäytyä lapsellensa ja kuinka ylipäätänsä aikuinen ihminen ketään kohtaan.

Mun sisko soitti ja hyperventiloi ja itki kuinka faija haukku sitä. Kuinka se on kamala, kuinka se ei enään ole sen lapsi, kuinka se ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ne asiat sain selvää siskon itkusta ja hyperventiloimisesta. En ole ainoa meidän perheestä joka hyperventilointia harrastaa.

Mä tunnen mun faijan, ja mä tiedän et noihin asioihin ei sen haukut riittäny, eikä tavaroiden kaatamiseen. Mä en edes haluu tietää mitä muuta sen on mun siskolle sanonu, iskeny sen kipeimpiin kohtiin.

Se on soittanu mulle jo kolmesti, se on ihan hajalla. Yksinäinen. Ihanku mä sillon joskus, mua inhottaa et ne ei oo faijan luona edes, vaan mökillä, jolloin se ei edes voi tulla mun luokse. Sielt ei pääse kuin monen tunnin ajomatkan jälkeen pois.

Tää on liian tuttua, aivan liian tuttua. Mä muistan itteni tosta, mä muistan kun mä ite olin tossa. Kuinka mua sattu. Mä en vaan voinu puhua kenellekkään, kenelle olisin? Miten olisin voinut myöntää yhdellekkään kaverille kuinka paskamainen mun faija on? Kuinka olisin kehdannut, rikkonut kuvan täydellisyydestä. Mä oon ilonen et sisko soittaa mulle, mäkin olisin halunnut jonkun, jonkun jolle puhua. Mä olin sillon yksin ja selvisin, kirjotin päiväkirjaan, laitoin kokonaan itseni sinne.

Mä luin äsken sitä kirjaa ja olin hämmentynyt, satutinko itseäni jo 12-vuotiaana? Mä luulin että vasta myöhemmin, mutta selkeästi. Mä oon vihanen, mä en halua et se joutuu kestämään niitä asioita, joita mä. Hylätyksi tulemisen oloa, yksinäisyyttä, alemmuuden tunnetta. Ne kaikki löytyy jo mun ensimmäisestä päiväkirjasta, jota kirjottaessa olin 12.

Vittu tää maailma on ruma.

Mä kestin sen kaiken jo, mä en halua että mun sisko kärsii. Pahinta on, että liian monet asiat vaikuttaa niin tutuilta, varsinkin itseinho.

Mä en halua et se kärsii, en varsinkaan sen mulkun takia.

Se ei oo sen arvonen.

Kukaan meistä ei oo sen sanojen arvonen.

As long as it’s OK with you I think I’ll stay right here…

20 lukijaa – hymyilen onnellisena.

Missä välissä te löysitte maailmaani? Mä olen onnellinen. Miten te saitte tästä kiinni niiden muutamien päivien aikana kun olen ollut ilman konetta. Pitkä tauko päivityksissä, tiedän. Mun poikakaveri oli perjantaista saakka täällä niin en ole voinut kirjoittaa mitään tai olla muutenkaan koneella – ja tietysti vähiten blogissa. Mun yks pahimmista painajaisista olis se että se löytäis mut. Lukis nää tietäis kaikki. Mua hävettäis liikaa.

Mä oon ollu ihanassa pienessä kuplassa taas. Mä en halua pois sieltä. Mun kaikki kamat, lukuunottamatta valtavia kaiuttimia ja muita isoja juttuja on täällä. Mun jääkaappi on suhteellisen tyhjä. Mä oon ahminu herkkuja joita poikakaveri osti tullessaan salaa tänne. Miksi mä aina kuvittelen sen seurassa olevani riittävä ja tarpeeksi hyvä syömään? Se kostautuu yksinolossa jolloin koko oma virheellisyys iskee lujaa takaisin. Onneksi mä oon muuten syönyt, jossei niitä läskipaskoja lasketa niin siedettävästi; vain wokkivihanneksia, pari pilttiä ja salaattia, jossa on hieman raejuustoa. Miksi piti siis mennä pilaamaan kaikki? Nyt en syö enään mitään hyvää enkä mitään oksettavaa. Mä pysyn nyt kiinni tässä.


Mua ärsyttää loput isoset riparilla. Ne vaikuttaa niin vastuuttomilta ja pieniltä. Ne käyttäytyy kuin riparilaiset ilman pienimpiäkään kohteliasuussääntöjä. Mä en oo kaikista hienotunteisin ihminen, mutta tiedän silti ettei toista voi sanoa lihavaksi eikä papin puhuessa isosille saa puhua itse kaverilleen, eikä ainakaan saa tupakoida pikkusten kanssa. Valitettavasti ne muut ei tiedä. Mä tiedän et se kuulostaa ylimieliseltä sanoa noin, mutta se on totta. Mä en myöskään halua kuulla että mun parasta kaveria haukutaan ja kysytään että kuinka helvetissä mä kestän sitä, vaikka se tiesi meidän olevan läheisiä ja hän itse oli ollut ihmisen kanssa tekemisissä vuosia sitten. Mua vitutti.

Mä voin olla kuinka ajattelematon ja tökerö tahansa niin musta noi on silti väärin. Mä oon kaikkea muutakuin vastuullinen (niin kuin rakas äitini jaksaa kokoajan sanoa) ja silti tuntuu että mä olen se vastuullisin tuolla. Mä en ymmärrä kuinka ne kehtaa, ne on kuitenkin töissä siellä. Niiden pitäisi olla edes joteenkin vastuullisia. Sitäpaitsi mä en edes ymmärrä niiden tahdittomuutta, osan tietysti, siellä on yksi ihan järkevä ja kolme sekopäätä. Yksi sanoo toista lihavaksi päin naamaa, kaksi ei osaa pitää turpaansa kolmea sekunttia ummessa edes kirkossa, eikä kukaan niistä kolmesta voi mennä edes nurkan taakse röökille. Ne tulee ja menee niinkuin itse tykkää ja mä olen kurkkuani myöten täynnä.

Eniten kuitenkin mua ehkä ärsyttää se, että tunnen itseni liian vastuulliseksi ja aikuismaiseksi, vaikka mua aina sanotaaan vastuuttomaksi kakaraksi, joka ei välitä muusta kuin omasta navastaan. Mä oon aina ollut se vastuuton ja epäjärkevä, paitsi nyt. Se on outoa ja vierasta. Täysin väärin.


On outoa kuinka mun mielialat vain yhtäkkiä parani kun koulu loppu. Mä oon onnellinen koko ajan, mikään ei ahdista ja kaikki tuntuu toimivan. Se on outoa. Mä vaan oon. Mä jotenkin uskon ettei sitä ahdistusta hetkeen tulekkaan, sillä mulla ei oo tässä kämpässä kokovartalopeiliä josta läskin ruhoni näkeminen saisi itkemään. Huomenna mä laitan jotain helvetin löysää päälle etten tuntisi itseäni niin valtavaksi kuin olen. Säälittävää huijaan itseäni, enkä ota vastuuta omista ahmimisistani.

Mä olen oksettava lehmä. Miksi vitussa mä vaan valitan vaikka ahmin koko viikonlopun?

You're the evil in my eye. Fuck off and die, time to say goodbye

Tänään mä oon syöny vihersalaattia ja yhen ballerina-keksin (68kcal). Harmittaa et piti mennä syömään se helvetin keksi. Miksen mä vaan vastustanu kiusausta? Mä oon tän päivän tuntenu syyllisyyttä täydestä olosta, ennen kuin olin edes syönyt tänään mitään. Mä olin ennen kolmea ehtinyt juoda litran laimeaa lightmehua, sekä kolme valtavaa kupillista vihreää teetä. Nyt sen jälkeen niin melkein litran lightlimua. Ja kärsin seurauksista; kuvotus, päänsärky, heikotus, sekava olo. Mä en olis saanu juoda näin paljoa.

Toisina päivinä mä juon aivan liian vähän, mutta tänään mä olin juonut melkein kaks litraa ennen iltapäivä kolmea. Mä inhoon sitä oloa. Eikä se lähde kun ajan mukana pois. Enkä mä oo edes pystynyt nukkumaan vaikka olisin halunnut, litra lightcocista ja toinen samanlainen mate-teetä, joka sisältää "runsaasti kofeiiniä", "lisää kylläisyyden tunnetta" ja "kiihdyttää aineenvaihduntaa. Mun lempparitee. Ihanan makuista, eikä mua yhtään haittaa vaikka kyseiset lupaukset aineenvaihdunnan kiihdyttävyydestä sekä kylläisyyden tunteesta toteutuisivatkin.


Mun faija on mulkku. Aika yksinkertasta. Mutsi ja se oli tänään oikeudessa elatusavusta. Ilman mitään tulosta, se tuomari oli mulkku ja puolueellinen. Hänen mielestään kuitit todistuksena harrastuksista ei ole riittävä, mutta taas faijan mukaan "pitkä kokemus isänä" riittää todistamaan meidän elämiskulujen laskeneen viimeisessä kuudessa vuodessa. Mitä nyt siitä että mä, vanhin lapsi, on alottanut lukion - sillä kirjathan ovat ilmaisia. Tai siitä että hmm muutama kuukausi ja lapsilisät loppuu. Unohtamatta tietysti sitä että mun pikkusisko, joka oli eron hetkellä 4-vuotias, on ehkä KENTIES alottanut jonkun harrastuksenkin. Kyllä kyllä, olen täysin samaa mieltä. Ei lapsen kulut muutu yhtään kasvaessa 4-vuotiaasta kymmeneen, tai seitsemästä kolmeentoista, EIKÄ NYT AINAKAAN sillä että joku nimeltämainitsematon henkilö kasvaa 10-vuotiaasta kuuteentoista.

Mä vihaan sitä mulkkua. Sen mielestä käypä raha meista jokaisesta on alle 200e/kk. Vitun mulkku. Kämpän saadessa mun asumistukikin on korkeampi, vaikka kämppä ei ole lähellä neljääsataakaan kuukaudessa. Mutta siis JOS MUUTAN. Koska kyseinen mulkku on nyt sitä mieltä että vastustaa syvästi kyseistä asiaa, vaikka vielä muutama viikko se oli ihan okei. Ihan rehellisesti se vois vaan antaa mun elää mun helvetin omaa elämää ja lopettaa sen vaikeuttamisen.

Mikä vittu se on sanomaan mitä mä teen? Tai kuka mä oon? Henkilö jonka dokailua ja sammumista mä jouduin pienenä kattomaan. Henkilö joka jätti 9-vuotiaan Opheliacin yksin yöksi himaan - juuri murtuneiden luiden kanssa - lähteäkseen baariin dokaamaan. Kuka hän on sanomaan mulle oikeastikkaan mitään? Ja pitkä kokemus isänä, hah, se ei ole koskaan isä oikeasti ollutkaan. Olihan meillä mukavaa kun olin alle kolme ja hänellä oli selvä kausi, mutta valitettavasti ihminen muistaa kunnolla vasta kuudesta vuodesta eteenpäin - eikä ne vuodet olleet kauniita.

Periaatteessa sillä ei kai ole mitään sananvaltaa mun muuttamisesta, ainakaan sen lupia ei papereihin tarvittu. Mutta entäs oikeasti? Voiko se ihan oikeasti vetää kokonaan maton pois mun alta, vain vittuillakseen mutsille? Sillä sitä se on, se haluaa mutsille kaikkea pahaa.

Kyllä mutsissakin on vikoja, mutta mutsi oikeasti haluaa vain meidän parasta ja tekee mitä tahansa meidän takia. Se on erona. Faija ei välitä mistään muusta omasta suuresta vatsastaan. Sillä on muutenkin jo perinnölliset riskit 2tyypin diabetekseen ja sydän ja verisuonitauteihin - onnea sille. Toivottavasti se ei ole tehnyt testamenttia.


Mä oikeastikkin olen kateellinen niille ihmisille, joiden eroisät välittää niistä oikeasti. Siis vaikka mä tiedän niin monia kavereita joilla on täysin paska eroisä, niin ne silti välittävät edes lapsistaan. Monet alkoholisoituneet, tai väkivaltaiset, mutta ne silti välittävät. Ne kysyvät kuulumisia, ne ilmoittavat kihlauksistaan, ne laittavat lapsillensa sängyt! Faija toi tuliaisiksi meille jostain missä se nyt ikinä olikaan niin helvetin rannekorut. Mun poikakaverin faija toi sille mm.kengät, hupparin ja paidan, vaikka oli aikasemmin ostanut sille takin ja antanut vielä rahaa, sillä sen sisko oli saanut kengät, housut ja miljoona paitaa.

Ei saisi verrata ihmisiä keskenään, eikä raha kerro välittämisestä, mutta silti. Pointtina on se että faija ei ikinä voisi kuvitellakaan uhraavansa omasta hyvinvoinnistaan tuon vertaa. Sille ei tulisi edes mieleenkään ajatella meitä. Faija ei oo soittanu eron jälkeen mulle liian montaa kertaa, ihan rehellisesti puheluiden määrä kuudessa vuodessa on ollut selkeästi kaksinumeroinen, ja kuitenkin vielä kun kävin siellä se joka kerta soitti että on parkkiksella. Oikeastaan ne on aikalailla ainoat kerrat kun se on soittanut? Mä olen ollut reilusti yli puoli vuotta näkemättä tai puhumatta henkilölle.

Ja nyt se mulkku sanoo etten saisi muuttaa. Kyse ei ole välittämisestä. Kyse on pelkästään mutsille vittuilemisesta. Eihän se muuten olisi mua yrittänyt saada suostuttelemaan mutsia perumaan oikeudenkäyntiä "koska se helpottaisi ja silloin saisi muuttamisen hoidettua/sovittua". Ehei, puhdasta välittämistähän se on.

Samoinkuin "kaikkien rahojen kuluttuminen lapsille talon yläkerran rakennukseen" - niin kenen lapsille? Voin kertoa että ei meidän, sillä voisin kuvitella että muuten mun pikkusiskot ei nukkuis levitetyllä sohvalla kakskerroksisessa tilavassa omakotitalossa:)

Miksei se voi vaan antaa mun vaan elää?

Caught in a landslide, no escape from reality.

Mua ärsyttää ärsyttää ärsyttää. Mä luen yhen meiän koululaisen blogia, jonka siis tiedän vaan naaman perusteella. Se omalla pärställään kirjottaa ärsyttävää angstausblogia, ei sillä et mä olisin sanomaan angstausblogeista mitään. Se on normisuosittu muija ja se itkee sen blogissa kuinka se on niiiiiiiin anorektikko ja masentunu ja aarrgh. Sen kaikki kaverit on sen blogia lukemassa ja se teksti on niin säälittävää ja huomionhakusta. Sil on kasapäin kavereita, sil on blogissa ihkuja biledokauskuvia ja siis sil on kaikki. On mullakin, paitsi mun pää.

Siis ei sillä jos valittaa blogista, itelle tää on yks henkireikä, omanlaista terapiaa, MUTTA mä en koskaan vois kuvitella kirjottavani näitä asioita omalla naamallani. Niin kauan kun kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, minua ei ole olemassa niille eikä minut tunteville tätä blogia ole. Tietysti ne jotka jonkun fooruminkautta tuntevat tai tietävät, muttei oikeita ihmisiä toivottavasti, ainakaan sellaisia joista en tietäisi.

Tää on täl hetkellä varmaan parempaa terapiaa kun terapia itsessään.

Mä en pidä työntekijöiden vaihtumisesta, okei tää on parempi ku edellinen ja alussa inhosin ensimmäistäkin työntekijääni. Mun eka työntekijä kesti koko ekan terapiajakson, eli melkein kaks vuotta. Toinen ei kestänytkun reilu puol vuotta ja sitten tää uus. Mä oon harventanu mun terapia-aikoja kerran kahteenviikkoon. Mä tunnen olevani ihan okei. Mä vaan tiedän kuinka herkkä mä oon, mä oon siin rajalla. Mä haluun saada itteni oikeesti kuntoon, mä en kestä miljoonaa uusiutuvaa masennusjaksoa. Yks pitkä vakava masennusjakso riittää, keskivakava ja lievä viel menee, mut sillon pahimpina aikoina se oli yhtä helvettiä. Jännää oli kuinka ana auttoi masennuksesta, sai jonkun kontrollin ja syyn niin masennus tuntui silloin helpottavan, vaikka oikeasti olin vielä paskempana.



Ihana rauha olla täällä yksin, mutsi tulee vasta aamulla, niin se sano.

Mä haluan oman kämpän, mutta toisaalta se pelottaa. Niin paljon niin aikaisin. Mä haluasin uskaltaa lähettää hoasille viestiä ja kysyä itse, mutta en uskalla. Mä pelkään sitä tilannetta kun saan sen vaikka odotankin. Mä tiedän että mä selviän, mä selviän aina. Mua silti pelottaa. Ehkä kuitenkin pelottavampaa olis se, jos noin iso asia ei pelottais. Silti, mä haluan hypätä tuntemattomaan ja huomata siipieni kantavan.

Ooks mä tarpeeks itsenäinen? Sillon kukaan ei enään pitäis huolta, entä jos mulle käy jotain? Entä jos mun masennus uusii? Mä oon ihan ypöyksin. Se ajatus on kiehtova ja niin tavattoman pelottava.



Mun suklaakakun kuorrutus onnistu täydellisesti, tavaton onnistumisen tunne.

On yks asia jossa mä tiedän olevani hyvä ja se on ruuanlaitto ja leipominen. Mä oon oikeesti ihan tajuttoman hyvä siinä. Mä en tykkää syödä niite, mut se valmistus, mä rakastan sitä. Mä rakastan ruuanlaittoo ja leipomista.

Kaikkien pitää olla hyviä jossain.

Congratulations, I hate you:)!

Mä vihaan mun pikkusiskoja, varsinkin sitä läskiä jonka kanssa mul on yleensä hyvät välit.

Se ei vittu ymmärrä et ei oo reiluu puhuu paskaa mun poikakaverista mutsille, uskaltamatta sanoo sitä ees sille päin naamaan. Se kantelee aina sen ja sitä kolmevuotta nuoremman siskon riidoista. Se on niin vitun marttyyri ja on olevinaan niin ihana ja täydellinen. Sil ei oo yhtään kaveria ja se on yli 65 kilone ja 165 senttine, sil on ihana kaksoisleuka ja pienet siansilmät. Kyllä olen vihainen. Se väittää ettei se oo ylipainonen, vaikka se on.

Mä sanoin sille pahasti, mä haukuin sitä läskiks, vaik mä en sais, mut se ite kantelee kaikesta mutsille. Se ei tajuu millo ei tartte kertoo, se on ku 7 -vuotias.

Mä oon tyytyväinen et mä en lyöny tai potkinu mitään tai ketään. Mä hajotan asioita suuttuessani ja mä inhoon sitä, mä opettelen koko ajan hillitsemään itseäni. Se on vaan niin vaikeeta, ei oo mitään mihin purkaa se suuttumus, must tulee suuttuessa ihan kamala ihminen - sadisti joka nauttii kostosta.

Mä inhoon avuttomuuden tunnetta, jollo mä riehun. Mä inhoon sitä oloa ettei mulla oo mitään kontrollia muihin ihmisiin tai tapahtumiin, etten mä voi millekkään mitään.

Mä ehin kuulla tänään mm tätä:
1.Kuvittelen olevani muita parempi
2.Olen väkivaltainen hullu
3.Manipuloin
4.Olen sadisti
5.Minulla ei ole mitään varaa sanoa sitä läskiks
6.Olen olevinaan COOL koska lintsaan

Se sano et mul ei oo mitää varaa sanoo sitä läskiks yli 10 kiloa kevyempänä. Se sano olevansa normaalipainonen, et kylhän sen näkee, normaalisti ihmiset näkee itsensä laihempana ei lihavempana.

Se valittaa ja itkee siitä etten mä huomioi sitä kun oon mun poikakaverin seurassa meillä. Sitä et mä en puhu sillo sen kaa, tai käsken sen häipyy et me ollaan kahestaan. Sen mielestä mä oon sillon TYLY KOSKA MÄ ESITÄN MUN POIKAKAVERIN EDESSÄ, sama ilmiö tietysti toteutuu kaikkien kavereidenikin kanssa. Sekin tajuasi sen jos sillä olisi edes kavereita.