Behind the pink eyes...

Olisiko vain helpompaa olla yksin?

Jollain kamalalla tavalla musta taas tuntuu siltä. N oli äsken täällä ja pyysin sitä lähtemään. Se lähti - enkä edes katsonut sinne päin. Se ei tuntunut miltään. Ei me erottu, mä uskoisin. Me sovitaan ja se tulee takaisin tänne, mutta nyt mä en jaksanut.

Se ei ymmärrä mun voimavaroja, eikä aina jaksa kunnioittaa mun väsymystä.

Perjantaina olin juhlissa ja menin vasta lähemmäksi kuutta nukkumaan humalaista unta. Heräsin aamulla yhdeksältä ja menin sukulaisten luokse. Illalla nukahdin kahdeksalta ja nousin ylös yhdeltätöista. En tehnyt sinä päivänä mitään. Menin nukkuman yhdeltä ja heräsin kahdeksalta ja menin uuteen kouluun. Nyt maanantai-iltana nukuin kahden tunnin päiväunet.

Voisin nukkua nytkin.

N ei ymmärrä. Se ei ymmärrä etten mä halua olla niin väsynyt ettei silmät pysy auki. Mä kärsin siitä.

N halusi lähteä elokuviin ja syömään, eikä ymmärrä että mun on pakko levätä, että jaksan olla koulussa.


Olin 7 päivän putken töissä, eikä N ymmärrä kuinka väsyttävää se on. Normaalissa työpaikassa sä lähdet illalla kotiin ja menet nukkumaan. Et mieti töitä kuin aamu kahdeksasta iltapäivä neljään. Kun taas tuolla Paikassa sä pidät pieniä taukoja - muttet ole kertaakaan irti.

Mä kaipaan rakkautta ja ymmärrystä.

Oon silti onnellinen. Musta tulee meinaa lähihoitaja!