I would ease the burden that you carry everyday

Mulla on niin paha olo että ihan itkettää.

Ei omasta puolestani, vaan ihan muiden. Mä oon tän kesän aikana puhunu tosi paljon yhen mun työkaverin kanssa suhteellisen vaikeistakin asioista. Mä oon puhunu sen tyttöystävästä. Hän on kertonut tyttöystävänsä ongelmista. Syömishäiriöstä, masennuksesta ja kaikesta muusta ja mä haluisin vaan itkeä. Se mun työkaveri on niin ihana ja sympaattinen ihminen, että aloin itkemään kun luin hänen blogiaan. Musta tuntuu että tekisin mitä tahansa, että saisin hänet voimaan paremmin. Ettei häntä ja hänen tyttöystäväänsä enää sattuisi. Mä voisin ottaa sen tuskan itteeni ja kannatella sitä, kuhan vaan mun ei tartte nähä sitä kipua toisissa mitä se aiheuttaa.

Miten se voikaan sattua niin paljon?

Samalla peilailin itseäni ja omia lähimmäisiäni ja vasta ensimmäistä kertaa ikinä tajusin kuinka paljon olen oikeasti satuttanut kaikkia - ja se tuntui. N ei koskaan näyttänyt kunnolla sitä, että sitä sattui. Se ei huomioinut asiaa ollenkaan ja antoi mun olla kaksin mun mörön kanssa. Ja ehkä se oli parempi niin. Kun musta tuntui pahalta uskalsin kertoa, sillä hän ei tuominnut - paitsi joskus kun häntä sattui liikaa - ja silitti selkääni. Anteeksi N kaikesta mitä olet kestänyt vuokseni. Sua on varmasti sattunut - vaikken koskaan huomannutkaan asiaa. Puhuessani sen työkaverin kanssa huomasin miten identtisiä kaikki tarinat lopulta on. Kiellot koskea ja katsoa huonoina hetkinä, ja toisen osapuolen kipu ja hylätty ja epärakastettu olo. Vaikka kuinka sanoisi mitä, ei se osapuoli ymmärrä sitä, ettei kyse olisi siitä ettei rakastaisi tai haluaisi toista. Kyse on siitä ettei rakasta eikä halua itseään.

Mun tekisi mieli laittaa sille työkaverille viestiä että mitä kuuluu, miten meneee, onhan sulla kaikki hyvin. Hän on monin paikoin niin yksin. Eihän hänellä ole sh, eihän hän viiltele.

Unohdetaan että on helpompi kuolla, kun katsoa kuolevaa rakastaan.

Haluaisin laihduttaa, mutta annan asian olla. Tiedän että se lähtee kuitenkin käsistä. Tiedän etten halua enään yhtään Häntä, Joka Katsoo Avuttomana Vierestä. Tiedän että voin nyt hyvin, tiedän että olen onnellinen. Uskallan käyttää tiukkaa paitaa - ymmärrän ettei haittaa  vaikka vatsa ei olisikaan täydellinen pyykkilauta.

Samalla sattuu vierestä katsoa toisen työkaverin taistelua sh-vastaan, eikä edes taistelua - ehkä enemmänkin tanssia sh:n kanssa. Haluaisin sanoa, että huomaan. Haluaisin kysyä että sattuuko. Olen pelkuri enkä uskalla. Pelkään että hän ei enää sen jälkeen pidä minusta. Pelkään että teen väärin.

Sattuu vaan niin paljon katsoa Luurankotyttöä.

Katselen hänen syömisiään - viikon aikan yhtäkään lämmintä ruokaa hän ei syönyt pakollista kahta haarukallista enempää. Kerran näin hänen syövän näkkileivän - muuten ainoastaan hedelmiä.

Tarkkailen sivusta sydän syrjällään.

Miksi toisen kipu tuntuu aina niin pahalta?


Haluaisin vain kertoa V:lle, työkaverille joka itkee tyttöystävänsä puolesta, kuinka paljon arvostan häntä. Kuinka hyvä hän on. Kuinka kiltti ja lähellä täydellistä. Anteeksi että olen liian ujo - enkä uskalla sanoa asiaa. Ehkä eksyt vahingossa tänne ja tunnistat itsesi - todennäköisesti et.

Haluan kertoa, kuinka hyvä ihminen olet. Kuinka saat minut itkemään ja uskomaan maailmaan.


Kiitos V.

Family Portrait

Mä vedin taas tavattoman typerästä asiasta herneeet nenään - siitä että mun poikaystävän siskon poikaystävä kiertää kaikissa kissanristiäisissä mukana, mutten mä.

Ne on seurustelu reilu puoltoista vuotta, me taas melkein neljä. Okei no sen sisko on kaks vuotta vanhempi kun mun poikaystävä (sanotaan vaikka N) - eli kakskymmentä. Okei ne asuu samassa asunnossa, me taas molemmat omissa kaksioissamme virallisesti. Enkä mä edes halua mennä niihin typeriin juhliin oikeasti! Joten minkä ihmeen takia mä oon loukkaantunu? Varsinkaan kun yksinkään juhliin sitä ei edes ole kutsuttu - vaan N sisko vaan ottaa sen mukaan.

Musta silti tuntuu pahalta et siit on tullu vakiokävijä niiden perhetapahtumissa ja mä oon ainoastaan N vanhempien järjestämissä juhlissa (jonne siis mut on kutsuttu kutsumalla). N sanoo että ketään ei kiinnosta, ne olis vaan onnellisia jos mä tulisin - mut mä en halua. Mä en ikinä vois mennä mihinkään juhlaan ilman kutsua, en todellakaan. Samoin mäkään en vie N:ää mihinkään mun sukulaisten juhliin, jos sitä ei ole erikseen kutsuttu. Mulle on opetettu, että pitää olla kohtelias ja että sittenkun he kokevat että olen tarpeeksi "läheinen" niin sitten mut kutsutaan.

Joten miksi ihmeessä mä oon kateellinen?

Musta vaan tuntuu siltä et mul ei oo merkitystä. Koska me ollaan vaan kaheksantoista, ja lapsia vielä. Koska me ei asuta samassa asunnossa. Koska, en tiedä. Musta tuntuu et mä oon vaan joku a girlfriend, enkä suinkaan the.

Enkä mä halua olla vain joku tyttö.


Myös se että N isä käyttäyty ihan järkyttävän rumasti mua kohtaan kun näin häntä. Me oltiin sillo seurusteltu joku vuos. Hän arvosteli, mun kasvissyöntiä, nimeä, hiuksia, vaatteita - kaikkea. Kun taas N siskon poikaystävää kohtaan se on ollut mitä mukavin. Musta vaan tuntuu että mua ei haluta sinne, vaikka N sanoo että hänen isänsä on pyytäny mua kylään jne. Mut musta tuntuu et saan vaan paskaa niskaan jos meen.

Koskaan en oo kuullu anteekspyyntöä.

Kaikista naurettavin asia mistä oon harmissani on se että se poikaystävä on N äidin facebookkaveri! Hei haloo?! Mikä asia loukkaantua toi on? En mä edes haluis sen äitiä mun kaveriks!


N sanoo että syy miksi sen sisko on raahannut sen poikaystävää juhliin ja laittanut sen äitinsä sen fb-kaveriksi on vaan sen tarve pönkittää itseään ja esitellä sitä kun näyttelykoiraa - joku statussyboli. Oikeastaan mä pystyn kyllä sen uskomaan sen siskosta sen. Se on kai sen eka kunnon suhde tai jotain. Kuitenkin ne muutti yhteen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen... Ei mun kuuluis tuntea itteäni huonommaks noiden typerien asioiden takia. Mä uskon että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Enkä mä todellakaan haluu olla mikään koriste. Mä haluan olla ihminen ja mä haluan ansaita paikkan perheessä. Enkä mä todellakaan halua mennä jonnekkin kutsumatta.

Meidän perheet on niin erillaisia, niin monissa asioissa. Mun perheessä höpötetään enemmän ja nauretaan - niiden perheessä istutaan ruokapöydässä hiljaa. Mun suvussa ei juoda - heillä taas alkoholi virtaa. Mun perheessä ollaan yhdessä tasa-arvoisina, heillä ei. Mä koen et mun äiti on aina arvostanut mun mielipidettä, ja aina luottanut mun kykyyn hoitaa omat asiani ja kantaa vastuuni. N äiti ei todellakaan N:ään. Hän on aina kontrolloinut N elämää ja pitänyt lyhyessä liassa ja ollut sitä mieltä että hän tietää miten pitää tehdä ja milloin.

Mä taas oon kun varjo siitä. Mä muutin omaan asuntoon kun olin kuustoista. Mä oon huolehtinu omista asioista suhteellisen paljon aina. Esimerkiksi matkalle lähtiessä mä oon pakannu oman laukkuni pienestä pitäen ja huolehtinu et kaikki on paikoillaan - samoin kun molemmat siskoni.


Tää koko loukkantuminen lähti siitä että olin syömässä N äidin luona ja se puhu että N:än sisko tulee jonnekkin häihin poikaystävänsä kanssa, varsinkin kun ne kaksi lausetta oli ainoat keskustelut muutaman tunnin sisällä. Se oli taas niin järkyttävän kiusallista. Mun äidin luona ruokapöydässä puhutaan muiden päälle - tuolla taas vallitsee aina syvä kiusallinen hiljaisuus ja satunnaiset kommentit kuten "onpas hyvää". Mä haluaisin sanoa aina silloin jotain, mutten voi, koska en tiedä. Se on kuitenkin mahdotonta - se sama ihminen holhoaa mua enemmän kun oma äitini, enkä pidä siitä todellakaan.

Mä olen niin kiitollinen mun perheestä.