Oh I swear to you I'll be there for you

Mä rakastan mun poikaystävää vain niin paljon.

Musta tuntuu että olen kirjoittanut vain huonoista asioista blogissa, joten ajattelin nyt tehdä poikkeuksen.

Mä olen onnellinen sen kanssa. Mä hymyilen kun ajattelen häntä. Kaipaan, vaikka emme ole nähneet vain kahteen tuntiin. Se on vaan niin tavattoman tärkeä mulle - sitä on vaikea selittää. Se on ollut ihan juuri neljä vuotta isoin osa elämääni. Hän on se joka pelasti mut kuolemalta - anto pienen aikalisän. Hän on se, joka pitää mut elossa. Kuulostaa kauhealta - mutta mä koen että mä merkitsen sille paljon. Että mua rakastetaan. Että mulla on arvoa.

Mä rakastan sitä kun töistä kotiin tullessa kotona odottaa hyvä ruoka ja hyvää viiniä. Mua varten kaikki tehty. Mä rakastan sitä kun se hakee mulle teetä kun pyydän. Kun se silittää mun päätä. Suutelee otsaa ja kertoo kuinka upea, tärkeä ja ihana olen. Kuinka olen tärkein asia maailmassa. Kuinka se lukee joka ilta mulle kirjaa kunnes nukahdan - tällä hetkellä vuorossa on molemmat Nalle Puhit. Kuinka se tulee mun luokse kun mulla on paha olo - puristaa rintaansa vasten ja sanoo että ei ole hätää. Kuinka hän pyytää että saisi vain katsoa minua - koska olen niin kaunis.

Mä en tiedä mikä mä olisin ilman sitä.

Varmaan kuollut.

This can't be the end... i'm still loving you.

Millon liika on liikaa?

Musta tuntuu että tää ero mun poikakaverista on saanu mut tajuamaan sen että ehkä joku kunnon ero olisi tarpeen sittenkin.

Tää ei toimi näin. Jokainen asia saa sen suuttumaan. Se suuttui kun en suostunut odottamaan sitä kun mun piti mennä salille, eikä voinut itse saada sitä asiaa myöhemmin. Se veti järkyttävät herneet nenään siitä kun sanoin että se on löytänyt uuden lempparisanan (kun se käytti sanaa, jota se on lähiaikoina toistellu koko ajan), enkä edes vittuillen vaan normaalisti hymyillen. Se suuttu kun en jäänyt odottamaan sitä pankkiin vaan menin kysymään että voisko optikkoajan vaihtaa aikaisemmaksi. Ja kaikki nää ehti tapahtuu viimisen 3 tunnin aikana.

Mä sanoin sille että lähtee. Mä en jaksanu. Joka asiasta ei oo pakko tehä riitaa, kaikkee ei aina tartte ottaa loukkauksena.

Musta tuntuu että mä lakkaan hetki hetkeltä enemmän rakastamasta sitä.

Mä rakastan sitä ja oon sanonu että mä haluan tän toimivan, se sanoo samaa, se lupaa yrittävänsä, muttei tee mitää.

Sille jokainen negatiivinen tunne tulee ulos suuttumisena, se sanoo että vituttaa, vaikka oikee tunne voi olla suru, voimattomuus, pelko, ahdistus - mikä tahansa. Se kaikki on vaan vihaa. Se on vaan niin helvetin raskasta yrittää elää ihmisen kanssa, joka ei tunnista tunteitaan, eikä pysty niitä ilmaisemaan.

Mä en jaksa ikuisesti tätä, mutta mä rakastan niin paljon.

And suddenly it isn't what it used to be

Koulu taas alko.

Todella ahdistava ajatus koko kesän leijumisen jälkeen. Yhtäkkiä onkin paikassa jossa koko ulkonäkökeskeisyys muodostuu jättimäiseksi palloksi ja tunkeutuu sisälleni. Se tuntuu helvetin pahalta. Varsinkin kun muutos aikaisemmasta on niin valtava. Mä totuin siihen että mua rakastettiin ja että mua arvostettiin mun itseni takia, eikä pelkän habituksen.

Koulussa on liikaa ihmisiä, ne eivät pysty tuntemaan minua.


Kesä on ollut ihan tavattoman terapeuttinen - mä oon ollut alle kuukauden kotona. Kerrankin on tuntunut siltä että on oikeasti saanut etäisyyttä omaan elämään ja itseensäkkin. Mä olen lihonut lihomistani, enkä usko että olen koskaan ollu näin lihava. Siellä se ei haitannut tippaakaan. Kotiin tullessa, nojoo aika paljonkin.

Samalla sain tilaa vähän miettiä mun parisuhdetta. Mä en tiedä vielä mihin lopputulokseen tulin. Mä rakastan häntä enemmän kuin mitään ja oikeasti haluan elämän hänen kanssa, mutta samalla takaraivossa kolkottaa epäilys siitä että onko jokin vialla, onko tämä oikeasti näin ihanaa? Tyydynkö liian vähään? Kuinka voisin tietää onko suhteemme hyvä, koska tämä on ensimmäinen oikea suhde? Ne ajatukset myrkyttää.

Myös mustasukkaisuus on nostanut päätänsä, ja se johtuu vain minusta. Mulla oli todella pitkään huono omatunto siitä että yksissä bileissä mulla oli juttua työkaverini kanssa. Siis ei todellakaan juttua juttua, en ikinä voisi pettää, mutta flirttailua ja sitä että vaikka huomasin mitä se yritti niin pelasin mukana. Jos se ei olisi ollut niin selkeästi kiinnostunut musta siinä ei olisi ollut mitään pahaa, mutta vihjailut ja silittelyt/haliminen/tanssiminen siinä tilanteessa tuntui väärältä. Mä en siis todellakaan ollut millään tavalla kiinnostunut siitä jätkästä, oli vain mukava tuntea olevansa haluttu.


Musta tuntuu silti liian usein siltä, että onko tää parisuhde menny jo liian pitkälle? Pitäisikö vain lopettaa? Tuntuu että molemmat loukkaantuu toisista aivan liian helposti. Tuntuu että meidän suhteesta on kadonnu tasa-arvo, musta on tullu se holhoava ja vastuullisempi - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Mä en ehkä edes osaa nähdä samalla tavalla tätä suhdetta tasa-arvoisena kuin ennen - mä oon joutunu kasvaa ja ottaa vastuuta niin paljon enemmän kuin hän. Mun on pakko miettiä kolmesti. Se taas on impulsiivinen ja paljon "huolettomampi". Ehkä myös ihan taloudelliset tilanteet muutta suhdetta - mun asunto ja mulla on kymmenenkertaisesti enemmän käyttörahaa. Ehkä se kaikki vääristää valtasuhteita, mutta pystyykö asian korjaamaan? Mä en halua että kaikki loppuu sen takia.

Mä en voi myöskään sietää täydellistä velttoutta. Mä olen itse suhteellisen saamaton ihminen, en todellakaan mikään pienenpieni energinen tehokone, vaan ennemminkin rauhallinen elämästä nautiskelija, silti mun poikaystävä on siinä aivan eri tasolla kun kukaan muu. Se on helvetinmoinen vätys. Mä en yleensä tykkää haukkua sitä, mutta nyt vähitellen mun mitta alkaa tulla täyteen. Onko paljoa vaadittu se että voisi toimia edes kohtuullisessa ajassa eikä vain lösöttää ja pelata?

Myöskin tapa millä hän käsittelee ristiriitatilanteita inhottaa mua. Sille tulee valtava seinä jolla hän pyrkii torjumaan jokaisen negatiivisen kommentin pois itsestään. Hän tiuskii ja huutaa heti, ja suurin vastaus on lähellä "joojoota". Miten mä pystyn olemaan parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei tunnu edes haluavan ratkaista ongelmia? Se lähtee pois tilanteesta joko henkisesti tai fyysisesti.

Mä en pysty elämään elämääni liian impulsiivisen ihmisen kanssa, jonka taskussa raha polttaa aivan liikaa. Mä kaipaan vastuuta, tasapainoisuutta ja pientä tylsyyttä - varmuutta siitä että tilillä on aina hätävarana muutama ylimääräinen satanen.

Mä en oikeastikkaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä rakastan häntä yli kaiken, mä luotan siihen ja mul on hyvä olla sen kanssa. Mä en haluasi vaihtaa sitä kehenkään, mutta onko mulla vaihtoehtoa? Pystynkö mä elämään myöskään sellaisen ihmisen kanssa joka on ihan eri maailmassa mun kanssa?


Koko kesä tuntuu niin tavattoman etäiseltä - oliko sitä edes? Se on kuin joku unelma, ei lainkaan todellista tai kosketettavaa. Nyt mä haluan vain laihtua - olla jotain paljon enemmän. Mun on pakko laihtua ja mä pystyn siihen.

Took awhile to see all the love that's around me

Mun viikko o menny syömisten osalta semihyvin (joo tähän sitä on taas tultu) kalorit 200-400 sisällä, vaikka kaks feilaispäivää tuli nii tyytyväine olo. Mä painan liikaa. Mä en kehtaa kirjottaa sitä edes tänne. Mä oon taas uppoutunu tähän ja nautin siitä. Ainakin kymmenen kiloa pois nyt ja heti. Nyt mä oon taas lihavimmillani.


Mä oon tajunnu et mä en oikeesti luota kehenkää ihmiseen. Mä en luota mun kavereihin en edes mun poikakaveriin. Kun J lähti katkolle, mä epäilin ilman mitään syytä sitä, että se kusetti asiassa. Siis se on mun paras kaveri, eikä ikinä tekis niin, mutta silti... Mä lopulta etin sen yhen foorumin netistä missä se on aktiivisena ja sieltä salapoliisisoin sen tunnuksen. Tervettä ja järkevää eikö...

Mä oon selvittäny mu poikakaverin sähköpostin salasanan. Mä tsekkaan aina kun oon rauhassa sen koneen kanssa sen sivuhistoria&fbeen. Eikä siinä ole edes mitään järkeä!! Mä kyttään sen kännykän viesti ja puheluhistorian. Mä teen kaiken mikä on mahollista. Okei se kaikki vähitellen o helpottanu, mutta se ei oo kivaa. Miksen mä osaa luottaa ihmisiin? Varsinkaan niihin ketkä on ne tärkeimmät.

Mä uskon ja luotan mun poikakaveriin, mutta mä pelkään et siihe ei voiskaa luottaa. Et se oiski oikeesti ku eri ihminen.

Mä varmaan puhun ehkä ekaa tai tokaa kertaa blogissa siitä että miks mä en luota siihen.

Mä oon mustasukkane, mä oon huonoitsetuntone ja se suhteen alkuaikoina (kröhöm eka puol vuotta) "flirttas" muiden muijien kanssa. Ei lääppiny ei mitään, mut siis puheentasolla. Se oli sen normaalia puhetta. Se on aina ollu sellane jätkä joka tulee paremmi toimee tyttöjen kuin poikien kanssa.

Ja se on valehdellut mulle (niin että tiedän) kahesti meidän suhteen, eli kahen vuoden, aikana 1. ei en pidä yhteyttä siihen ämmään joka selitti kuinka se kaipas mua ja poistin sen mesestä ----> NOT 2.joo mä kyl tein sen asian ---> aii niinkö (selitys oli että sillä ollut mitään väliä ja noin pääs helpommalla). Okei joo se on vähän, mutta mä oon oikeesti ton asian kaa tarkka. Mä oon liian epävarma, epäluuloinen ja herkkä että kestäisin epärehellisessä suhteessa.

Mä pelkään asiassa kuin asiassa että mua satutetaan.

Mä oon pessimistinen persoona, koska en halua että kun satttuu sen sattuvan niin paljoa. Mitä korkeammalla on sitä pidempi pudotus...

Päivä päivältä mä luotan enemmän. Ero on uskomaton viimesen 1.5 vuoden sisällä. Mä oon kun eri ihminen. Mä uskallan jo itkeä. Mä tiedän että aika parantaa haavat. Aika opettaa.



Anteeksi teille ihanat rakkaat, jotka olette kommentoineet! Mä lupaan muistaa vastata ihaniin kommentteihin<3 Kiitos ne olivat ihania!

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

Life is better high

Tänään palasin vanhan rakkauteni luokse - shoppailua tenoxien ja tramalien kanssa.

Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.

Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.


Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.

Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.

Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.

Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.


Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.

Because maybe, you're gonna be the one who saves me ?

Mun pitäis nukkuu, mutten oikeasti halua. Mä juttelin just J:n kanssa. Se muija on nii hämmentyny ja sekasi. Sil on jotain yhen jätkän kaa, eikä se edes tiiä mitä. Ne on molemmat hajalla, ne molemmat rakastaa trippailua.

Mä en haluu et J satuttaa taas itteään, mutta mä pelkään. Mitä muuta voi tapahtua kun kaks ihmistä jotka ei osaa ilmasta tai käsitellä järjellisillä keinoilla tunteita sekoilee ja säätää keskenään?

Toisaalta siitä lähtökohdasta myös mun ja mun poikakaverin suhde lähti. Kumpikaan ei avautunut oikeista asioistaa puoleen vuoteen. Kumpikaan ei oikeasti osannut luottaa toiseen ja sen vilpittömään välittämiseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa kenellekkään itsestään, häpesi itseään. Tunsi huonoutta niin vahvaa.

Mikä auttaisi paremmin kuin se tunne että oikeasti kelpaa jollekkin? On tarpeeksi hyvä. Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti muistin tunteneeni sen. Se tilanne kun kerroin shoosta, masennuksesta ja päihteistä - asioita jota häpesin niin paljon. Myöhemmin vielä faijasta ja sen käytöksestä - sitäkin häpesin niin tavattomasti sillä olihan minussa pakko olla jotain vikaa jos oma isänikään ei tunnu välittävän. Mun poikakaveri tiesi että mninussa oli virheitä, hän tiesi minun olevan heikko, mä häpesin sitä jälkikäteen niin paljon että olin kertonut. Totuttuani ajatukseen se oli parasta. Vasta silloin pystyin oikeasti välittämään. Se oli selkeästi tärkein kohta meidän suhteessa mulle.

Sitä mä toivon. Mä toivon että J löytää jonkun joka ymmärtää sitä, mutta mä toivon että se ei ole samanlainen kun tämä herra N. J tarttee jonkun joka kuuntelee sitä, jonkun joka antaa takaisinkin, eikä vain ime kaikkea lohtua. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä sillä juurihan sitä mä itekkin teen. Toisaalta mun poikakaveri ei tartte sitä, se ei tartte jotain johon tukea, jotain jonka olkapäätä vasten itkeä.


Voiko oikeasti ihmisen pelastaa toinen sekopää?

Mä en tiedä, mutta jotenkin uskon sen olevan mahdollista. Se ei ehkä ole helppoa, mutta ainakin silloin molemmat on samalla tasolla ja puhuu edes suunnilleen samaa kieltä. Siihen tarttee aikaa, luottamusta ja ymmärrystä.

Mä tartten paljon että uskallan luottaa ihmiseen. Ja vaan silloin jos luottaa johonkin läheiseen ihmiseen täysin sen kanssa päänselvittämisestä voi oikeasti hyötyä.


Mua pelottaa sen puolesta, mä en haluu et ne molemmat lieksoo omaa pahaa oloaan toisiinsa. J on liian hajalla muutenki. Jos se N leikkii sen kanssa se tulee kärsimään.

Mä olen oikeasti niin kiitollinen et mulla on niin ihana poikakaveri. Se on muuttanut mua niin hirveesti. Se on parantanut mua, se on saanut mut reilun kahen vuoden jälkee kuin eri ihmiseks. Mun itsetunto on parantunut, mun masennus, mun sh kaikki. Siis periaatteessa kaikki on parantunu. Mä arvostan enemmän itteeni, varsinkin ihmisenä. Mä oon ehkä ihan mukava sittenki. Mä oon oppinu hyväksymään heikkouteni ja varsinkin vanhat virheet. Mä pystyn jopa puhumaan ja sanomaan ääneen masennuksen, ilman että näen sen olevan joku vika minussa, eikä pelkkä sairaus.

Mä oon niin kiitollinen.

Mä huomaan: mä oon päivä päivältä enemmän se oikea minä. Se mikä olin pienenä ennen kaikkea paskaa.

Ehkä kaikelle on oikeasti syy.

Tää suunta on oikee mihin oon kulkenu jo pari vuotta, ja tähän suuntaan sen kuuluu jatkua. Mä parannan itseni lopulta kaikesta. Mä en ehkä pysty siihen yksin, mutta avun avulla pystyn. Kiitos siis teillekin, että jaksatte tukea ja lukea ja saada mut tuntemaan itseni ihan siedettäväksi ja hyväksi. Kiitos paljon. Ette ymmärrä kuinka paljon te 43 ihmistä merkitsette, sekä kaikki jotka lukevat vaikkeivat sitä ole merkinneetkään. Kiitos

And you're a million miles away

Hah.

Mitä mä puhuin hyvästä olosta.

Selkeesti vaan liian hyvää ollakseen totta. Nyt muutamaa minuuttia myöhemmin mä oon vaa helvetin yksinäine, surullinen ja itkunen. Mun kurkus on pala ja kyyneleet tulee silmiin.

Mä oon vitun luuseri. Mä haluun juoksemaan. Mä itken. Mä en tiedä mitä tehdä.

Mä oon vihanen ja surullinen mun poikakaverille ihan tajuttoman naurettavasta syystä: se ei oo koko päivänä ottanu mitään yhteyttä ja on kaverillaan ja jää sinne yöks. Se kaveri on vitun nössö jätkä, joten ne kahestaan on siellä ja sillei. Siit ei oo epäilystäkään. Silti mä haluisin et se haluis puhuu mun kanssa. Mä haluisin et se haluis sitä. Mä itken ja tunnen itseni hylätyks.

Mä tiedän olevani vitun vaikea tyttökaveri. Mä oon epävarma, huonoitsetuntoinen, itkuisa, helposti suuttuva, kyttäävä ja kontrolloiva, sekä vaadin itseni huomioimista. Jos mä en saa täyttä huomiota mä tunnen oloni hylätyks, joo ihan helvetin tervettä. Silti mä en voi sille mitään.

Mun tekis mieli vaan lähteä sen jätkän luokse, joka on koko ajan yrittäny mua epätoivosesti. Mä haluasin, mutten halua. Mä haluasin tuntea olevani upea ja tavoittelun arvoinen jollekkin. Sellainen jonka haluaa.

Nyt mä en tunne niin.

Kaikessa naurettavuudessaan mä tunnen niin että mun poikakaveri otti mielummin kaverinsa, kuin mut. Mä olen helvetin vaikea ja epävarma. Mä olen sisimmässäni varma siitä että olen huono, tylsä ja kaikinpuolin paska ihminen, mä tunnen sen siellä koko ajan. Siksi musta tuntuu siltä. Musta tuntuu että kenen tahansa muun seurassa on parempaa aina.

Mä en halua olla yksin.

Mua oksettaa.

Mä olen lihava.

Dry my tears, wipe my bloody face. I wanna feel me living my life outside my walls.

30 lukijaa<3

Mä en ole taaskaan hetkeen päivittänyt blogiani, mutten ole uskaltanut. Eilen illalla kävin hakemassa oman koneen tänne, niin uskallan jopa mennä bloggeriin. Ihana olo. Tyhjä talo. Viinaa, ruokaa ja oma kone.

Mä oon punkannu perjantaista saakka poikakaverini luona ja tuun luultavasti ainakin tän viikon täällä olemaankin.

Sen vanhemmat lähti matkalle, joten talo on tyhjillään. Mä oon nytkin täällä yksin, koska se on duunissa.

Mä sain eilen yöllä kamalan ahdistuskohtauksen ja itkin vain omaa rumuutta ja lihavuutta. Mua inhottaa itteni. Ahdistus laukes siitä kun katoin ohjelmaa "tought love", jossa jätkät arvosteli alussa niitä muijia. Ne haukku niitä ja sano kahta lihavaks. Mulle tuli kamala olo.

Mä syön täällä. Se on ihan hyvä. Mä alan palautua normaaliks. Mä ainakin toivon niin. Mä haluan vaan olla onnellinen, ja tää on parasta siihen. Suurimmat ahdistukset tulee öisin ja illalla ja nyt ei tartte kärsiä niitä yksin. Eilen kun rupesin itkemään ja ahdistuin ja kuvotin itseäni niin tuntui ihanalta että joku halasi ja piti kiinni, sanoi olevan ihana. Sanoi olevan rakas ja tärkeä, söpö ja täydellinen juuri tuollaisena. Sitä mä tarvitsen.

Mä haluan tulla ehjäksi uudestaan.

When I'm with you, I can just be myself. You're always where you say you will be, shocking, 'cause I never knew love like this could exist.

Kaksi viimeistä päivää on mennyt syömisten osalta miljoonissa. Eilen söin poikakaverin tarjoaman ruuan ulkona ja sen tarjoamat jätskit - en muuta. Tänään sama, se maksoi mulle ruuat ja jätskit. Muuta en ole syönyt kumpanakaan päivänä. Mä en osaa itse maksaa ruuasta, se tuntuu vain "pahalta" vieläkin. Joten se on joutunut tarjoamaan mulle ruuat molempina päivinä, raxin salaatit toisena ja toisena falafeleja. Viikonloppukin menee sen rahoja syöden.

Mä syön ainoastaan asioita mitä mulla on jo valmiiksi kotona, eikä enään ole edes yhtään hedelmää tai pilttiä. Ei edes salaattitarpeita. Ananasta ja tofua, sekä porkkanoita ja sipuleita aikalailla ainoastaan jääkaapissa. Tummaa makaroonia ja soijarouhetta kaapissa. Wokkivihanneksia, katkarapuja ja vihannessosekeittoja pakkasessa. Siinä on suunnilleen mun ruuat. Mun tarkotus on yrittää elää niillä pari viikkoa. Mä en halua ostaa ruokaa. Mä haluan vaatteita.

Mä syön nykyään vain ruuat jotka se ostaa mulle. Enkä tiedä vieläkään syytä miksi. Luultavasti huominenkin menee taas yhdellä ruualla. Se tulee meille ja ostaa ruokaa mukanaan. Se tuntee mut, se tietää että voin olla helposti syömättä, se tietää että en pidä ruuan ostamisesta. Mä ostan lähes ainoastaan mehua ja limua hyvällä omallatunnolla, nytkin mun jääkaapissa on kolme avattua puolentoistalitran lightlimua. Lightmehutiivistettä on jäljellä vain puolipulloa.


Mä haluan olla normaali ja tyytyväinen itseeni. Mä en ole. Mä ahdistun vähän väliä omista makkaroista, viimeksi tänään kaupassa kun kuumalla ja nihkeällä iholla farkut tuntuivat liian tiukoilta.


Mä odotan että mun terapeutti tulee lomalta, siihen on aikaa vielä kuukausi. Mä haluan, mä kaipaan sitä. Mä haluan saada mun pääni selväksi. Mä haluan oppia rakastamaan itseäni. Mä haluan tuntea itseni arvokkaaksi. Mä en tunne, mutta mä haluan. Mä tunnen nyt olevani niin kadoksissa. Mä en tiedä mistään mitään, mä tarttisin mun poikakaverin mun luokse halaamaan mua ja kertomaan kuinka se rakastaa mua. Ainoa ihminen, joka saa mut tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Mua itkettää, enkä edes tiedä miksi.

Mä kaipaan käpertymistä kainaloon ja kuiskauksia ja lupauksia. Silittelyjä ja halaamisia.

Mä tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi.

Mä kaipaan kosketusta.

Mä kaipaan kuiskauksia.

Every time that I look in the mirror all these lines on my face getting clearer. The past is gone It went by, like dusk to dawn

Juhannus tuli ja meni, mukavasti ja lihavasti.

Mä olin mökillä ja vitusti meni viinaa, lonkeroita ja bissejä naamaan mulla. Eka alotettiin porukalla bisseistä ja lonkuista, ja lopulta päädyttiin viinashotteihin joissa alkoholiprosentti oli 40. Mä en muista siis loppuillasta mitään, kuvat paljasti jonkuverran, mutta liikaa jäi silti pimentoon. Mä jossain vaiheessa paskoin mun ranteenki - siin on kai hiusmurtuma, ainakaan se ei liikuu ja pienikin paine sattuu vitusta. Kirjoittaminen on tuskaa. Silti pakko päivittää.

Me sain pääni selväks vast seuraavana päivänä juomisesta, ja puolet siitä päivästä meni vielä oksennellessa - mä vedin pikkasen liian yli. Olis pitäny lopettaa puolessavälissä, eikä silloin kun en kuulemma saanut kahtakaan sanaa sanottua.

Mä juon nykyään niin harvoin ja silloinkin vähän, noin paskas kunnossa en oo ollu ikuisuuksiin, en varmaan pariin vuoteen.


Huomenna mä lähen viikoks taas pois maisemista, joten uusi päivitystauko. Mua pelottaa et mä paljastun, nää on kuitenki nii sellasta yleistietoa. Jotenkin se olis liian kamalaa, samoin kuin se etten tiedä että avauduinko jostain sille porukalle. Mä olin uimassa julkisesti, ne näki mun viiltelyarvet. Mä annoin niiden arpien olla, ne vain sai olla. Se ei haitannut edes niin paljoa. Mä en kadu sitäkään. Mä en tunne itseäni huonoks.

Toivon todella etten paljastu.

Mä en oo vähään aikaan kuullu mutsista tai siskoista mitään, pitäis varmaan soittaa ja kysyy kuulumisia.

Pitäis siivota ja mennä nukkumaan. Mun olo on hyvä. Rauhasa ja onnellinen. Mä en ees tajuu kuinka asiat on näin mukavasti. Mä tunnen oloni normaaliks. Mä annan mokaukset anteeks, enkä edes tunne syyllisyyttä. Voi olla et se johtuu velä vallitsevasta tajuttomasta väsymyksestä tai jostain sellasesta, mutta silti. Mä mokasin ja vitun pahasti, silti mä oon elossa, ja anteeksiantavainen itseäni kohtaan.

Mä haluan asioiden jatkua näin.

Eilen alle 300 kaloria, tänään huomattavasti enemmän, mutta silti alle 1000. Vituttavaa, ennen viittä mä olin syöny alle 30kaloria ja sen jälkeen sit PUM kun kaveri toi ruokaa. Mä yritän pitää kerran viikossa buustipäivän ja loput olla alle 500. Saa nähä miten menee: mä yritän paastota kaks päivää huomisen ja ylihuomisen - oikea rangaistus mulle.


Mä oon vaan nukkunu viimepäivät enkä oo oikeestaan muuta tehnykkään. Mä nukun 12 tuntia ja sen jälkee oon hereillä hetken ja otan väsyneenä mahollisesti päiväunet. Se on mahotonta. Mä en kestä tätä ainaista väsymystä. Mä en muutakuin nuku ja sekään ei riitä.


Mua vituttaa, mun netti ei toimi vieläkään täällä. Vittu. Siks mä en uskalla tehä pitkää päivitystäkään kun oon nyt jonku suojaamattomassa netissä joka voi katketa millon tahansa.

J tulee huomenna douppaa mun luo. Acidia tietysti. Mä en tykkää ideasta, mutta oli pakko antaa sen tulla. Mä en haluu et se vittu halluilee täällä. Se ei oo hyväasia. Se ei oo mitenkää kiva. Mä en tykkää hallusinogeeneistä, niis on vaan jotain niin helvetin rumaa. Ne on pelottavia. Ne on uhkaavia. Asia mihin en ikinä vois koskee. Opioidit on taas mun rakkaus; se ihana pehmeys ja lämpö. Hyvä olo ja onni. Ne on ainoot pilven lisäks mihin voisin enää koskea, ei mihinkään vahvaan opiaattiin, mutta mietoihin. Budit mun poikakaveri käy ostaa ensviikolla, se sopi kolmesta grammasta. Mä en oo ollenkaa tekemisissä mun "vanhojen kavereiden" kanssa, joten se saa hoitaa noi. Parempi vain näinpäin.


Mä meen niiden mökillekkin juhannuksena. Tosikiva syöpöttelyä, syöpöttelyä ja syöpöttelyä. Sen mutsi on muutenki kyselly monesti et enkö mä koskaan syö ja oonks mä okei. Ihanaa et se huomaa jotain ennen mun mutsia.


Anteeksi sekava ja paska teksti, mutta tää netti katkes jo miljoonasti niin en voi hirveästi panostaa jos haluan edes jotain ulos tänne. Oli vain pakko sanoa jotain. Kertoa olevani hengissä. Toivottavasti se tulis huomenna kuntoon niin sais edes jotain järkevää postausta aikaseks.

Stay with me, you're the one I need. You make the hardest things seem easy.

Mä näin yöllä painajaista.

Unessa mun poikakaveri sano pitävänsä toisesti; pienestä, laihasta, sirosta ja niin tavattoman kauniista. Se otti sen toisen ja jätti mut. Mä heräsin ja ahdistus ja paniikki jatkui seuraavat puoltoista tuntia, kunnes se vastas tekstariin ja sano rakastavansa mua. Silloin rauhotuin.

Mä en halua olla tälläinen panikoiva hullu. Ainoat painajaiset varmaan vuoteen liittyvät tähän samaan asiaan. Niissä kaikissa on sama ydin: mä menetän hänet jollekkin toiselle.

Miksi mä pelkään niin helvetisti?
Mulla ei ole mitään syytä.

Miksi mä en luota itseeni ja arvokkuuteeni?
Minuakin pystytään rakastamaan.

Miksi tunnen itseni niin mitättömäksi ja muita huonommaksi?
Olen samanlainen kuin muut.

Mä vaan haluan luottaa. Mä haluan tuntea itseni niin hyväksi, että minua pystyy rakastamaan. Mä haluan nähdä itseni hyvänä ja haluttavana.

Miksi mä en pysty?


Hän rakastaa mua. Hän on hellä ja rakastava aina.

Hän kertoo kuinka täydellinen mä olen juuri sille, kuinka ihana ja arvokas, rakastettava ja tärkeä.
Se silittää mua kunnes nukahdan hänen jäädessä valvomaan untani.
Hän suutelee niskaani herättääkseen ja nauraa äreydelleni ja sekaisille hiuksilleni.
Hän silittää hiuksiani ja kertoo kuinka suloiselta näytän ja suutelee hellästi.
Hän kutsuu mua kaikilla ällöttävän suloisilla lempinimillä joita on miljoonia.
Hän hymyilee niin rakastavasti ja kertoo kuinka tärkeä olen, kuinka hän rakastaa minua.
Hän pyytää etten koskaan lähde.
Lupaan olla aina siinä ja jään hänen sylinsä vangiksi. Hukun hänen rakkauteensa.


Mä olen onnellinen.
Mä en ymmärrä miksi kukaan olisi noin ihana mulle? Miksi kukaan välittäisi. Mussa ei ole mitään. Mä oon vaan mä, lihava pikkutyttö.

Se on Ongelma,
miten voin luottaa hänen rakkauteensa, kun en ymmärrä syytä sille?

Mä haluan rakastaa itseäni niin kuin häntä.
Mä haluan että hän rakastaa itseään niin kuin minua, sen hän todellakin ansaitsee.


Mä kaipaan sitä. Mä kaipaan sen pörrösiä hiuksia ja lämmintä syliä. Mä kaipaan, vaikka näin sen vasta muutama tunti sitten. Mä kaipaan sitä että tunnen olevani ihminen. Arvostettu, rakas ja hyvä. Rakkauden arvoinen.

Yksin ollessa samat haamut valtaavat pään. Kysymykset mun arvottomuudesta. Siksi mä tarivtsen hänet, vain hän voi korottaa mut. Vain hän voi luoda mulle arvon. Enkä mä halua olla arvoton. Mä en halua lillua virheissäni. Mä en halua hukkua huonouteeni.

Mä haluan vain olla arvokas.

It doesn't matter if it's good enough for someone else.

Eilinen meni loistavasti!

Kaikki pelko muodostuikin vain turhaksi panikoimiseksi. Mulla oli hauskaa juhlissa ja kaikki olivat mukavia ja puheliaita mua kohtaan. Oloni oli ihana kun poikakaverini äiti sanoi poikakaverini sanoessa "vieraat ensin" muhun viitatessa että kuka muka on vieras. Pelottavalla tavalla toi onkin lähellä totta, aina kun poikakaverini on kotonaan päivällä niin minäkin olen siellä. Viimeisen melkein kahden vuoden aikana vain yö on tehnyt eron siellä vietettyyn aikaan.

Ainoa ongelma oli mun pituus niissä juhlissa. Mä otin korkkarit heti sisälle päästyä jo pois etten olisi niin tavattoman pitkä verrattuna niihin muihin. Korkkarit jalassa olisin edustanut pidemmistöä, vaikka olenkin täysin normaalipituinen - 166 senttiä läskiä. Nytkin tunsin itseni valtavaksi, oksettavaksi valkoiseksi lehmäksi.

Mä ahmin siellä itteni täyteen kaikkea paskaa ja sen jälkeen join vielä kupuni täyteen. Kuohuviiniä, siideriä ja funlight-saarenmaata. Yöksi menin taas poikakaverilleni ja sama syöpöttely jatkoi aamulla: pala kakkua, kolme palaa pandan minttusuklaata, puolikas pakastepitsa, hieman jäätelöä sekä liian monta palaa ruisleipää (noin kolme), ehti kadota tänään vatsaani Mä oon tänäänkin syönyt miljoona kaloria vailla yhtään omantunnon kolahdusta.


Huomenna taas kuri päälle ja alle 300kaloria saldona, sillä mulla on huomenna "pakollinen lounas" päiviksellä, jossa mun on pakko syödä sentään vähän näön vuoksi ja siihen se saa luvan jäädä. Ei yhtään yli pakollisen. Mä näin jo kerran ne pikkuset ja en voinut kuin kadehtia yhden muijan jalkoja - ne olivat täydelliset. Mä niin toivon että se vaan syö. Mä en halua joutua samaan tilanteeseen kuin viimevuonna jossa joudun kärsimään katsoessani jonkun toisen kärsimistä. Kukaan ei edes tunnu huomaavan - ne ei osaa katsoa. Ne sanovat että jos joku ei syö siltä pitää mennä kysymään että miksi hän ei syö. He olettavat että siitä innostuineina pikkuinen ananen kertoo koko elämöntarinansa eikä suinkaan sano olevansa jo täysi tai huono-oloinen. He kuvittelevat että lasta ei ainakaan yhtään enempää ahdista se että joku kyttää, muutenkin vaikea syödä niin entä jonkun toisen katsoessa?

Mä inhoan että joku näkee mun syövän. Mulle tulee olo et se kelaa et läski vaan puputtaa lisää ja lihoo. Mulla on olo etten ansaitse sitä ruokaa kun olen niin lihava. Jos joku olisi sanonut mulle etten syö ja kysynyt mikä on en olisi syönyt leirillä edes salaattia jolla elin pelkästään. Mä tunnen häpeää jos joku näkee mun syövän.

Mä en halua syödä. Mä haluan olla laiha.

Mä alan taas inhota rintojani liian isoina - ja se on huolestuttavaa. Mä rupean taas näkemään Isabella Caron täydellisena - ja se on huolestuttavinta.

Kuinka sekaisin pienen tytön pääkään voi olla?

Unohtamatta huolta mun J:stä joka voi tappaa itsensä milloin tahansa, se ei pääse kouluun enskään vuonna. Se guosaa himassa sitten toisenkin vuoden suloisesti. Mä en halua että se kuolee.


Milloin me kaikki kadotimme itsemme näin pahasti omiin elämiimme?

You were from a perfect world, a world that threw me away today

Olen yksi itsekuriton läskipossu. Eilen ja tänään mä söin noin 450 kaloria, yli 400, mutta alle 500. Missä vitussa mun itsekuri on? Mä vaan lihon tolla kalorimäärällä? Miks mä en vaan ole syömättä, mikä siinä on niin helvetin vaikeeta. Miks mä en tee niin, miks mä syön ja sen jälkeen kärsin? Mä oon molempina päivinä syönyt dacapo patukan, oikeastaan kai kolmena peräkkäisenä? En ole varma, tiedän sen vaan että se on kuvottavaa. Siinä on 90 kaloria pelkkää turhuutta. 100 kaloria ruispuuroa on riittävästi kolmelle ruualle. Oksetan itteäni. Mä en pysty nukkumaan mun on pakko tehdä vatsoja. Niin monta että se on kokonaan kadonnut. Ei sillä että olisin niin naivi että asiaan uskoisin, se vain kuulostaa ja tuntuu niin ihanalta ajatukselta.


Mä löysin tänään kirkkaasta valosta kymmenensentin korkuisen rivistön valkoisia viivoja. Mä luulin että ne arvet olisivat kadonneet. Miksi mä satutin itseäni? Miksi mä vieläkin haluan satuttaa itseäni. Musta tuntuu et ne nilkan arvet on jo vähän haalenneet, ehkä se on vain toiveajattelua. Mä haluan olla vapaa vain pelosta että jään kiinni. Sillon kaikki läsähtäisi kasaan.


Mä allekirjotin tänään sen vuokrasopimuksen. Faija ei varmaan tiedä vielä varmasti asiaa. Se tietää että sain, mutta kielsi vastaanottamasta kämppää. Enempää en tiedä. Sen äiti ei tiedä mitään - se kysy että tuunko isäni luokse sviikonloppuna. Sanoin etten. Mä en halua taas yhtä turhaa sotaa. Niitä käydään muutenkin liikaa - jopa mun sisällä.


Huominen ahdistaa mua.

Mun pitäis laittaa tiukkalöysä mekko joka paljastaa täydellisesti pömpöttävän vastan ja jokaisen makkaran - olen oksettava. Mun vatsa vaan tulee pömpöttää koko huomisen - olen kuvottava. Mun pitäis siinä mekossa mennä vielä mun poikakaverin siskon juhliin. Sen sisko on mua varmaan kymmenen senttiä lyhyempi, mä näytän valtavalta aina sen rinnalla. Mun leveine hartioineen ja läskine vartaloineen. Mul on vielä korot jalassa, vain viidensentin, etten olisi liian valtava. Mä ennen rakastin korkeita korkoja, mitä korkeampi sitä parempi, mutten enään. Mä en halua olla iso, en edes pitkä. Mä haluan olla niin pieni, pienempi kuin kukaan. Taskukokoinen täydellisyys.

Mua pelottaa ne juhlat. Mua pelottaa miltä mä näytän, mua pelottaa ne kaikki ruuat. Mä en voi syödä, mä en saa. Mul ei oo ees yhtään kofeiinitablettia. Mun on pakko ostaa paketti huomenna ja vetää siitä joku kolme. Kahvi ei tule kysymykseenkään. Mä en halua et mun vatsa turpoaa.

Mua pelottaa niissä juhlissa kaikki sukulaiset. Mua pelottaa se mitä ne ajattelee musta. Pinkit hiukset on varmasti todella vakuuttavat mun läskin ruhoni kanssa, otetaan vielä huomioon mun kasvissyönti. Mä en edes osaa meikata muulla tavalla kun liialla kajalilla ja eyelinerilla täydelliset kissansilmät, niin mä oon meikannu 12-vuotiaasta. Mä en osaa laittaa mun hiuksia asiallisesti. Mä osaan tehä loistavasti keesin, piikkejä, täydellisen suorapintaisen tupeerauspallon, epäsuorapintaisen tupeerauspallon sekä kaikkea muuta yhtä asiallista - niin mun hiukset on ollu 12-vuotiaasta. Miten mä voisin osata mitään muuta? Mä oon oppinu laittaa hyvän poninhännän vasta lukiossa kun hiukset häiritsivät kokeisiinlukua.

Mä oon ennenki kuullu mun hiuksista ja syömisistä sen isältä - ei kiinnosta koko suvulta. Mun poikakaverin mutsi ja isäpuoli on ihania, mä vaan pelkään niitä muita. Mä pelkään sitä et oon niin helvetin ulkopuolinen, mutta sehän mä olen. Vieras tunkeilija. Miksi sen äidin piti kutsua mut sinne? Turha sanoa että eivät he arvostele. Mun poikakaveri ei uskalla mennä niiden eteen erikoisissa housuissa, koska hän tietää seuraukset. Siksi mua pelottaakin niin helvetisti. Mun suku on erillainen. Ne rakastaa mua ja on rakastanut mun jokaista tapaa pukeutua. Olen kuullut vain aitoja positiivisiä kommentteja. Sen sukulaiset ei ole sellaisia. Ei lähelläkään.

Mitä ne ajattelee musta. Olenko mä oikeanlainen ja tarpeeksi hyvä?

Mitä niillä on edes väliä? Miksi mä edes suostuin? Miksi tää on niin helvetin vaikeeta, vaikka me ollaan seurusteltu kohta kaksi vuotta. Mä oon liian huono niille. Sen sisko on lähes täydellinen. Se näyttää täydelliseltä, se käyttäytyy täydellisesti se käy koulunsa täydellisesti. Mä näytän lehmältä sen rinnalla. Tyhmältä lihavalta kömpelöltä lehmältä.

Mä en halua mennä, pelkään liikaa. Enkä voi enään peruuttaakaan.

Mä pelkään et mua sattuu.
Miksen mä voi olla täydellinen?

Wished ever after would be like this

"Truth is, everybody is going to hurt you; you just gotta find the ones worth suffering for." -Bob Marley" teksti iski silmään facebookin etusivulla. Se sai mut ymmärtämään ja sisäistämään asioita. Mä en halua unohtaa sitä lausetta. Se omalla tavallaan valaisi mulle monia asioita maailmasta. Mä ymmärsin ja sisäistin vasta sillä hetkellä sen että kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikki satuttavat vahingossa, mutta kuka on sen kestämisen arvoinen.

Tämä on yksi niistä hetkistä kun oikeasti arvostan poikakaveriani. Vaikka se vahingossa, satuttaakin mua. Ei enään, mutta se on satuttanut ja aika pahastikkin. Silti mä olen vielä tässä, enkä edes tyhmyyttäni. Mä oon aina miettinyt sitä että olenko loppujen lopuksi tyhmä kun annoin sen tehdä niin kuin se teki. Se oli vahinko eikä se halunnut satuttaa mua ja mä ymmärrän eikä se edes ollut niin pahaa. Flirttailua niiden muijien kanssa, vaikka mä tiedän ettei se tarkottanut sitä niin. Se ei tajunnut asiaa. Älkää kuvitelko että mä olisin niin hyväuskoinen hölmö että mä uskoisin kaikki naurettavat selitykset. Mä vaan vaadin mesekeskustelut joissa ne oli itselleni ja luin ja totesin asian itse. Tästä aikaa on jo yli vuosi.

Se ei uskoisi mitenkään että kukaan voisi pitää siitä tai yrittää, ja siitä mä oon joutunut kärsimään.

Mä olen mustasukkainen, omistushaluinen ja tavattoman vainoharhanen ja huomaan pienenkin eleen ja sanan. Vahingonkin. Niitä tapauksia oli tarkalleen ottaen kaksi. Toinen oli mun tunteva ärsyttävä kaikille flirttaileva, kaikkia yrittävä säälittävä lihava tapaus ja toinen oli muija jota mä en tuntenu. Sen muijan mä haluasin vieläkin hakata jos saisin käsiini – se on piikkinä mun lihassa. Toivon todella etten vaikka päättäreinä luultavasti kännissä ollessani näe sitä sillä muuten mä oikeastikkin hyökkään kimppuun. Mä inhoan sitä puolta musta.

Miten vuoden vanha tapahtuma, missä ei edes ollut mitään niin vaivaa mua? Sillä ne ei muuta kuin puhuneet mesessä hetken. Silti se asia ahdistaa mua.

Se kertoo mulle kaiken, ainakin mä uskon niin. Jokaisen ihmisen jolla puhuu milloinkin tai kenet näkee, jokaisen kerran kun halaa jotain. Mä oon tiennyt aina sen kaiken.

Noi on oikeastaan ainoat asiat missä se on loukannut mua. Muuten se on lähellä täydellistä se vastaa öisin mun itkupuheluihin ja rauhoittelee ja sanoo kuinka välittää. Se ei koskaan sano mun olevan vaivaksi, aina asiat mennään mun mukaan. Monetkohan päivät olen mäkin nukkunu sen kainalossa sen valvoessa mun unta vierellä? Lähes joka päivä. Se vaivautuu toteuttamaan mun jokaisen pyynnön se sanoo mun olevan itseään tärkeämpi ja sitä se myös tarkoittaakin. Joka asiassa mä menen sen edelle, joskus jopa rasittavuuteen asti. Hetkittäin tuntuu että pientäkään itsekkyyttä ei löydy, että mä olen ainoa asia millä on merkitystä. Ainoa pyyntö jonka hän tekee on pyyntö pysyä lähellä, halata ja vaan olla, pyyntö etten lähtisi hänen viereltään.

Ei se ole täydellinen, mutta liian lähellä sitä. Mä ymmärsin oikeasti vasta nyt kuinka takerruin vanhoihin virheisiin ja nään ne suurina ongelmina, unohtaen kokonaan oman virheellisyyden. Niitä minusta löytyy. Mä suutun mä ahdistun mä oon huono kaikinpuolin ja silti mä takerrun yhteen ainoaan mokaan? Mä oon jopa kerran lyönyt sitä poskelle ja toisen kerran yrittänyt. Mä häpeän sitä niin helvetisti. Mä en oo sen arvoinen loppujen lopuksi, siksi mua hetkittäin ahdistaakin sen itsekkyyden puute, musta tuntuu et mä en ansaitse sitä.

Se on sellainen ihminen jonka pienistä virheistä voin kärsiä kokonaisuuden tähden. Ainakin siltä musta tällä hetkellä tuntuu, voi olla että mun arvostelukyky on taas kerran kadonnut. Voi olla että huomenna selviää jotain joka romuttaa kaiken, mutta tällä hetkellä sillä ei ole merkitystä. Tällä hetkellä millään ei ole merkitystä

Se on vain ihminen ketä oikeasti rakastan. Kenestä en halua millään päästää irti. Ihminen joka pitää mut kasassa, joka rakastaa mua tietäen jokaisen virheeni ja kummitukseni.

You stand through the pain. You won't drown. And one day, whats lost can be found

Tiedettäköte te sen tunteen kun toivoisi vain että voisi syntyä uudestaa? Aloittaa elämänsä alusta.

Mä oon liian virheellinen olemaan täällä.

Mä vaan mietin kuinka helppoa ja ihanaa olisi aloittaa alusta kaiken. Mä tiedän olevani pieni, mä tiedän kuinka kaikki on vasta edessä, mutta silti. Mä haluasin yrittää uudestaan tätä elämää ja toivoa etten mokaisia kaikkea niinkuin nyt. Mä olen liian sisäänpäinkääntynyt, yksinviihtyvä, huonoitsetuntoinen ja negatiivinen. Mä mokailen ja vajoan itsesääliin enkä meinaa osata nousta ylös. Ei mikään elämä ole täydellistä, silti tuntuu että mä oon mokannu normaalia enemmän.

Milloin mä tein elämässäni ensimmäisen virheen?

Jo ensimmäisellä henkäykselläni? Vai miksi mut löydetiin jo päiväkodissa joukosta ja otettiin silmätikuksi? Millon mä haavotuin näin ja tulin niin herkäksi. Ei mihinkään löydy yksittäistä syytä tai hetkeä – kyllä minä sen tiedän, mutta silti olisi ihanaa kuulla selvä selkeä vastaus, jota ei ole.

Mä tiedän etten olisi tämä henkilö ilman kaikkea sitä, silti olisi vain niin ihanaa olla hetken täydellinen – samanlainen kuin niin monet muut.

Naurettavaa jahkailua, ilman mitään lopullista järkeä. Huvittavaa pelleilyä, silti. Olisi mahtavaa pystyä olemaan rannalla ajattelematta läskejä, nauraa ison porukan kanssa ilman huolta. Näyttää samalta kuin kaikki muut niin täydelliset.

Naurettavaa jahkailua taas.


Mua ärsyttää mun rakas poikakaverini: taas kerran riitelyä samasta asiasta. Ei se ole riitelyä, mutta pientä eripuraa ja mun suuttumista. Mä en jaksa sitä kun se kuvittelee niin hyvin tuntevansa mut, vaikka niin se tekeekin, niin silti. Se ei ole tuntenut mua kun muutamaa kuukautta vajaa kaks vuotta, siltä puuttuu lähes viisitoista vuotta aikasempaa ja se silti käyttäytyy kun olisin se. Me ollaan tapeltu siitä että osaanko jotain asiaa vai en, miten joku asia on menny ennen meiän tapaamista mun elämässä. Mä inhoan sitä. Se ei tiedä kuinka mä tunnen, se ei tiedä kuinka mä ajattelen. Ei sillä ole mitään merkitystä kuinka paljon mä kerron tai sanon tai avaudun, se ei ole silti minä.

Mä oon kyllästynyt todistelemaan mun asioita sille, kun se sanoo ”no ei se vaan oo ennen noin menny” tai ”etsä oo ennen noin sanonu”. Mä oon joutunu todistelemaan kuuntelevani tiettyä bändiä, koska hänen mielestään en pitänyt kyseisestä.

Tää riitelyn ja eripuran aihe on suhteellisen uus, vaan joku kuukauden tai muutaman vanha.

Äsken se nousi esille kun valitin etten osaa jotain asiaa kokeeseen lukiessa niin vastväitteet nousi esille siitä että osaan ja että mä oon ennenki osannu.

Mä en oo tilivelvollinen sille mun yhdestäkään asiasta. Mun ei pitäis joutua todistelemaan jokaista helvetin asiaa ja oloa.

Joka kerta asia päättyy samalla tavalla, se huomaa tehneensä väärin: pyytää anteeksi ja on oikeasti pahoillaan ja itkee kuinka kaikki on sen vika ja lupaa ettei enään tee niin. Se ei edes huomaa tekevänsä sitä kun vasta myöhemmin, siksi se turhauttaa mua niin tavattomasti. Mä tiedän ettei se tarkota, mutta mitä merkitystä kun se tapahtuu uudestaan ja uudestaan, vaikka se kuinka yrittää?

Mä oon yksilö.

These broken wings, will guide our love through the sky. And take us away from these nightmares…

Mukava olo – mä laitoin toissapäivänä kävijälaskurin tälle sivulle ja se näyttää jo yli 130. Pakko sanoa että motivoivaa ja ihanaa. Järjetöntä kuinka tärkeäksi koko blogi on muuttunut, sekä niin monet muut blogit joita seuraan ja joihin olen syvästi koukussa. Rakastan niitä ihmisiä heidän blogiensa taustalla, sekä jokaista kommenttia jonka saan. Luen ne uudestaan ja uudestaan hymyillen, kiitos että vaivaudutte sanomaan. Mäkin haluasin sanoa kauniita sanoja kaikille kenen blogeja luen, mutten vaan osaa.


Mä söin tänään jo hieman vihersalaattia (n2dl) ja muutaman hedelmäkarkin kun kaverin tarjotessa koulussa en voinut vastustaa kiusausta, joten en tule syömään päiväruokaa. Iltapuuro kahdeksan jälkeen on ainoa sallittu. Miksi mä aina feilaan näin? Oksettava läskipaska. Miksi oli pakko sortua? Mut nyt mä pysyn kiinni tässä ja juon itseni oksetustäytiin funlightia, jonka luulin jo loppuneen.


Mulle tuli kamala alemmuuskompleksi kun katsoin yhden muijan kuvia. Se on laiha ja pieni ja sopusuhtainen silti. Mä olen kateellinen – ja valitettavasti se sama tyttö oli vuosi sitten ihastunut poikakaveriini, joka nyt ei ainakaan yhtään helpota asiaa. Ei sillä että asia mua haittaisi, mutta silti jokainen pieni tyttö on omalta osaltaan kilpailija ja vihollinen, rumaa kyllä. Ei sellaiset jotka itse tunnen, vaan sellaiset joita en. Inhoan nähdä laihoja kauniita ihmisiä, mulle tulee niin ruma olo rinnalla, niin huono mitätön lihava kömpelö.

Mua inhottaa omalla tavallaan kesäloman alkaminen. Mä inhoon lähteä pois täältä ja jättää mun poikakaverin yksin tänne. Se on sinänsä aika naurettavaa, mutta mua ahdistaa asia. Mä oon vainoharhanen, koska mä en ymmärrä mitä se näkee mussa, vaikka se kuinka vakuuttelee ja on ihana. Kertoo kaiken, eikä ikinä loukkaisi tahallaan. Miten mä pärjään viikon toisella puolella eurooppaa kun jo nyt panikoin ja ahdistun jos en saa ihmistä kiinni kun tarvitsen? Mä tiedän ettei se ole mitenkään järkevää – tai edes tervettä, mutta silti. Mä tartten sitä että joku on lähellä aina kun tarvitsen, että joka ei lähde mun luota ikinä minnekkään. Mä tartten sitä turvallisuutta.



Mä pelkään et se näkee jonkun täydellisen tytön, johon hän ihastuu. Mä pelkään et se huomaa mun kaikki virheet nähdessään kaikkea niin paljon parempaa.

Pakko on silti lähteä, ja omalla tavallaan mä haluankin. Mä uskon et se auttaa mua muuttamaan tota sairaalloista kontrolloimisen tarvetta. Siitä mä oikeastikkin haluan päästä eroon, samoinkuin mustasukkasuudesta. Todella toimivan kuulosta taas, mutta se on mun vika. On vaikea uskoa ja luottaa toisen sanaan, jos se on täysin vastassa omaa käsitystä. Mä haluan ymmärtää mitä ihmettä mussa on, mistä kukaan voisi välittää, mutta mä en pysty. Rakastathan minua kun en itse voi.

Ymmärtämätöntä on se kärsivällisyys, jolla se kestää mua. Toisaalta siinä on niin paljon samoja huonoja puolia kun mussa, samaa itseinhoa ja arvottomuutta. Huvittavan kamalaa, joskus minä olen se joka itkee omaa arvottomuuttaan, toisella hetkellä taas hän. Tasapainoistako? Ei todellakaan. Molemmat on liian hukassa – siksi kaikki säännöt ja täydellinen rehellisyys. Silloin se toimii - tasapainotellen pienessä mielipuolisuudessaan sekä läheisyyden ja rakkauden kaipuussa. Silloin se toimii täydellisen ihanasti, juuri oikeilla säännöillä molemmille.

Fragile doesn't even come close to describing how I feel

Mä oon hajalla mä vaan itken ja hyperventiloin. Mä oon vaan niin helvetin paskana.

Mä en onnistu missään mä en kykene mihinkää.

Mun oloa vaan pahens mun poikakaverin reaktio. Sitä ei kiinnostunu, se ei sanonu mitenkään välittävänsä musta, vaikka sitä mä olisin vaan kaivannu, sitä et se sanois niinkuin ennen et "mä rakastan sua hani kaikki menee hyvin<3" ja halannu eikä päästäny irti. Se on mun vika, mä oon joskus valittanu et rakastaminen on menettäny merkityksensä. Mut mä en halua siinä tilanteessa mitään muuta kun tuntea oloni merkitykselliseks, välitetyks, hyväks ja arvokkaaks. Mä en halua kuulla kuinka asia ei oo niin. Mä en halua et mun viestiin jossa mä sanon olevani läpimätä, huono ja täysin kelvoton vastataan et "mitenni toi on iha paskaa" tai "haha toi on jo naurettavaa" mä olin koko päivän sanonu sitä kuinka mun huono oli.

Mä välkän vietin vessassa lyöden itseäni uudestaan ja uudestaan, jota jatku kotona. Mä en enää viiltele, mä en voi.

Mul ei oo arvoo. Mä oon niin helvetin hauras ja helposti särkyvä. Tuntuu et pieniki asia saa mut hajoamaan. Mä oon melkein hajalla jo nyt.

Mä en pysty tähän maailmaan. Mä en vaan pysty.

Millo mun ahdistus ja masennus vahvistu näin paljon? Millon musta tuli taas tälläinen?

Mä oon vaan niin helvetin yksin. Pahinta on ehkä se torjunta kun yrittää selittää ja saa vaan kritiikkiä. Mä vaan aina unohdan asian, et se ei enää sano niin. Se pyys äsken anteeks joka sai mut vaan itkee pahemmin. Se tajus vasta nyt mun miljoonien viestien jälkeen kuinka sen sanat satutti mua aina uudestaan ja uudestaan.

Mä haluan olla taas okei.

Anteeks tästä turhasta epäjärkevästä postauksesta. Mun oli vaan pakko purkaa mun oloa.

Mikä on saanu musta taas tälläsen?

Mä en taida oikeestikkaan olla enään okei.

It's not your whole life, it's only one day
You haven't thrown everythint away

Take a time, learn to breathe
And remember what it means
To feel alive and to believe
Something more than what you see

This is my life and this is my time

Mutsi ja siskot on ollu keskiviikosta saakka mökillä ja tulee vasta huomenna takasin. Mä oon rakastanu sitä. Mun poikakaveri on asunut täällä ja mun elämä on ollu yksinkertasesti ihanaa ahmimista.

Se lähti tänään ja mä tajusin totuuden ja läskit. Mä inhoon tollasia kuplia, joissa kuvittelen kaiken olevan hyvin näin. Mutta niin ei ole.


Mua revitään joka suuntaan. Mun pitäis pystyä suoriutumaan ja tekemään kaikki. Mua ahdisti se helvetisti kun poikakaveri lähti ja mä jouduin menemään käymään mummilla. Mä olin luvannut kun se oli pyytänyt jo aiemmin ja sitten se soitti sulosesti tänään ja pyys syömään. Se kyllä suhtautu yllättävän hyvin siihen kun mutsi oli kertonut että Opheliac_ehkä_muuttaa_omaan_kämppään_parin_viikon_kuluttua. Mummi kyseli vain kelpaako mulle osa sen tupperwarekokoelmasta ja yksi astiasarja, että pidänkö mä niistä. Mitä se kuvittelee ja kaikki muut? Mua ei kiinnosta minkälainen lautanen tai lusikka sattuu olemaan. Mua ei kiinnosta mikään muukun se että saan oman katon, suihkun ja sängyn.

Tää koko muuttamisasia on kiinni enää mutsista. Mä saan tietää huomenna sen päätöksen. Mä haluan sen, mä haluan sen rauhan. Ja mä tiedän että mä selviän.

Mua kutkuttaa ajatus tyhjästä jääkaapista ja siitä että nyt on täydellinen syy olla syömättä, miettiessä mihin muualle voisi säästää sen kaiken rahan. Miten ihanat housut ihanissa jaloissa houkuttelee enemmän kun läski vanhoissa? En yhtään ymmärrä. Mä voin ostaa vaa'an - gramma ja kilo. Nyt ei oo kumpaakaan.

Se kämppä oli tilava, siisti ja lähellä kaikkea. Se oli aivan ihana. Täydellinen.

Mä pelkään et tää menee munilleen nyt ja mutsi kieltää.

Mä jouduin jopa puhuu asiasta faijalle ja seki meni ihmeen hyvin, kaikki on hyvin.

Miks mä oon niin nuori et kaikki on taas kerran kiinni mutsista.


Mä oon onnelline ku mun poikakaveri lähti, julmaa ehkä, mutta se rauha. Mä oon kaivannu kaikkia blogeja - omaanikin. Sekä miljoonia muita sivuja joita rakastan liikaa. Sitä että kukaan ei puhu eikä koske. Tälläset asiat saa mut taas muistamaan miks mä haluan oman kämpän. Mä tartten tällästä aikaa. Mä oon sisimmältäni pieni yksineläjä.

Siksi mun olo on niin helpottunut. Mä olen julma, mutta se on totta.

Mä oon ilonen et se lähti.