If only you could see the stranger next to me

Taas yksi näistä öistä...

Mä vihaan näitä vainoharhoja ja järjetöntä pelkoa - kesän jälkeen mä kuvittelin päässeni siitä ohi, mutta ei. Se tuli yhtä pahana, jos ei vahvempana. Mä pelkään kuolevani koko aika. Se on naurettava ja ahdistava asia. Mä kuvittelen koko aika että mun, vajaan 18-vuotiaan perusterveen tytön, ruumis pettää ja mä kuolen. Mä pelkään veritulppia, syöpää, sydänhäiriöitä, aivohalvausta - oikeastaan kaikkea. Yksin ollessa se pelko on pahinta - mä kuvittelen kuolevani niin että lopulta joku löytää mun ruumiin talostani.

Nukkuminen tuntuu nyt mahdottomalta vaihtoehdolta. Silloin mun täytyy vain luottaa siihen että kaikki on hyvin. Että mä en kuole, silloin mulla ei ole mitään valtaa kehooni.

Mä tartten terapiaa, musta alkaa tuntuu että aina hetkittäin tää pelko nousee niin vahvaksi että se on elämänlaatua heikentävää. Mä päätin että ootan hetken ennen kuin otan yhteyttä taas johonki mielenterveyspalveluun. Aiemmin olin nuorisopsykiatrisella - seuraavaks joudun aikuisten puolelle, kun oon täyttäny kaheksantoista. Mä oikeesti tartten sitä. Tää oli mulla keväälläkin, ja oikeestaan varmaan aika kauan, vaikken muistakaan. Keväällä mua ahdisti eniten se että mä saisin veritulpan, nyt taas se et mun sydän lakkaa toimimasta. Mä yritin vaihtaa täysin hyvin toimivat e-pillerit toiseen tuotteseen, joka sisältäis vaan keltarauhashormonia etten kuolis laskimoveritulppaan.

Mun pää ja järki sanoo että tää kaikki on vaan psyykkistä, että mä kuvittelen - kun taas samalla tunne on pakokauhun vallassa.

Mul on nyt paljon parempi olo kun sain kirjottaa tän postauksen - jotenkin tää järkevöitti nyt vallitsevaa ahdistusta ja pelkoa - nyt mulle tuli enemmänkin sellanen tekemisen fiilis, et koulussa meen juttelee terkalle et kirjottaisko se lähetteen hullulaan, että saisin jotain järkeä mun päähän.

This can't be the end... i'm still loving you.

Millon liika on liikaa?

Musta tuntuu että tää ero mun poikakaverista on saanu mut tajuamaan sen että ehkä joku kunnon ero olisi tarpeen sittenkin.

Tää ei toimi näin. Jokainen asia saa sen suuttumaan. Se suuttui kun en suostunut odottamaan sitä kun mun piti mennä salille, eikä voinut itse saada sitä asiaa myöhemmin. Se veti järkyttävät herneet nenään siitä kun sanoin että se on löytänyt uuden lempparisanan (kun se käytti sanaa, jota se on lähiaikoina toistellu koko ajan), enkä edes vittuillen vaan normaalisti hymyillen. Se suuttu kun en jäänyt odottamaan sitä pankkiin vaan menin kysymään että voisko optikkoajan vaihtaa aikaisemmaksi. Ja kaikki nää ehti tapahtuu viimisen 3 tunnin aikana.

Mä sanoin sille että lähtee. Mä en jaksanu. Joka asiasta ei oo pakko tehä riitaa, kaikkee ei aina tartte ottaa loukkauksena.

Musta tuntuu että mä lakkaan hetki hetkeltä enemmän rakastamasta sitä.

Mä rakastan sitä ja oon sanonu että mä haluan tän toimivan, se sanoo samaa, se lupaa yrittävänsä, muttei tee mitää.

Sille jokainen negatiivinen tunne tulee ulos suuttumisena, se sanoo että vituttaa, vaikka oikee tunne voi olla suru, voimattomuus, pelko, ahdistus - mikä tahansa. Se kaikki on vaan vihaa. Se on vaan niin helvetin raskasta yrittää elää ihmisen kanssa, joka ei tunnista tunteitaan, eikä pysty niitä ilmaisemaan.

Mä en jaksa ikuisesti tätä, mutta mä rakastan niin paljon.

Eilinen kaduttaa sillä söin 150g cookiesseja ja join 0,5 EPÄlight siiderin.

J oli mun luona. Me poltettiin ja se joi puole litra bisse, mä puolen litran siiderin. Se ei ollu tajunnu ostaa mulle edes lightia, joten kaloreita uppos 300 mun ihrakehoon. Ja ne keksitkin ois voinu unohtaa, mutta oli sitten ihan pakko nolata ittensä ja lähtee ninjailee lähikauppaan ollessa vitun sekasin vaan mässyjen takii. Siel oli mun luokkalainen. Hävettää.

Muuten oli sika ihanaa viettää pitkästä aikaa J:n kanssa laatuaikaa. Viimeks sen ukko oli messissä, eikä se oo todellakaan sama. Sil o kaikki ihmeen hyvin, vaik samalla niin sekasin. Niide vuokrasoppari lopetettin ja J käyttää aivan liikaa kaikkee. Se vetää teksii, happoo, pirii - kaikkee mitä on tarjolla. Viimeks se osti kahel huntil lappuja, ja ne on just loppu. Se tarjos mullekki, mut mä kieltäydyin. Se käyttää päihteitä lähes päivittäin. Se o vitu huono juttu. Muutenki sen ja sen ukon suhde on vähän mitä on - se ukko o vitu omistushalune ja vähä outo. Se ei oikee toimi.

Mua ällöttää, mä olin tänää kaverin luona ja sil oli vitusti kaikkee mässyy ja mä söin aivan liikaa. Varmaan miljoona kaloria, enkä mä edes uskalla enää lähtee lenkillekkää. Huomenna on pakko taas päästä muutamaks tunniks salille. Se auttaa aina siihe ahistuksee

Mul on tänään niin ihana fiilis. Viikonloppu meni enemmän tai vähemmän perselleen, mutta nyt yksinollessa oon saanu kaikesta taas kiinni. Mä söin tänään vähä alta neljäsataa kaloria. Jumppasin myös.

Yksin on vaan niin paljon helpompi pysyä kontrollissa. Poikaystävä ei valita nälkää, ei tee ruokaa eikä muutenkaan häiritse. Mä myöskin kuvittelen sillo ku se on siinä että mä voisin syödä, ettei se haittais, että olisin riittävä tälläisenä. Sen jälkeen, kun jään yksin, muistan taas kuinka asiat on. Mä nautin onnistumisen tunteesta. Mä nautin siitä hallinnasta. Siksi mä en halua asua sen kanssa yhdessä (vaikka nyt jo käytännössä asunkin), eikä se ymmärrä sitä. Se loukkaantui kun sanoin etten halua muuttaa vielä sen kanssa yhteen. Mä haluun backupplanin. Tiedon siitä että kaikki mun elämässä ei oo kietoutunu siihen. Tiedon että on joku paikka mihin voin paeta ja olla rauhassa.

Lopulta mä sain selitettyä ja se ymmärsi. Ei kokonaan, mutta jotain. Se laitto asuntohakemuksia ja alko kattelemaan itellensä omaa kämppää. Se riitti mulle. Ei sen tartte tietää että se vaikeuttaa mun laihduttamista. Ei sen tartte tietää, että taas laihdutan.


Mul on myös ilonen olo siitä että J tulee viettää viikonloppuna iltaa mun luokse. Mä kaipaan sitä. Mä nään sitä tasasesti sun muuta, mutta mä kaipaan sitä mun kämppään. Poltetaan parit paukut ja juodaan parit. Viimeks ku mä näin sitä sen ukko oli paikalla, mutta nyt saan J:n kokonaan itelleni. Siit o liia pitkä aika kun ollaan kahestaan istuttu iltaa. Se on niin eri asia kun kahvilla käynti tai shoppailu, tai joku muu yhtä turha aktiviteetti.

Vikat pari päivää on menny hyvin syömisten suhteen: eilen söin n.1000kcal (joka oli siis tarkotuksellista) ja toissapäivänä n.600kcal. En todellakaan rupee nyt elämään millään kahella sadalla kalorilla vaan tollasilla terveillä määrillä. Mä en kuitenkaa haluu laihtuu niin paljoa. Vaan 5-10kg.


Mä huomasin taas olevani mulkku mun poikaystävää kohtaan: mä suutuin mitä tyhmimmästä asiasta ja huomasin että kyllä se mustasukkainen Opheliac on vielä olemassa. Jälkikäteen mua hävetti. Ei se ansainnu sitä ja siinä ei edes ollu mitään järkeä.

 Mä tiedän olevani sellainen ja haluaisin muuttua. Se sama tulee esille jokaikisessä psykologian tunneilla tehtävissä itsereflektointitehtävissä - ne ahdistaa mua. Ne näyttää suurennuslasin alla jokaisen mun virheen, jonka olemassaolon jo tiesin. Mä tiedän että mulla on huono itsetunto, mä tiedän että se näkyy mun elämässä ja mun teoissa. Mä tiedän miksi mä olen niin takertuva ja epävarma. Mä tiedän että mä vaadin koko ajan tietoa siitä että mua rakastetaan.

Mä en vaan halua kuulla siitä koko aikaa.

Antaisi ennemmin työkaluja kuinka ratkaista kyseisiä ongelmia, eikä suinkaan työkaluja niitä.


Mä olen silti niin onnellinen että olen onnellinen ja mä tiedän että mä pystyn muuttamaan mun huonot käyttäytymismallit ja olemaan parempi ihminen. Mä olen jo muutenkin muuttunut niin helvetisti.


Uudistin blogin ulkoasua, joten mitä pidätte?

ihanaa sä olet palannut! rakastan sun blogias. mulle on tosin jäänyt epäselväksi että, paljonko sä olet painanut alimmillasi?

Oi kiitos! Ihanaa kuulla että pidetään:) Alimmillaan oon painanu vähä yli 40 kiloa ja pituutta on siis 166cm, eli en oo koskaan ollut todella laiha.

Ask me anything

"Muuten leijuisimme taivaalla niin kuin pilvet. Mut me vaan unelmoidaan, että jonain päivänä vielä kaikki muuttuu"

Mä oon tosi ylpee itestäni - mä oon eläny viimiset puoltoista viikkoa tosi hyvin syömisten kohdalla. Mä päätin että nyt pari viikkoa mä syön n.1000kcal päivässä ja sitten vähennän 800kcal ja niin edespäin. Mun on pakko laihtua muutama kilo. Ei montaa, mutta ne kesällä tulleet. Ehkä viisi. Sitten mä oon tyytyväinen.

Ainoastaan eilen tuli syötyä vähän enemmän, mut olin ite aiemmin jo antanut mulle luvan siihen, alle 1500 kuitenkin. Ehkä 1200.


Mä haluaisin värjätä hiukset punaisiksi - sellaisiksi oranssiin sävähtäviksi. Mä teen sen kun saan viis kiloa pois. Vielä en uskalla mennä edes puntarille. Mä pelkään että hajoisin käsiin. Mä tiedän suunnilleen kuinka paljon painan, mutta en silti halua nähdä sitä. Normaalipainoinen kuten aina.


Mun pitäis mennä tupakalle - mulla on nälkä.


Mä tajusin kuinka paljon mä oon muuttunu muutaman vuoden aikana, kun näin vanhaa kaveria. Oli hauskaa, eikä siinä mitään, mutta me oltiin kuin eri maailmoista. Mä huomasin kuinka olin tylsistynyt - kasvanut. Rauhoittunut - viisastunut. Mä en pitäny siitä. Ehkä mä oon liian sellainen? Tylsä.