As long as it’s OK with you I think I’ll stay right here…

20 lukijaa – hymyilen onnellisena.

Missä välissä te löysitte maailmaani? Mä olen onnellinen. Miten te saitte tästä kiinni niiden muutamien päivien aikana kun olen ollut ilman konetta. Pitkä tauko päivityksissä, tiedän. Mun poikakaveri oli perjantaista saakka täällä niin en ole voinut kirjoittaa mitään tai olla muutenkaan koneella – ja tietysti vähiten blogissa. Mun yks pahimmista painajaisista olis se että se löytäis mut. Lukis nää tietäis kaikki. Mua hävettäis liikaa.

Mä oon ollu ihanassa pienessä kuplassa taas. Mä en halua pois sieltä. Mun kaikki kamat, lukuunottamatta valtavia kaiuttimia ja muita isoja juttuja on täällä. Mun jääkaappi on suhteellisen tyhjä. Mä oon ahminu herkkuja joita poikakaveri osti tullessaan salaa tänne. Miksi mä aina kuvittelen sen seurassa olevani riittävä ja tarpeeksi hyvä syömään? Se kostautuu yksinolossa jolloin koko oma virheellisyys iskee lujaa takaisin. Onneksi mä oon muuten syönyt, jossei niitä läskipaskoja lasketa niin siedettävästi; vain wokkivihanneksia, pari pilttiä ja salaattia, jossa on hieman raejuustoa. Miksi piti siis mennä pilaamaan kaikki? Nyt en syö enään mitään hyvää enkä mitään oksettavaa. Mä pysyn nyt kiinni tässä.


Mua ärsyttää loput isoset riparilla. Ne vaikuttaa niin vastuuttomilta ja pieniltä. Ne käyttäytyy kuin riparilaiset ilman pienimpiäkään kohteliasuussääntöjä. Mä en oo kaikista hienotunteisin ihminen, mutta tiedän silti ettei toista voi sanoa lihavaksi eikä papin puhuessa isosille saa puhua itse kaverilleen, eikä ainakaan saa tupakoida pikkusten kanssa. Valitettavasti ne muut ei tiedä. Mä tiedän et se kuulostaa ylimieliseltä sanoa noin, mutta se on totta. Mä en myöskään halua kuulla että mun parasta kaveria haukutaan ja kysytään että kuinka helvetissä mä kestän sitä, vaikka se tiesi meidän olevan läheisiä ja hän itse oli ollut ihmisen kanssa tekemisissä vuosia sitten. Mua vitutti.

Mä voin olla kuinka ajattelematon ja tökerö tahansa niin musta noi on silti väärin. Mä oon kaikkea muutakuin vastuullinen (niin kuin rakas äitini jaksaa kokoajan sanoa) ja silti tuntuu että mä olen se vastuullisin tuolla. Mä en ymmärrä kuinka ne kehtaa, ne on kuitenkin töissä siellä. Niiden pitäisi olla edes joteenkin vastuullisia. Sitäpaitsi mä en edes ymmärrä niiden tahdittomuutta, osan tietysti, siellä on yksi ihan järkevä ja kolme sekopäätä. Yksi sanoo toista lihavaksi päin naamaa, kaksi ei osaa pitää turpaansa kolmea sekunttia ummessa edes kirkossa, eikä kukaan niistä kolmesta voi mennä edes nurkan taakse röökille. Ne tulee ja menee niinkuin itse tykkää ja mä olen kurkkuani myöten täynnä.

Eniten kuitenkin mua ehkä ärsyttää se, että tunnen itseni liian vastuulliseksi ja aikuismaiseksi, vaikka mua aina sanotaaan vastuuttomaksi kakaraksi, joka ei välitä muusta kuin omasta navastaan. Mä oon aina ollut se vastuuton ja epäjärkevä, paitsi nyt. Se on outoa ja vierasta. Täysin väärin.


On outoa kuinka mun mielialat vain yhtäkkiä parani kun koulu loppu. Mä oon onnellinen koko ajan, mikään ei ahdista ja kaikki tuntuu toimivan. Se on outoa. Mä vaan oon. Mä jotenkin uskon ettei sitä ahdistusta hetkeen tulekkaan, sillä mulla ei oo tässä kämpässä kokovartalopeiliä josta läskin ruhoni näkeminen saisi itkemään. Huomenna mä laitan jotain helvetin löysää päälle etten tuntisi itseäni niin valtavaksi kuin olen. Säälittävää huijaan itseäni, enkä ota vastuuta omista ahmimisistani.

Mä olen oksettava lehmä. Miksi vitussa mä vaan valitan vaikka ahmin koko viikonlopun?

It doesn't matter if it's good enough for someone else.

Eilinen meni loistavasti!

Kaikki pelko muodostuikin vain turhaksi panikoimiseksi. Mulla oli hauskaa juhlissa ja kaikki olivat mukavia ja puheliaita mua kohtaan. Oloni oli ihana kun poikakaverini äiti sanoi poikakaverini sanoessa "vieraat ensin" muhun viitatessa että kuka muka on vieras. Pelottavalla tavalla toi onkin lähellä totta, aina kun poikakaverini on kotonaan päivällä niin minäkin olen siellä. Viimeisen melkein kahden vuoden aikana vain yö on tehnyt eron siellä vietettyyn aikaan.

Ainoa ongelma oli mun pituus niissä juhlissa. Mä otin korkkarit heti sisälle päästyä jo pois etten olisi niin tavattoman pitkä verrattuna niihin muihin. Korkkarit jalassa olisin edustanut pidemmistöä, vaikka olenkin täysin normaalipituinen - 166 senttiä läskiä. Nytkin tunsin itseni valtavaksi, oksettavaksi valkoiseksi lehmäksi.

Mä ahmin siellä itteni täyteen kaikkea paskaa ja sen jälkeen join vielä kupuni täyteen. Kuohuviiniä, siideriä ja funlight-saarenmaata. Yöksi menin taas poikakaverilleni ja sama syöpöttely jatkoi aamulla: pala kakkua, kolme palaa pandan minttusuklaata, puolikas pakastepitsa, hieman jäätelöä sekä liian monta palaa ruisleipää (noin kolme), ehti kadota tänään vatsaani Mä oon tänäänkin syönyt miljoona kaloria vailla yhtään omantunnon kolahdusta.


Huomenna taas kuri päälle ja alle 300kaloria saldona, sillä mulla on huomenna "pakollinen lounas" päiviksellä, jossa mun on pakko syödä sentään vähän näön vuoksi ja siihen se saa luvan jäädä. Ei yhtään yli pakollisen. Mä näin jo kerran ne pikkuset ja en voinut kuin kadehtia yhden muijan jalkoja - ne olivat täydelliset. Mä niin toivon että se vaan syö. Mä en halua joutua samaan tilanteeseen kuin viimevuonna jossa joudun kärsimään katsoessani jonkun toisen kärsimistä. Kukaan ei edes tunnu huomaavan - ne ei osaa katsoa. Ne sanovat että jos joku ei syö siltä pitää mennä kysymään että miksi hän ei syö. He olettavat että siitä innostuineina pikkuinen ananen kertoo koko elämöntarinansa eikä suinkaan sano olevansa jo täysi tai huono-oloinen. He kuvittelevat että lasta ei ainakaan yhtään enempää ahdista se että joku kyttää, muutenkin vaikea syödä niin entä jonkun toisen katsoessa?

Mä inhoan että joku näkee mun syövän. Mulle tulee olo et se kelaa et läski vaan puputtaa lisää ja lihoo. Mulla on olo etten ansaitse sitä ruokaa kun olen niin lihava. Jos joku olisi sanonut mulle etten syö ja kysynyt mikä on en olisi syönyt leirillä edes salaattia jolla elin pelkästään. Mä tunnen häpeää jos joku näkee mun syövän.

Mä en halua syödä. Mä haluan olla laiha.

Mä alan taas inhota rintojani liian isoina - ja se on huolestuttavaa. Mä rupean taas näkemään Isabella Caron täydellisena - ja se on huolestuttavinta.

Kuinka sekaisin pienen tytön pääkään voi olla?

Unohtamatta huolta mun J:stä joka voi tappaa itsensä milloin tahansa, se ei pääse kouluun enskään vuonna. Se guosaa himassa sitten toisenkin vuoden suloisesti. Mä en halua että se kuolee.


Milloin me kaikki kadotimme itsemme näin pahasti omiin elämiimme?

We'll love you just the way you are if you're perfect

Mul on ihana olo, vaaka näytti 52.8kiloa eli bmi 19.2, enää kaks kiloa nii mä siirryn normaalipainosesta alipainoseks, enää 7.8 kiloa ni mä oon mun tavotteessa.

Mä pelkään et toi vaaka on rikki, mä en voi olla noin kevyt tällä ruholla. Mä oon varma et se näyttää viis kiloo vähemmän, et ihmiset pitäis siitä kun ne kuvittelis olevansa laihempia kun ne onkaan. Oonko mä oikeesti alle 53 kilonen vai kuvittelenko mä vaan?

Mulla oli toissapäivänä paasto, joka onnistu loistavasti.

Eilen mä söin:
2 näkkäriä <100kcal
vihersalaattia <50kcal
pari lusikallista kasvissosekeittoa <50kcal
reissumiehen puolikkaan <70kcal
läkeröl aski <30kcal
= alle 300kcal

Mä pystyn tähän ja ennen leirille lähtöä mä tulen painamaan alle 50kiloa, siihen on aikaa 6 tai 9 viikkoa, riippuu laskenko päiviksen vai vaan leirin. Mun pitäis sitten laihtoa joko 500g viikossa tai hieman yli 300g ja se on mahottomuus. Mun läskikeho ei haluu laihtua. Mä syön keskimäärin 300-350 kaloria päivässä.

Mä laskin tolla ohjelmalla että muka mä laihtuisin 7.8 kiloa kahessa kuukaudessa syömällä 615-544kcalia. Joo turha kuvitella. Liiann hyvää ollakseen totta.


Mua pyydettiin tän viikon alussa isoseks myös päiväriparille, mulle tuli siitä ihan uskomattoman hyvä olo. Ne halus mut sinne, vaikka niillä oli valittavanaan vaikka ketä sieltä. Ehkä mä oon ihan hyvä siinä, ehkä mä en ookaa läpimätä. Ongelmana ja huolenaiheena on se että mä oon ainoa vanhempi isonen, loput on ekaa kertaa isosena. Ne kaikki kattoo mua ja kuvittelee et mä tietäisin mitä tehdä. Mun on pakko tsemppaa himassa ja miettii kaikkee. Mun täytyy vastata niiden odotuksiin. Unohtamatta siis sitä minkälainen on keskimääränen riparilainen joka menee päivikselle, siellä on enemmistö niitä joita koko asia ei vois kiinnostaa vähempää. Mä rakastan myös haasteita. Mä näytän kaikille et mä oon laiha ja kaunis ja mä pystyn vastaamaan niiden oletukseen. Mä pystyn pitää ne lapset kurissa - mun on pakko.

Mä näin eilen mun kanssa leirille tulevan porukan ja mun kaikki huolet väisty, ne oli aivan ihania. Mä en jääkkään ulkopuolelle, me oltiin koko eilinen sen porukan kanssa ja olo on rauhallinen. Mun ei enään tartte huolehtia siitäkään. Ne tuntu pitävän musta ja se on kivaa. Mä haluun et ne pitää musta.

To do -list

Mä oon saamaton paska.

15 viikon kuluttua mä oon Kreikassa - läskin ruhoni kera. Miksen mä laihdu? Miksen mä pienene, paitsi rinnoista, miksi vammakehoni ei osaa ottaa sitä läskiä reisistä eikä suinkaan rinnoista? Mä haluisin olla sillo nätti. Ihanan näköstä läski ruho arvilla, mä jaksan uskoo ja toivoo et mun nilkkojen arvet häipyis huomaamattomiks.

Mä meen isoseks nyt kahelle riparille, leirille ja päivikselle. Mua ei päivis huoleta toisinku leiri. Kuus viikkoo niin päivis alkaa, mul ei oo hartautta eikä mitään, mun täytyis tehä se ja toinen hartaus leirille, joka on puoltoista viikkoo päiviksestä. Sinne mä tartten viel herätysmusat ja paljon thinspoa. Ei oo mitenkään inhimillistä joutua katsomaan ruokaa viidesti päivässä, jonka lisäksi kaikilla on herkkuja. Mä pysyn tiukkana - pelkään vain että joku huomaa ja sanoo. Me käsiteltiin isoskoulutuksessa just vaikeita tilanteita joista yks oli että mitä jos leiriläinen ei syö. Entä oikea tilanne jossa isonen ei syö? Hah, se voi olla jo mielenkiintoista.

Mun pitäis jutella yhen aineen korottamisesta kasista ysiin ja tehä ne tehtävät. Mun täytyis myös lukee kahen aineen uusintaa, joiden kokeet kauniisti skippasin, mistään ei tunnu tulevan mitään. Mä en palauttanu mun esseetäkään, mä keksin jotain. Mun pitäis selvittää huomenna myös poissaolot viimejaksosta. Kaks viikkoo jaksoo menny ja 6 poissaoloa. Mä en menny tänään kouluun eilisen itku-ahdistus-panikoinnin takia, mä olin viideltä vielä hereillä tuntien itseni läpimädäks.

Mul ei oo ollenkaa rahaa, eikä myöskään kesätyötä. Mä päätin et mä säästän rahaa, mun on aika pakko. Mä ehin saada kesän aikana rahaa 550e, ja mun pitäis saada sillä vaikka mitä. Onneks mul on iha hyvin vaatteita, paitsi t-paitoja ja toppeja, niitä on niin ahdistava ostaa.

Mä oon saamaton paska. Mun täytyis tehä aina vaikka mitä, mut teenkö? En. Viimiset kolme kuukautta oon ollu hakemassa opiskelijakorttia - ilman tulosta.

harrashartaus ja epähartaammatajatukset

Tein koko viimeyön hartautta nyt tulevalla riparille minne isoseksi lupauduin. Pelottavaa kuinka henkilökohtanen siitä lopulta tuli. Siinä avaan kokonaan sieluni koko ryhmälle. Jotenki en tiedä kuinka pystyn siihen, mutta samalla tiedän että sen he tulevat muistamaan.

Se siis sivuuttaa mun masennusta ja siitä selviämistä, aiheena kärsimys ja selviytyminen. Uskomatonta on kuinka vielä vuosi, puoltoista, sitten en voinut sanoa lähimmälle kaverillekkaan mitään ja nyt avaudun vieraiden edessa, no terapeuttinen kokemus ainakin siitä tulee. Mä tiedän et pystyn siihen. Itkin kun tein.

Mul on sellanen olo et mun pitäis ottaa yhteyttä mun vanhaan terapeuttiin ja sanoo et tartten jotain lääkettä ahdistuskohtauksiin jotka muuttu paniikiks lopulta. Silti en tiedä.

Kaveri sano nyt kunnolla et vähät masennuslääkkeistä, ettei jaksa enään. Mä vaan toivon ettei se saa mua nyt samalla vedettyä takasin siihen ojaan josta nousin. Mä oon ainoo ihminen johon se luottaa, pelottavaa, mutta totta. Kaikka kelaa et nyt se jo "melkein lopetti", mä ainoostaan tiedän että kaikkee muuta. Mä oon huono ottaa vastuuta, ja tossa asiassa kaikista huonoin, joten oon hiljaa ja annan olla. Mä yritän auttaa sitä pois, mut miten se vois onnistuu jos ite vieläkin tunnen kutkutuksen nappeihin?