All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

Mul on hieman surullinen olo. Mä juttelin tänään mutsin kanssa ja jostain tuli ilmi et vuosia sitten tapahtuneen mun ja A:n välirikon jälkeen A:n vanhemmat laitto mutsin ”pannaan”. Miten mutsi liitty asiaan? Ne on outoja, ja ne on vältelly mutsia sen tapahtuneen jälkeen. Ei sillä tavalla et ne häpeis tapahtunutta vaan niin että mutsi olis ”paha”.

Ne on pitänyt mua pahana pienestä pitäen ja siks mulla on surullinen olo. Mä nyt alan ymmärtämään vasta, että se ei ollut mun vika, siksi mä oon surullinen. Ehkä myös hieman vihainen sen pienen Opheliacin takia joka tunsi olevansa niin viallinen, koska he eivät voineet sietää sitä. Se kaikki näkyy mussa vieläkin. Vieraiden ihmisten seurassa, varsinkin aikuisten, mä oon hiljaa ja hymyilen. Liian kohtelias, hajuton ja mauton. Mä pelkään et nekin näkee mussa sen vian, minkä A:n vanhemmat näki. Mä pelkään kokoajan tekeväni virheen, joka saisi muiden vanhemmat myös inhoamaan mua. Eniten mä pelkään mun poikakaverin äidin seurassa. Mä olen varma että se syyttää jokaisesta sen jätkän virheestä mua, vaikka tiedän ettei se asia ole niin. A:n vanhemmat syyttivät, mä olin liiottelematta syy jokaiseen A:n heikkouteen tai virheeseen.

Mä tiedän että se kuulostaa absurdilta. Mä tiedän että se kuulostaa liiottelulta, mutta valitettavasti niin se oli. Pienestä pitäen syy oli mun jos A vaikka kaatui hipassa; ja vanhemmat tulivat huutamaan ovelle. Mä olin aina syypää.


Nyt ne on mutsin kimpussa. Ne mustamaalaa sitä, niinkuin ne mustamaalas mua, ja vain siksi että A pisti kokonaan välit poikki mun kanssa. Meiän sen aikainen yhteinen kaveri kertoi, että A oli kertonut, että hänen vanhempansa olivat käskeneet. Totta vai tarua, tiedä siitä. Mä hajosin siitä totaalisesti, mä yritin keksiä syytä siihen, saamatta mitään aikaiseksi.

Vieläkään mä en tiedä syytä. Ainoa minkä tiedän on se, ettei se ehkä ollutkaan mun vika.

Ehkä perhe, joka laittaa pannaan omia (iso)vanhempiaan ja on puhumatta heille kahteen vuoteen onkin itse syypää.

Surullisinta on se, että tän kaiken ymmärtämiseen mulla meni liian monta vuotta. Surullista on se kuinka he kohtelivat pientä tyttöä. Ei, ei se tyttö ollut silloin siro ja hiljainen, kukkamekossa mehua juova, mutta silti ihminen, vaikka housut olivatkin polvista hajalla ja tukka hieman sekaisin. Sitä tyttöä olisi pitänyt kunnioittaa ja suojella, ei syyttää ja tuhota.

Lapset ovat hyväuskoisia.

Ne uskovat joulupukkiin ja hammaskeijuihin.

Ne uskovat vanhempien lupauksiin ja aikuisten sanoihin.

Ne uskovat huutoihin ja haukkuihin.


Mä en halua uskoa enää.

I'm tired of holding on to all the things I oughta leave behind

Mä oon nyt ekaa yötä täs kämpässä.

Mun netti ei toimi, mut laitan tän sitten kun saan sen tänne kondikseen eli varmaankin huomenna perjantaina. Raahaan koneen mukana ”himaan” kun pitää vielä vähä siivota siellä vanhaa huonetta ja ottaa unohtuneita kamoja. Ei sillä – kyllä mä tuun vielä seuraavat puol vuotta hakemaan unohtuneita tavaroita. Talvivaatteita en edes vielä vaivaudu raahaamaan.

Mutsi oli yheksäntoista, samoin kuin faija, kun ne muutti kotoaan pois – ja tarkalleen ottaen samaan aikaan ja samaan kämppään. Mä oon kuustoista ja muutin omaan yksinäisyyteen.


Mä kävin tänään mutsin kanssa kaupassa kun se osti mulle ruokaa. Se vitun kauppareissu oli tuskaa. Koko aika tajutonta väittelyä siitä mitä ruokaa otan ja mitä en:
”mitä leipää sä otat?”
”emmä haluu leipää, mä syön puuroa”
”ota vaan, kuitenkin haluut teetä juodessa syödä. Kiva sitten kun kuitenkin illalla tekee mieli syödä leipää”

Rakas äiti, se on juuri se ongelma! Mun tekee mieli illalla syödä leipää; mä sillon AHMIN leipää, siksi mä en olis halunnut sitä. Väittely jatku niin pitkään et annoin sen ottaa mulle mun lempparileipää – kaikista kuitupitosinta. Sama väittely tapahtu muunmuassa juuston ja maidon kanssa – joita kumpiakaan en syö. Meil oli pitkä väittely maidosta, vaikken ole juonut lasiakaan maitoa sen jälkeen kun iässäni on ollut kaksi numeroa, kaakaota kyllä, mutten maitoa. Mutsi sano et teehen maitoa: mä en ole ikinä käyttänyt teessä maitoa. Okei ehkä kun join ekaa kertaa teetä, mutta siitä on yli kymmenen vuotta. Minusta tee ja kahvi kuuluu juoda mustana, niin mä ne juon. Pelkkää teetä tai pelkkää kahvia ei sokeria tai maitoa tai mitään. Ainoastaan mä oon huomannut että lähiaikoina oon alkanu käyttämään makeutusnappeja marjateissä, joita juon aniharvoin. Vannon vihreän-, valkoisen- ja rooibosteen nimeen. Musta tee on niin kulahtanutta ja tylsää. Sitäpaitsi kaikki lupaukset ja terveysvaikutukset saa mut hymyilemään.

Se koko kauppareissu oli yhtä sotaa. Se tunki karjalanpiirakoita, pitsaa, ranskalaisia ja kaikkea muuta paskaa. Mä en halunnut ranskalaisia, mä en halunnut nuudeleita, mä en halunnut patonkia – joten mitä vittua ne tekee mun kaapeissa?! Eikö kyse ole mun ruuista, ei sen. Onneksi enään ei tartte taistella kaupassa sen kanssa. Oon todellakin onnellinen. Jännää oli se kuinka se automaattisesti otti kevytraejuustoa ja kuinka se hämmästy kun katoin proteiineja ja sanoin ettei sen ole pakko olla just sitä kevyintä. Oonko mä noin selvä?


Mul on ihmeen kotosa olo tääl uudessa kämpässä, ei ahdistusta ei mitään. Vain ihana rauha. Mun lähes kaikki kamat on jo täällä, enään pari kasillista odottaa, muuten kaikki. Mä tarttisin yölampun ja kuivaustelineen, sekä suurimmat rakkauteni vaa'at; kilo ja gramma. Varsinkin gramma houkuttelee ihanasti. Mä ostan heti kun saan seuraavat rahat sen. Se on ykkösenä niin selkeästi. Ihana digitaalinen näyttö eikä arvailuja. Onneksi puuroleseissä on gramma-desi taulukko jossa tietää suhteen, toisinkun kaikissa muissa.

Nyt mun pitäis rupee nukkumaan ja herätä huomenna taas niin helvetin pirteänä. Mua ärsyttää, mul on niin tavattomasti sanomista, mutten uskalla kirjoittaa ettei tästä tuu taas yhtä uutta jättimerkintää mun blogiin. Mä pelkään ettei kukaan jaksa silloin lukea niitä, mä pelkään et se teksti on sillon huonoa ja pomppivaa. Siksi mä yritän jotenkin loogisesti järjestellä aiheet, mutten osaa. Mä haluasin et te voisitte tuntea ja nähä mun päänsisälle. Jokainen lukija on mulle tärkeä. Se kuulostaa naurettavalta, mutta jollain hullunkurisella tavalla se tuntuu hyvältä. Tuntuu et oon hyvä jossain, koska ihmisiä kiinnostaa, koska ne haluavat lukea. Mä pelkään et mä kirjotan huonosti ja tylsästi.
Ette ymmärrä kuinka tärkeintä te olette mulle 17 googlen lukijaraatiin ilmoittautunutta ja pari muuta rakasta joiden tiedän lukevan.

Kiitos että jaksatte mua ja mun päätä. Kiitos että teitä kiinnostaa mun säälittävä yksitoikkoinen elämä. Te olette suurin syy tällä hetkellä miksi edes vaivaudun koneelle, joka tuntuu hieman jopa säälittävältä.

Mä en enää jaksa facebookkia, galleriaan kiinnostus loppui jo vuosia sitten ja höyhen tällä hetkellä vain ahdistaa kiitos ahmimisille. Tänään mä söin hieman salaattia, pullan, LEIPÄÄLEIPÄÄLEIPÄÄ ja muutaman turkkarin. Huomenna tarkoitus olis pysyä pakkoruokinnassa ja sen jälkeen vaan wokkia ja puuroa. Ja kyl se niin suunnilleen pysyykin...

Täällä ei ole mitään helppoa ahmittavaa, siksi varmaan mun olo onkin niin turvallinen.

You're the evil in my eye. Fuck off and die, time to say goodbye

Tänään mä oon syöny vihersalaattia ja yhen ballerina-keksin (68kcal). Harmittaa et piti mennä syömään se helvetin keksi. Miksen mä vaan vastustanu kiusausta? Mä oon tän päivän tuntenu syyllisyyttä täydestä olosta, ennen kuin olin edes syönyt tänään mitään. Mä olin ennen kolmea ehtinyt juoda litran laimeaa lightmehua, sekä kolme valtavaa kupillista vihreää teetä. Nyt sen jälkeen niin melkein litran lightlimua. Ja kärsin seurauksista; kuvotus, päänsärky, heikotus, sekava olo. Mä en olis saanu juoda näin paljoa.

Toisina päivinä mä juon aivan liian vähän, mutta tänään mä olin juonut melkein kaks litraa ennen iltapäivä kolmea. Mä inhoon sitä oloa. Eikä se lähde kun ajan mukana pois. Enkä mä oo edes pystynyt nukkumaan vaikka olisin halunnut, litra lightcocista ja toinen samanlainen mate-teetä, joka sisältää "runsaasti kofeiiniä", "lisää kylläisyyden tunnetta" ja "kiihdyttää aineenvaihduntaa. Mun lempparitee. Ihanan makuista, eikä mua yhtään haittaa vaikka kyseiset lupaukset aineenvaihdunnan kiihdyttävyydestä sekä kylläisyyden tunteesta toteutuisivatkin.


Mun faija on mulkku. Aika yksinkertasta. Mutsi ja se oli tänään oikeudessa elatusavusta. Ilman mitään tulosta, se tuomari oli mulkku ja puolueellinen. Hänen mielestään kuitit todistuksena harrastuksista ei ole riittävä, mutta taas faijan mukaan "pitkä kokemus isänä" riittää todistamaan meidän elämiskulujen laskeneen viimeisessä kuudessa vuodessa. Mitä nyt siitä että mä, vanhin lapsi, on alottanut lukion - sillä kirjathan ovat ilmaisia. Tai siitä että hmm muutama kuukausi ja lapsilisät loppuu. Unohtamatta tietysti sitä että mun pikkusisko, joka oli eron hetkellä 4-vuotias, on ehkä KENTIES alottanut jonkun harrastuksenkin. Kyllä kyllä, olen täysin samaa mieltä. Ei lapsen kulut muutu yhtään kasvaessa 4-vuotiaasta kymmeneen, tai seitsemästä kolmeentoista, EIKÄ NYT AINAKAAN sillä että joku nimeltämainitsematon henkilö kasvaa 10-vuotiaasta kuuteentoista.

Mä vihaan sitä mulkkua. Sen mielestä käypä raha meista jokaisesta on alle 200e/kk. Vitun mulkku. Kämpän saadessa mun asumistukikin on korkeampi, vaikka kämppä ei ole lähellä neljääsataakaan kuukaudessa. Mutta siis JOS MUUTAN. Koska kyseinen mulkku on nyt sitä mieltä että vastustaa syvästi kyseistä asiaa, vaikka vielä muutama viikko se oli ihan okei. Ihan rehellisesti se vois vaan antaa mun elää mun helvetin omaa elämää ja lopettaa sen vaikeuttamisen.

Mikä vittu se on sanomaan mitä mä teen? Tai kuka mä oon? Henkilö jonka dokailua ja sammumista mä jouduin pienenä kattomaan. Henkilö joka jätti 9-vuotiaan Opheliacin yksin yöksi himaan - juuri murtuneiden luiden kanssa - lähteäkseen baariin dokaamaan. Kuka hän on sanomaan mulle oikeastikkaan mitään? Ja pitkä kokemus isänä, hah, se ei ole koskaan isä oikeasti ollutkaan. Olihan meillä mukavaa kun olin alle kolme ja hänellä oli selvä kausi, mutta valitettavasti ihminen muistaa kunnolla vasta kuudesta vuodesta eteenpäin - eikä ne vuodet olleet kauniita.

Periaatteessa sillä ei kai ole mitään sananvaltaa mun muuttamisesta, ainakaan sen lupia ei papereihin tarvittu. Mutta entäs oikeasti? Voiko se ihan oikeasti vetää kokonaan maton pois mun alta, vain vittuillakseen mutsille? Sillä sitä se on, se haluaa mutsille kaikkea pahaa.

Kyllä mutsissakin on vikoja, mutta mutsi oikeasti haluaa vain meidän parasta ja tekee mitä tahansa meidän takia. Se on erona. Faija ei välitä mistään muusta omasta suuresta vatsastaan. Sillä on muutenkin jo perinnölliset riskit 2tyypin diabetekseen ja sydän ja verisuonitauteihin - onnea sille. Toivottavasti se ei ole tehnyt testamenttia.


Mä oikeastikkin olen kateellinen niille ihmisille, joiden eroisät välittää niistä oikeasti. Siis vaikka mä tiedän niin monia kavereita joilla on täysin paska eroisä, niin ne silti välittävät edes lapsistaan. Monet alkoholisoituneet, tai väkivaltaiset, mutta ne silti välittävät. Ne kysyvät kuulumisia, ne ilmoittavat kihlauksistaan, ne laittavat lapsillensa sängyt! Faija toi tuliaisiksi meille jostain missä se nyt ikinä olikaan niin helvetin rannekorut. Mun poikakaverin faija toi sille mm.kengät, hupparin ja paidan, vaikka oli aikasemmin ostanut sille takin ja antanut vielä rahaa, sillä sen sisko oli saanut kengät, housut ja miljoona paitaa.

Ei saisi verrata ihmisiä keskenään, eikä raha kerro välittämisestä, mutta silti. Pointtina on se että faija ei ikinä voisi kuvitellakaan uhraavansa omasta hyvinvoinnistaan tuon vertaa. Sille ei tulisi edes mieleenkään ajatella meitä. Faija ei oo soittanu eron jälkeen mulle liian montaa kertaa, ihan rehellisesti puheluiden määrä kuudessa vuodessa on ollut selkeästi kaksinumeroinen, ja kuitenkin vielä kun kävin siellä se joka kerta soitti että on parkkiksella. Oikeastaan ne on aikalailla ainoat kerrat kun se on soittanut? Mä olen ollut reilusti yli puoli vuotta näkemättä tai puhumatta henkilölle.

Ja nyt se mulkku sanoo etten saisi muuttaa. Kyse ei ole välittämisestä. Kyse on pelkästään mutsille vittuilemisesta. Eihän se muuten olisi mua yrittänyt saada suostuttelemaan mutsia perumaan oikeudenkäyntiä "koska se helpottaisi ja silloin saisi muuttamisen hoidettua/sovittua". Ehei, puhdasta välittämistähän se on.

Samoinkuin "kaikkien rahojen kuluttuminen lapsille talon yläkerran rakennukseen" - niin kenen lapsille? Voin kertoa että ei meidän, sillä voisin kuvitella että muuten mun pikkusiskot ei nukkuis levitetyllä sohvalla kakskerroksisessa tilavassa omakotitalossa:)

Miksei se voi vaan antaa mun vaan elää?

And there'll be beauty from pain

Mä värjäsin hiukseni, ihana olo. Mä vaan odotan että huomenna saan laitettua itteni mahtavan näköiseksi, itteni näköiseksi. Tupeeraan kauniiksi hattaripilveksi.

Huomenna mä pidän paastopäivän. Laihdutan itseni kauniiksi, päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Mä tiedän että mä pystyn siihen, mun on vaan pakko pystyä. Mä oon tehny sen ennenkin, tällä kertaan vaan vielä pidemmälle, mutta miksen pystyisi nyt?


Mun mutsi on vaan niin helvetin ajattelematon. Se tekee ja sanoo aina niin ilkeästi. Siis se sanoo ajattelemattomasti, niin ettei normaalit ihmiset tajua. Mä tajuan ja mun pikkusisko tajuaa. Me molemmat nähään jokainen väärä sana henkilökohtaisena loukkauksena – varsinkin loukkauksena lihavuudesta. Mun sisko heitti mulle läpällä jotain mun kuolemisesta, johon mutsi sano et mun sisko kuolee sydänkohtaukseen. Se pienesti ylipainoinen siis. Taas kerran tuli hetki kun kaikki jäätyivät ja siskon silmistä näky tuska.

Mä tiedän miltä se tuntuu. Mä oon ihan yhtä vammanen, jokainen sivulauseessa oleva huomautus jonka vois mitenkään tulkita läskistä haukkumiseksi kolahtaa korvaan. Sellainen tarkoitukseton ja täysin turha, huomautus siitä että mä oon liian iso mun toisen 11-vuotiaan laihan lyhyen siskon vaatteisin. Miten se voi loukata? Mutta silti se loukkaa. Tai että hartiani tai rintani ei mahu johonkin, ne kaikki tuntuu niin pahalta. Mä en edes halua tietää kuinka mun siskoa sattu toi huomautus.

Miten se kestää täällä elossa? Miten se pystyy kestämään järjissään? Mä kuitenkin olin oikeasti pyöreä vain ala-asteella ja täysin normaalipainoinen kuutosluokasta. Siitä saakka mun paino on ollu alle 60 kiloa, ja pituuskasvu loppui samoihin aikoihin, eli 166 senttiä. Joten mulle mutsi ei edes huomautellut, kytännyt syömisiä etten söisi liikaa, kyttäsi vaan että söisin edes jotain, huomautellut useasti kuinka xl on sopiva koko ja muuta yhtä kaunista. Mun pikkusisko on mua sentin ehkä lyhyempi, ja painoa on paljon, selvästi yli 70 kiloa. Se on ylipainoinen, mutta ei se ole pääpointti. Se on että miten ihmeessä se voisi ikinä elää tasapainoisesti ja hyvin jos saa päähänsä sen aaveen?

Mä toivon että mutsi lopettais ton, mä toivon että se annettais olla onnellinen sen kokoisena kun se nyt on. Mä tiedän niin helvetin monta ihmistä joidenka koko ajatusmaailman pienet sanat on tuhonnu, mun omankin. Enkä mä halua sitä kohtaloa sille.

You know I could be just like you

Millä perusteella mä oon se josta tehtiin ilmotus lastensuojeluun? Mä en vielkään ymmärrä sitä mikä tekee eron mun ja siskojen välillä.

Mulla on siis kaks siskoa E ja S. E:stä olen jo puhut aiemminkin siskona ja S:ää en ole edes maininnut näin selvennykseksi. E on minua muutaman vuoden nuorempi ja S E:eetä saman verran nuorempi.

Noi tappelee aina keskenään. Ne lyö, potkii, tönii, puree, repii hiuksista, haukkuu... Mitä tahansa millä he saisivat satutettua toisiaan. Mutsin mielestä on okei et ne tappelee päivittäin keskenään noin. Mä en edes halua tietää kuinka monta jälkeä niillä on. Mä oon taas paha raivohullu kun mä tappelen itseni kanssa. Mä en oo joutunu vuoden sisällä kun muutamia kertoja fyysiseen tappeluun mutsin tai E:en kanssa. Ne voisi laskea sormilla. Mutta sillo jos mut työntee sen rajan yli, johon saakka oon rauhallinen ja paikoillaan niin sillon mun arvostelukyky pettää. Kun mä suutun mä oon hiljaa ja mun ilmekkään ei värähdä, paitsi jos mä suutun mun poikakaverille. Sillo mä vaan itken. Se on eriasia.

Se tekee mutsin mielestä hullun että heitän ja potkin tavaroita. En ketään kohti tai mitään. Riehun vaan omassa yksinäisyydessä. Kyllä mä tiedän että se ei ole järkevää, kyllä mä tiedän ettei niin sais tehä, mutta mä en osaa muuta. Mul on tasan kaks vaihtoehtoa purkee se ahdistus ja avuttomuus: joko ulospäin riahumalla, tai sisäänpäin satuttamalla itseäni. Mun viiltelykin alkoi siitä, kun mutsi sano että älä pura suuttumustas muihin vaan itsees. Se oli paljon huomaamattomampi tapa.

Mä inhoan sitä väkivaltasta puolta itestäni.

Mä inhoon sitä avuttomuuden tunnetta. Se on kamalaa. Mä haluan oppia hillitsemään itseni täydellisesti.

Mutta mikä tekee musta niin paljon huonomman? Niiden tappelut on kamalia ja oikeesti väkivaltasia, niis ei oo mitään sääntöjä. Mä en tee niin. Mä oon aina rauhassa. Silti mä olin niin kamala että äiti teki musta lastensuojeluilmotuksen, siksi että mä potkin seiniä enkä siskoa.

Don't know what i want, but i know how to get it

Mä tajusin et mä haluan oikeestikki laihtua. Mun on pakko. Tää on mun oma pikku projekti, josta mä pidän nätisti kiinni. Mua oksettaa kuinka mä repsahdin niin pitkäks aikaa ja mä häpeen asiaa. Mä tunnen itteni huonoks. Siks mun on pakko onnistua nyt.

Laihtuminen ei oo mun pääpointti, varmaankaan. Sitäpaitsi mä pelkään laihtuu liian nopeesti, sillon kaikki rupee epäilemään. Mutsikin eilen katto tavattoman pahasti mua kun otin vaan yhen leivän iltapalaks sen kanssa syödessä. Se kysy et enks mä syö enempää, sit mä katoin sitä kun tyhmää ja sanoin et kaikki muutki syö tän verran, niinku itekki syöt. Silti sen ilme oli paha. Ehkä se epäilee jotain? Ehkä.

Mä oon himassa makaava luuseripaska joka oksettaa itteään. Kyllä näin kauniisti. Mul on nyt yli sata poissaoloa ja oon täydellinen epäonnistunu olento. Mä kuvotan itteeni. Mä en tee ikinä mitään hyvin.

Mua ahdistaa koulu.

You fall to your knees, you beg, you plead: Can I be somebody else, for all the times I hate myself?

Mutsi sano mulle et mä oon katkera, anteeksantamaton ja mä vihaan sydämestäni monia ihmsiä.

Mä sanoin sille et mä en jaksa sen äitiä, koska se aina loukkaa mua tahattomasti. Se arvostelee ja vertailee mua muihin, enkä mä oo se joka jää voitolle niissä vertailuissa. Se tulee meille viikoks, ja mua jo nyt ahdistaa se asia. Mä oon tottunu elää vapaasti mun omaa elämää ilman et kukaan käskee syömään tai nukkumaan, ilman et kukaan tietää missä oon ja minne meen.

Se sano et se on huolissaan mun puolesta kun en oo ku vasta kuustoista ja vihaan silti niin monia ja oon katkera, enkä anna anteeks. Se sano et mä vihaan sitä, faijaa ja mummia, kun kysyin esimerkkiä. Ei mä en vihaa mummia, mulle vaan tulee huono olo kun tunnen etten oo ikinä tarpeeks hyvä. Ihan sama mitä mä teen se löytää jonkun paremman johon verrata. Mä haluisin et se kehuis mua ees kerran ja osottais mun olevan hyvä. Mä en vihaa mutsia, mua vaan satuttaa se mitä se sanoo. Mä muistan kyl ihmisten sanomiset pitkään, ne uppoo muhun syvälle ja ne sattuu pitkään – mutta mä en vihaa niitä jotka sano ne asiat, vaan itseäni. Mä epäilen omaa arvollisuutta ja jokainen arvostelu ja haukkuminen jää ja muistuu. Mul on huono itsetunto. Mutsi haukkuu mua aina ja kommentoi kuinka paska mä oon.

Faijaa mä en vihaa. Se vaan on. Mä vihaan sitä niinä hetkinä kun se käyttäytyy mulkusti. Jos se juo tai jos se suuttuu tyhjästä. Mä pidän siitä normaalisti.

Ainoa ketä kohtaan mun viha nousee on yks ämmä joka yritti mun poikakaveria, sitä mä en voi sietää, koska se yritti vaikka ties mun olemassaolosta. Se mustamaalas mua ja muuta. Ja mä kuulin mun kaverilta ettei se ollut ainoa kerta.

Mä oon pitkävihanen itteäni kohtaan.

Mua on ahdistanu mummin tulo meille, joten ahmin puol pakettia ruisleipää ja kasan muroja, luuseri. Mä en syö huomenna kun ruispuuroa, jossa on 48kcal + pellavansiemenrouhe ja koulussa salaattia. Mä lupaan sen.

Mä oon luuseri.

Mä tunnen itteni nii helvetin huonoks ja arvottomaks ihmiseks.

Family(?) Portrait

Mä tajusin tänään et himassa kukaan ei välitä kenenkään tekemisistä. Kaikki on tai on olematta, miten itse haluaa. Mulla on kaks pikkusiskoa, toinen on yläasteella ja toinen ala-asteella.

Ikinä mutsi ei oo kytänny mitä me tehään. Omalla tavalla siit ajatuksesta tulee tosi surullinen olo. Se on niin erillainen tossa asiassa kun mun poikakaverin äiti. Se kysyy ollaaks me syöty ja sanoo et syökää et se tekee jotain ja muuta. Mutsi ei edes tiedustele onko mun pikkusiskot syöny. Ne syö tai ei. Ei sitä kiinnosta. Tai se että missä on tai monelta tulee. Mutsi ei edes ilmota tuleeks se yöks himaan, jos mä oon sen kaa kahestaan.

Emmä valita. Tää järjestely sopii mulle loistavasti, siit vaan tuli nyt jotenkin tosi surullinen olo. Ihanku se ei välittäis.

Se ei oo tehny mulle ku varmaan sormilla laskettavan määrän aterioita sen jälkeen kun lopetin lihansyönnin 12 vuotiaana. Nyt mä oon kyllä pirun taitava kokki;) Mutta siis silti.

Mä vaan asun täs talossa. Niinku me kaikki. Tekien miten me ite halutaan.

Parhaiten kuvaa se kun illalla yheksän aikaa mutsi alkaa ihmettelee mis mun 9-vuotias pikkusisko on, et tietääks kukaan. Eikä kukaan tiedä. Lopulta se löytyy jostain kaveriltaan tai mummilta. Jostain kuitenki. Ja se on ihan normaalia.

Hassua varmaan mun poikakaverin äiti huomaa mun ruuan kanssa pelleilemisen nopeemmin kun mutsi. Viimeks mutsi huomas vasta siitä et mun vaatteet roikku mun päällä.