Sometimes I forgive. Yeah and this time I'll admit that I miss you, said I miss you.

Mä haluaisin sanoa miljoonia eri asioita, mutten löydä ollenkaan vaan sanoja. Mä haluaisin kertoa mitä olen tehnyt koko hiljaiseloni ajan - miten olen nauranut, miten olen itkenyt. En vain jotenkin löydä sanoja. Olen unohtanut kuinka kirjoitetaan, kuinka tuodaan se kaikki eläväksi.

Tein sovinnon isäni kanssa - kerroinko siitä jo? Se laittoi onnittelut 18-vuotis syntymäpäivänäni. Hämmennyin - en tiennyt ollenkaan miten pitäisi regoida. Tarkoittiko se sitä vai ei? Ilkeyttä? Vihaa? Surua? Iloa? Rakkautta? Mitä se viesti merkitsi. Vastasin asiallisesti takaisin, kun en tiennyt viestin merkitystä. Jouluna sain joululahjoja. Saman verran kuin siskoni. Olin onnellinen. Sen viestin merkitys oli onnellisempi kun olin arvannutkaan.

Ei isä koskaan pyytänyt anteeksi, eikä tule koskaan pyytämään. Ei se haittaa. En jaksa riidella vaan enää.

Vuosi on vaan pitkä aika olla híljaa.

Laitoin sille vapun toivotukset - sillä unohdin sen synttärit, enkä halua, että isä kuvittelee että olisin vihainen. Se vastasi niin kivasti että olo oli kuin vastarakastuneella - mua ei oltukaan hylätty.

Olen onnellinen.

I don't even remember the last time he called

Mä meinasin tänään alkaa itee ku mul oli niin vitun paska olo.

Ei se asia mistä se lähti ollu iso, ei todellakaa, me vaan mutsin kaa puhuttii ajokorti hankkimisesta. Mutsin mielestä mun kannattais hankkii se. Puhe meni rahaan, siihen et mutsi sano et sil ei oo yksinkertasesti varaa kustantaa sitä kokonaan ja se on totta. Sen talous on muutenkin päin helvettiä kiitos faijan.

Mulle tuli paska fiilis ja kateelinen olo ku mietin sitä ajokorttiasiaa, et joudun ite maksaa puolet, koska faija ei maksa paskaakaan siitäkän. Mä oon kateellinen ihminen siinä asiassa ja ihmeellisen katkera. Siis en todellakaa siit ettei äidillä oo varaa sen mä tiiän ja sen et se antaa kaikkensa, mut faija. Se rupes itkettämään. Mä tiedän etten saa siltä mitää apua mihinkää varsinkaan nyt ku ollaan huonoissa väleissä.

Mä oon katkera ja vihanen sille. Mä en haluis enkä sais olla, mutta oon silti.

Se ei tullu kattomaan mun vanhojentanssejakaan. Ainoa asia IKINÄ mihin oon ketään pyytäny kattomaan. Mä en ikinä pyytäny edes pienenä koulujen kevätjuhliin jossa näyttelin, jalkapallomatseihin en mihinkään - paitsi noihin. Mul oli paska olo asiasta.

Se ei o näyttäytyny mun pikkusiskojen synttäreilläkään sitten ikinä, eikä munkaan, sillä meillä on tapana kahvitella mummojen jne kanssa aina sillo.

Se ei oo koskaan edes nähny mun kämppää, eikä kysyny mun kuulumisia.

Se ei maksanu mun vanhojen puvusta jne senttiäkään, vaikka soitin ja pyysin, silloin itkin. Mummi maksoi, se oli kilttiä, koska mä en mitenkään tiedä miten mutsi olisi silloin pystynyt siihen yksin.

Mul o paska olo.

Mä luin iltalehden artikkeliä siitä kuinka vanhemmat hylkäävät lapsensa "uuden onnen tieltä" - sisältä kouraisi. Faija peruu joka toisen viikonlopun jolloin sen pitäisi nähdä mun siskot, eli ehkä kerran kuukaudessa se näkee niitkään. Mua oksettaa.

Mä oon niin helvetin kateellinen.

Mä en tiedä olisko parempi se että se olisi kuollut mun ololle - silloin voisin ainakin kuvitella että se rakastaisi jos olisi hengissä, nyt ei ole mitään mihin tarraantua.

Mä tiedän selviäväni ilman sitä. Mä tiedän sen.

Mä en tartte sitä mun elämään, jossa se ei halua olla osana. Mä pärjään yksinkin. Mä oon opetellu liian monta vuotta jo pärjäämään.

Mua itkettää.

Mä haluasin että se vain välittäisi musta.


Mä tiedän mä oon käyttäytyny rumasti sitä kohtaan, haastanu sen, kattonu pysyykö se silti - eikä se pysynyt. Mä yritin saada siltä rajatonta rakkautta, mutta sellasta ei ollutkaan. Hän vain lopetti rakastamisen.

Mummi yrittää vakuuttaa että se rakastaa mua, mä en usko. Jos se rakastaisi niin miksi sen aloitteesta tulleista yhteydenotoista on yli vuosi aikaa. Sen jälkeen olen ottanu kolmesti yhteyttä 1.pyysin kahville (vastaus: "kiire" "työt" "joku toinen päivä") 2.pyysin rahaa vanhoihin ja pyysin tulemaan (vastaus: "ei ole rahaa, koska äitinne vie kaiken (300e/kk kolmesta lapsesta yhteensä...) tansseihin ei koskaan ilmestynyt) 3.kauhea riita...

Se ei ikinä tullu mun vanhoihin. Niinku mä sanoin mummille - ei se kumminkaan tule.

Mä tiedän että teen väärin- samaa teen poikakaverillekkin, yritän löytää jotain joka rakastaa vaikka sitten pakolla. Ottaa halaukseen eikä päästä irti vaikka kuinka rimpuilisin.

Äiti on sellainen.

Mä itken.

I remember the days you were a hero in my eyes, but those are just a long lost memory of mine. I spent so many years learning how to survive

Voi vittu kuinka mä vihaankaan mun faijaa.

Mä en oo ollu sen kanssa tekemisissä ikuisuuksiin, eikä siinä mitään, ei mua sen sanomiset enään edes satuta. Se on vain niin kun saa liikaa paskaa niskaansa yhdeltä henkilöltä niin se henkilö ei pysty enää satuttamaan millään, se ylittää sen rajan ja muuttuu täydellisen merkityksettömäksi.

Silti mua suututtaa, ja se johtuu mun pikkusiskosta, siitä vanhemmasta. Mua suututtaa se, kuinka se kehtaa käyttäytyä lapsellensa ja kuinka ylipäätänsä aikuinen ihminen ketään kohtaan.

Mun sisko soitti ja hyperventiloi ja itki kuinka faija haukku sitä. Kuinka se on kamala, kuinka se ei enään ole sen lapsi, kuinka se ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ne asiat sain selvää siskon itkusta ja hyperventiloimisesta. En ole ainoa meidän perheestä joka hyperventilointia harrastaa.

Mä tunnen mun faijan, ja mä tiedän et noihin asioihin ei sen haukut riittäny, eikä tavaroiden kaatamiseen. Mä en edes haluu tietää mitä muuta sen on mun siskolle sanonu, iskeny sen kipeimpiin kohtiin.

Se on soittanu mulle jo kolmesti, se on ihan hajalla. Yksinäinen. Ihanku mä sillon joskus, mua inhottaa et ne ei oo faijan luona edes, vaan mökillä, jolloin se ei edes voi tulla mun luokse. Sielt ei pääse kuin monen tunnin ajomatkan jälkeen pois.

Tää on liian tuttua, aivan liian tuttua. Mä muistan itteni tosta, mä muistan kun mä ite olin tossa. Kuinka mua sattu. Mä en vaan voinu puhua kenellekkään, kenelle olisin? Miten olisin voinut myöntää yhdellekkään kaverille kuinka paskamainen mun faija on? Kuinka olisin kehdannut, rikkonut kuvan täydellisyydestä. Mä oon ilonen et sisko soittaa mulle, mäkin olisin halunnut jonkun, jonkun jolle puhua. Mä olin sillon yksin ja selvisin, kirjotin päiväkirjaan, laitoin kokonaan itseni sinne.

Mä luin äsken sitä kirjaa ja olin hämmentynyt, satutinko itseäni jo 12-vuotiaana? Mä luulin että vasta myöhemmin, mutta selkeästi. Mä oon vihanen, mä en halua et se joutuu kestämään niitä asioita, joita mä. Hylätyksi tulemisen oloa, yksinäisyyttä, alemmuuden tunnetta. Ne kaikki löytyy jo mun ensimmäisestä päiväkirjasta, jota kirjottaessa olin 12.

Vittu tää maailma on ruma.

Mä kestin sen kaiken jo, mä en halua että mun sisko kärsii. Pahinta on, että liian monet asiat vaikuttaa niin tutuilta, varsinkin itseinho.

Mä en halua et se kärsii, en varsinkaan sen mulkun takia.

Se ei oo sen arvonen.

Kukaan meistä ei oo sen sanojen arvonen.

Eilen ja tänään mä söin.

Syy on yksinkertanen mummi sano mun laihtuneen huolestuneesti. Joten pehmis tänään ja eilen leipä ja nektariiniä ja siinä se onkin. Huomenna en nää ketään joten paastoominen on niin helvetin helppoa.


Mummi on pelottavan heikossa kunnossa, mun äidinäiti. Se on ihana ja kiltti. Se on ostanu mulle ihan helvetisti kamaa tänne kämppään. Se on huolissaan oks mulla kaikki tarpeellinen. Se oikeesti välittää vaan niin tavattoman paljon. Se on ostanu enemmän kuin mutsi ja ne kaks on ainoastaan ostanu mitään. Suurin osa tavaroista on saatuja. Mun tädiltä mä sain astioita, laseja ja mukeja. Mun serkkujen mummilta tuoleja. Erilaisilta pikkusukulaisilta ja perhetutuilta lipastoja, pöytiä, verhoja, tuoleja ja muita sellaisia. Poikakaverin mutsilta pöydän. Mä saan viel mutsin kaverilta sohvakaluston kun sille toimitetaan sen tilaamat uudet. Mä oon erikoisessa asemassa. Mulla on niin tavattoman paljon ihania lähimmäisiä. Mä oon oikeesti kiitollinen.

Mulle ei oo tarvinnu ostaa kalusteen kalustetta ja silti tää kämppä on kalustettu sohvaa vaille. Kaikki astiat on saatuja, kaikki ruokailuvälineet ja kattilat ja pannut. Jopa imuri ja kahvinkeitin sekä dvd-soitin ja telkkari. Miten mä voin olla näin hyvässä asemassa?


Mä oon aina itkeny ja valittanu siitä ettei meillä oo liikaa rahaa. Tarpeeksi loistavasti, muttei ylimääräistä. Nyt mä vasta ymmärrän että kuinka turhaa se on ja kuinka sen kaikki korvaa ihana tukiverkosto. Se monelta puuttuu. Mummi joka soittaa ja kysyy että enkai mä tarvitse mitään ja pitää huolta.


Mummi on aika huonossa kunnossa, eikä se valita mitään. Se on juuri sellainen että pitää kaiken sisällään, eikä pyydä apua. Se kärsii hiljaa yksin valittamatta. Sen sydän on huono, ja silti se yksin jynssää kaiken tarvittavan. Sen koko ylävartalo on hajalla ja silti se oli tulossa auttamaan siivoamaan mun kämppää. Se ei osaa rauhoittua ja mä pelkään et lopulta sen sydän ei kestä. Se on liian hyvä ihminen. Se sanoo välillä ilkeästi tarkoittamatta, mutta silti osoittaa aina välittävänsä.

Mä tiedän että tää teksti on täysin vastakohtana aiempiin kirjoituksiin siitä, mutta mä olen liian herkkä hetkittäin enkä kestä sen ”vahinkoja”.


Isänäiti soitti vasta eilen, kun oli saanut tietää faijalta asian, että olin muuttanut pois kotoa. Se oli loukkaantunut, etten ollu kertonu, mut emmä osannu, enkä edes tahtonut. Se olis kertonu faijalle ja siitä olis syntynyt taas yksi maailmansota.


Mun netti ei vielkään toimi ja se vituttaa.


Mua oksettaa se mitä söin tänään. Mä oon yhtä läski jokapäivä, mä syön liikaa mun paino ei tipu.

You were from a perfect world, a world that threw me away today

Olen yksi itsekuriton läskipossu. Eilen ja tänään mä söin noin 450 kaloria, yli 400, mutta alle 500. Missä vitussa mun itsekuri on? Mä vaan lihon tolla kalorimäärällä? Miks mä en vaan ole syömättä, mikä siinä on niin helvetin vaikeeta. Miks mä en tee niin, miks mä syön ja sen jälkeen kärsin? Mä oon molempina päivinä syönyt dacapo patukan, oikeastaan kai kolmena peräkkäisenä? En ole varma, tiedän sen vaan että se on kuvottavaa. Siinä on 90 kaloria pelkkää turhuutta. 100 kaloria ruispuuroa on riittävästi kolmelle ruualle. Oksetan itteäni. Mä en pysty nukkumaan mun on pakko tehdä vatsoja. Niin monta että se on kokonaan kadonnut. Ei sillä että olisin niin naivi että asiaan uskoisin, se vain kuulostaa ja tuntuu niin ihanalta ajatukselta.


Mä löysin tänään kirkkaasta valosta kymmenensentin korkuisen rivistön valkoisia viivoja. Mä luulin että ne arvet olisivat kadonneet. Miksi mä satutin itseäni? Miksi mä vieläkin haluan satuttaa itseäni. Musta tuntuu et ne nilkan arvet on jo vähän haalenneet, ehkä se on vain toiveajattelua. Mä haluan olla vapaa vain pelosta että jään kiinni. Sillon kaikki läsähtäisi kasaan.


Mä allekirjotin tänään sen vuokrasopimuksen. Faija ei varmaan tiedä vielä varmasti asiaa. Se tietää että sain, mutta kielsi vastaanottamasta kämppää. Enempää en tiedä. Sen äiti ei tiedä mitään - se kysy että tuunko isäni luokse sviikonloppuna. Sanoin etten. Mä en halua taas yhtä turhaa sotaa. Niitä käydään muutenkin liikaa - jopa mun sisällä.


Huominen ahdistaa mua.

Mun pitäis laittaa tiukkalöysä mekko joka paljastaa täydellisesti pömpöttävän vastan ja jokaisen makkaran - olen oksettava. Mun vatsa vaan tulee pömpöttää koko huomisen - olen kuvottava. Mun pitäis siinä mekossa mennä vielä mun poikakaverin siskon juhliin. Sen sisko on mua varmaan kymmenen senttiä lyhyempi, mä näytän valtavalta aina sen rinnalla. Mun leveine hartioineen ja läskine vartaloineen. Mul on vielä korot jalassa, vain viidensentin, etten olisi liian valtava. Mä ennen rakastin korkeita korkoja, mitä korkeampi sitä parempi, mutten enään. Mä en halua olla iso, en edes pitkä. Mä haluan olla niin pieni, pienempi kuin kukaan. Taskukokoinen täydellisyys.

Mua pelottaa ne juhlat. Mua pelottaa miltä mä näytän, mua pelottaa ne kaikki ruuat. Mä en voi syödä, mä en saa. Mul ei oo ees yhtään kofeiinitablettia. Mun on pakko ostaa paketti huomenna ja vetää siitä joku kolme. Kahvi ei tule kysymykseenkään. Mä en halua et mun vatsa turpoaa.

Mua pelottaa niissä juhlissa kaikki sukulaiset. Mua pelottaa se mitä ne ajattelee musta. Pinkit hiukset on varmasti todella vakuuttavat mun läskin ruhoni kanssa, otetaan vielä huomioon mun kasvissyönti. Mä en edes osaa meikata muulla tavalla kun liialla kajalilla ja eyelinerilla täydelliset kissansilmät, niin mä oon meikannu 12-vuotiaasta. Mä en osaa laittaa mun hiuksia asiallisesti. Mä osaan tehä loistavasti keesin, piikkejä, täydellisen suorapintaisen tupeerauspallon, epäsuorapintaisen tupeerauspallon sekä kaikkea muuta yhtä asiallista - niin mun hiukset on ollu 12-vuotiaasta. Miten mä voisin osata mitään muuta? Mä oon oppinu laittaa hyvän poninhännän vasta lukiossa kun hiukset häiritsivät kokeisiinlukua.

Mä oon ennenki kuullu mun hiuksista ja syömisistä sen isältä - ei kiinnosta koko suvulta. Mun poikakaverin mutsi ja isäpuoli on ihania, mä vaan pelkään niitä muita. Mä pelkään sitä et oon niin helvetin ulkopuolinen, mutta sehän mä olen. Vieras tunkeilija. Miksi sen äidin piti kutsua mut sinne? Turha sanoa että eivät he arvostele. Mun poikakaveri ei uskalla mennä niiden eteen erikoisissa housuissa, koska hän tietää seuraukset. Siksi mua pelottaakin niin helvetisti. Mun suku on erillainen. Ne rakastaa mua ja on rakastanut mun jokaista tapaa pukeutua. Olen kuullut vain aitoja positiivisiä kommentteja. Sen sukulaiset ei ole sellaisia. Ei lähelläkään.

Mitä ne ajattelee musta. Olenko mä oikeanlainen ja tarpeeksi hyvä?

Mitä niillä on edes väliä? Miksi mä edes suostuin? Miksi tää on niin helvetin vaikeeta, vaikka me ollaan seurusteltu kohta kaksi vuotta. Mä oon liian huono niille. Sen sisko on lähes täydellinen. Se näyttää täydelliseltä, se käyttäytyy täydellisesti se käy koulunsa täydellisesti. Mä näytän lehmältä sen rinnalla. Tyhmältä lihavalta kömpelöltä lehmältä.

Mä en halua mennä, pelkään liikaa. Enkä voi enään peruuttaakaan.

Mä pelkään et mua sattuu.
Miksen mä voi olla täydellinen?

You're the evil in my eye. Fuck off and die, time to say goodbye

Tänään mä oon syöny vihersalaattia ja yhen ballerina-keksin (68kcal). Harmittaa et piti mennä syömään se helvetin keksi. Miksen mä vaan vastustanu kiusausta? Mä oon tän päivän tuntenu syyllisyyttä täydestä olosta, ennen kuin olin edes syönyt tänään mitään. Mä olin ennen kolmea ehtinyt juoda litran laimeaa lightmehua, sekä kolme valtavaa kupillista vihreää teetä. Nyt sen jälkeen niin melkein litran lightlimua. Ja kärsin seurauksista; kuvotus, päänsärky, heikotus, sekava olo. Mä en olis saanu juoda näin paljoa.

Toisina päivinä mä juon aivan liian vähän, mutta tänään mä olin juonut melkein kaks litraa ennen iltapäivä kolmea. Mä inhoon sitä oloa. Eikä se lähde kun ajan mukana pois. Enkä mä oo edes pystynyt nukkumaan vaikka olisin halunnut, litra lightcocista ja toinen samanlainen mate-teetä, joka sisältää "runsaasti kofeiiniä", "lisää kylläisyyden tunnetta" ja "kiihdyttää aineenvaihduntaa. Mun lempparitee. Ihanan makuista, eikä mua yhtään haittaa vaikka kyseiset lupaukset aineenvaihdunnan kiihdyttävyydestä sekä kylläisyyden tunteesta toteutuisivatkin.


Mun faija on mulkku. Aika yksinkertasta. Mutsi ja se oli tänään oikeudessa elatusavusta. Ilman mitään tulosta, se tuomari oli mulkku ja puolueellinen. Hänen mielestään kuitit todistuksena harrastuksista ei ole riittävä, mutta taas faijan mukaan "pitkä kokemus isänä" riittää todistamaan meidän elämiskulujen laskeneen viimeisessä kuudessa vuodessa. Mitä nyt siitä että mä, vanhin lapsi, on alottanut lukion - sillä kirjathan ovat ilmaisia. Tai siitä että hmm muutama kuukausi ja lapsilisät loppuu. Unohtamatta tietysti sitä että mun pikkusisko, joka oli eron hetkellä 4-vuotias, on ehkä KENTIES alottanut jonkun harrastuksenkin. Kyllä kyllä, olen täysin samaa mieltä. Ei lapsen kulut muutu yhtään kasvaessa 4-vuotiaasta kymmeneen, tai seitsemästä kolmeentoista, EIKÄ NYT AINAKAAN sillä että joku nimeltämainitsematon henkilö kasvaa 10-vuotiaasta kuuteentoista.

Mä vihaan sitä mulkkua. Sen mielestä käypä raha meista jokaisesta on alle 200e/kk. Vitun mulkku. Kämpän saadessa mun asumistukikin on korkeampi, vaikka kämppä ei ole lähellä neljääsataakaan kuukaudessa. Mutta siis JOS MUUTAN. Koska kyseinen mulkku on nyt sitä mieltä että vastustaa syvästi kyseistä asiaa, vaikka vielä muutama viikko se oli ihan okei. Ihan rehellisesti se vois vaan antaa mun elää mun helvetin omaa elämää ja lopettaa sen vaikeuttamisen.

Mikä vittu se on sanomaan mitä mä teen? Tai kuka mä oon? Henkilö jonka dokailua ja sammumista mä jouduin pienenä kattomaan. Henkilö joka jätti 9-vuotiaan Opheliacin yksin yöksi himaan - juuri murtuneiden luiden kanssa - lähteäkseen baariin dokaamaan. Kuka hän on sanomaan mulle oikeastikkaan mitään? Ja pitkä kokemus isänä, hah, se ei ole koskaan isä oikeasti ollutkaan. Olihan meillä mukavaa kun olin alle kolme ja hänellä oli selvä kausi, mutta valitettavasti ihminen muistaa kunnolla vasta kuudesta vuodesta eteenpäin - eikä ne vuodet olleet kauniita.

Periaatteessa sillä ei kai ole mitään sananvaltaa mun muuttamisesta, ainakaan sen lupia ei papereihin tarvittu. Mutta entäs oikeasti? Voiko se ihan oikeasti vetää kokonaan maton pois mun alta, vain vittuillakseen mutsille? Sillä sitä se on, se haluaa mutsille kaikkea pahaa.

Kyllä mutsissakin on vikoja, mutta mutsi oikeasti haluaa vain meidän parasta ja tekee mitä tahansa meidän takia. Se on erona. Faija ei välitä mistään muusta omasta suuresta vatsastaan. Sillä on muutenkin jo perinnölliset riskit 2tyypin diabetekseen ja sydän ja verisuonitauteihin - onnea sille. Toivottavasti se ei ole tehnyt testamenttia.


Mä oikeastikkin olen kateellinen niille ihmisille, joiden eroisät välittää niistä oikeasti. Siis vaikka mä tiedän niin monia kavereita joilla on täysin paska eroisä, niin ne silti välittävät edes lapsistaan. Monet alkoholisoituneet, tai väkivaltaiset, mutta ne silti välittävät. Ne kysyvät kuulumisia, ne ilmoittavat kihlauksistaan, ne laittavat lapsillensa sängyt! Faija toi tuliaisiksi meille jostain missä se nyt ikinä olikaan niin helvetin rannekorut. Mun poikakaverin faija toi sille mm.kengät, hupparin ja paidan, vaikka oli aikasemmin ostanut sille takin ja antanut vielä rahaa, sillä sen sisko oli saanut kengät, housut ja miljoona paitaa.

Ei saisi verrata ihmisiä keskenään, eikä raha kerro välittämisestä, mutta silti. Pointtina on se että faija ei ikinä voisi kuvitellakaan uhraavansa omasta hyvinvoinnistaan tuon vertaa. Sille ei tulisi edes mieleenkään ajatella meitä. Faija ei oo soittanu eron jälkeen mulle liian montaa kertaa, ihan rehellisesti puheluiden määrä kuudessa vuodessa on ollut selkeästi kaksinumeroinen, ja kuitenkin vielä kun kävin siellä se joka kerta soitti että on parkkiksella. Oikeastaan ne on aikalailla ainoat kerrat kun se on soittanut? Mä olen ollut reilusti yli puoli vuotta näkemättä tai puhumatta henkilölle.

Ja nyt se mulkku sanoo etten saisi muuttaa. Kyse ei ole välittämisestä. Kyse on pelkästään mutsille vittuilemisesta. Eihän se muuten olisi mua yrittänyt saada suostuttelemaan mutsia perumaan oikeudenkäyntiä "koska se helpottaisi ja silloin saisi muuttamisen hoidettua/sovittua". Ehei, puhdasta välittämistähän se on.

Samoinkuin "kaikkien rahojen kuluttuminen lapsille talon yläkerran rakennukseen" - niin kenen lapsille? Voin kertoa että ei meidän, sillä voisin kuvitella että muuten mun pikkusiskot ei nukkuis levitetyllä sohvalla kakskerroksisessa tilavassa omakotitalossa:)

Miksei se voi vaan antaa mun vaan elää?

Poistuisitko mun elämästäni, veisitkö mennessä ruman naamasi

Mua itkettää, ja aika naurettavasta syystä.

Faija ja mutsi ei tuu tippaakaan toimeen toistensa kanssa. Ne vihaa toisiaan, ja mutsi aika syystäkin faijaa.

Niil on elatusmaksuoikeudenkäynti tässä ja faija perusteli sen että miks se ei voi maksaa meistä edes kahtasataa kuukaudessa, vaikka se saa töistä palkan lisäksi suuren hienon työsuhdeauton ja uuden nokian kosketusnäytöllisen kännykän, ja tietysti kaikki kulut molemmista korvataan. Se sano syyks että sen kahdesta "uudesta lapsesta tulee kuluja yhteensä 200 euroa kuukaudessa". Uudet lapset?? Me ollaan sen lapsia, ei ne. Ne on sen naisen lapsia, ei faijan, eikä ne oo edes naimisissa! Ne kakarat on kai 10 ja 13 veet, ja faija on asunu sen ämmän kanssa kolmisen vuotta ja se eros mutsista 6 vuotta sitten. Eli sillä ei oo mitään tekemistä niihin lapsiin. Se loukkas mua helvetisti. Mä oon naurettava ja lapsellinen, mutta silti. Mun tekis mieli vaan soittaa sille ja kysyä että mitä vittua, mut mä en uskalla. Mä en halua edes puhua sille.

Mun kännykkä unohtu kaverille, joten mä en edes voi soittaa kellekkään tai tekstata ja avautua, kun kukaan sopiva ei oo koneella. Tosi yksinäinen olo, joten mitä mä teen. Kirjotan tänne, ettei tarvitse olla yksin asian kanssa.

Mä pidensin terapiavälit kahteen viikkoon ja alan katua, mä en pääse puhumaan sille kuin kahden viikon päästä. Pitäiskö mun vaan soittaa ja pyytää aikasempaa aikaa. Mä en halua, ja huomenna kun oon saanu avauduttua ja puhuttua kunnolla asia rauhottuu.

Faija lähetti tänään mulle viestiä josse sanoo ettei se hyväksy mun muuttoa himasta, koska se pelkää että ajaudun rappiolla ja pidän dokausbileitä. Taas näkee miten se tuntee mut niin helvetin hyvin. Mul on tavaton vastenmielisyys alkoholiin ja mä en todellakaan tekis niin. Mä en oo juonu tän alkuvuoden aikana kun kahesti. Se ei tunne mua tippaakaan, se ei tiedä mun elämästä mitään ja siksi se on niin helvetin kuutamolla kaikesta. Se on sen täysin oma vika, milloin se olisi edes kysynyt mitään. Milloin sitä olisi edes kiinnostanut mikään.

Mun pikkusiskot selittää kuinka kivasti se kaikkea tekee sen "uusille lapsille", eikä se oli koskaan tehnyt mitään mun siskojen hyväks. Mä oon nähny faijaa koko lukion aikana alle viidesti, ja mä menetin aikoja sitten kaikki tunteet sitä kohtaan. Mä tiedän kuinka mulkku se on, mut mun siskot ei tiedä, ne haluaa elää pienessä maailmassa joissa ihanin asia ikuisuuteen on se jos faija ostaa niille karkkia. Valitettavaa mutta totta.

Ne ei ansaitse sitä kohtelua.


ps. mä oon ällikällä lyöty ja ilonen kun huomasin et mun blogilla on jo yksitoista lukijaa!<3 Ihana olo että joku haluaa lukea oikeastikkin tätä, ihan oikeasti, se merkitsee paljon mulle.