And suddenly it isn't what it used to be

Koulu taas alko.

Todella ahdistava ajatus koko kesän leijumisen jälkeen. Yhtäkkiä onkin paikassa jossa koko ulkonäkökeskeisyys muodostuu jättimäiseksi palloksi ja tunkeutuu sisälleni. Se tuntuu helvetin pahalta. Varsinkin kun muutos aikaisemmasta on niin valtava. Mä totuin siihen että mua rakastettiin ja että mua arvostettiin mun itseni takia, eikä pelkän habituksen.

Koulussa on liikaa ihmisiä, ne eivät pysty tuntemaan minua.


Kesä on ollut ihan tavattoman terapeuttinen - mä oon ollut alle kuukauden kotona. Kerrankin on tuntunut siltä että on oikeasti saanut etäisyyttä omaan elämään ja itseensäkkin. Mä olen lihonut lihomistani, enkä usko että olen koskaan ollu näin lihava. Siellä se ei haitannut tippaakaan. Kotiin tullessa, nojoo aika paljonkin.

Samalla sain tilaa vähän miettiä mun parisuhdetta. Mä en tiedä vielä mihin lopputulokseen tulin. Mä rakastan häntä enemmän kuin mitään ja oikeasti haluan elämän hänen kanssa, mutta samalla takaraivossa kolkottaa epäilys siitä että onko jokin vialla, onko tämä oikeasti näin ihanaa? Tyydynkö liian vähään? Kuinka voisin tietää onko suhteemme hyvä, koska tämä on ensimmäinen oikea suhde? Ne ajatukset myrkyttää.

Myös mustasukkaisuus on nostanut päätänsä, ja se johtuu vain minusta. Mulla oli todella pitkään huono omatunto siitä että yksissä bileissä mulla oli juttua työkaverini kanssa. Siis ei todellakaan juttua juttua, en ikinä voisi pettää, mutta flirttailua ja sitä että vaikka huomasin mitä se yritti niin pelasin mukana. Jos se ei olisi ollut niin selkeästi kiinnostunut musta siinä ei olisi ollut mitään pahaa, mutta vihjailut ja silittelyt/haliminen/tanssiminen siinä tilanteessa tuntui väärältä. Mä en siis todellakaan ollut millään tavalla kiinnostunut siitä jätkästä, oli vain mukava tuntea olevansa haluttu.


Musta tuntuu silti liian usein siltä, että onko tää parisuhde menny jo liian pitkälle? Pitäisikö vain lopettaa? Tuntuu että molemmat loukkaantuu toisista aivan liian helposti. Tuntuu että meidän suhteesta on kadonnu tasa-arvo, musta on tullu se holhoava ja vastuullisempi - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Mä en ehkä edes osaa nähdä samalla tavalla tätä suhdetta tasa-arvoisena kuin ennen - mä oon joutunu kasvaa ja ottaa vastuuta niin paljon enemmän kuin hän. Mun on pakko miettiä kolmesti. Se taas on impulsiivinen ja paljon "huolettomampi". Ehkä myös ihan taloudelliset tilanteet muutta suhdetta - mun asunto ja mulla on kymmenenkertaisesti enemmän käyttörahaa. Ehkä se kaikki vääristää valtasuhteita, mutta pystyykö asian korjaamaan? Mä en halua että kaikki loppuu sen takia.

Mä en voi myöskään sietää täydellistä velttoutta. Mä olen itse suhteellisen saamaton ihminen, en todellakaan mikään pienenpieni energinen tehokone, vaan ennemminkin rauhallinen elämästä nautiskelija, silti mun poikaystävä on siinä aivan eri tasolla kun kukaan muu. Se on helvetinmoinen vätys. Mä en yleensä tykkää haukkua sitä, mutta nyt vähitellen mun mitta alkaa tulla täyteen. Onko paljoa vaadittu se että voisi toimia edes kohtuullisessa ajassa eikä vain lösöttää ja pelata?

Myöskin tapa millä hän käsittelee ristiriitatilanteita inhottaa mua. Sille tulee valtava seinä jolla hän pyrkii torjumaan jokaisen negatiivisen kommentin pois itsestään. Hän tiuskii ja huutaa heti, ja suurin vastaus on lähellä "joojoota". Miten mä pystyn olemaan parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei tunnu edes haluavan ratkaista ongelmia? Se lähtee pois tilanteesta joko henkisesti tai fyysisesti.

Mä en pysty elämään elämääni liian impulsiivisen ihmisen kanssa, jonka taskussa raha polttaa aivan liikaa. Mä kaipaan vastuuta, tasapainoisuutta ja pientä tylsyyttä - varmuutta siitä että tilillä on aina hätävarana muutama ylimääräinen satanen.

Mä en oikeastikkaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä rakastan häntä yli kaiken, mä luotan siihen ja mul on hyvä olla sen kanssa. Mä en haluasi vaihtaa sitä kehenkään, mutta onko mulla vaihtoehtoa? Pystynkö mä elämään myöskään sellaisen ihmisen kanssa joka on ihan eri maailmassa mun kanssa?


Koko kesä tuntuu niin tavattoman etäiseltä - oliko sitä edes? Se on kuin joku unelma, ei lainkaan todellista tai kosketettavaa. Nyt mä haluan vain laihtua - olla jotain paljon enemmän. Mun on pakko laihtua ja mä pystyn siihen.

It hurts

Mä kidutan itseäni päivästä toiseen.

Tuntuu että elämä on hajalla.

Mä toivon että J vastaisi mun kirjeeseen, mutta vastausta ei ole tullut. Pitäisikö vain luovuttaa? Se sai sen kuitenkin ainakin 10 päivää sitten. Pitäisikö vain antaaa olla, riisua se elämästäni niinkuin minut on riisuttu niin monien ihmisten elämistä.

Mä olen lihava ja ruma ja aivan liian ahdistunut. Mua ällöttää mun olemus. Mä olen liian ruma ja lihava ja lihon koko aika. Mä en kestä. Mä konkreettisesti voisin helposti laihtuaa 10kg ja olla silti oikeastikkin normaalipainoinen. Olen siinä normaalin ja yläreunoilla jos rehellisesti sanon ja inhoan sitä.

Kun haluaa tervehtyä alkaa ahmia. En osaa laittaa itseäni tasapainoon, joka on kamalaa. Mussa on vaan ON ja OFF napit ja molemmat vaihtoehdot ovat niin helvetin huonoja. Mä vasta nyt tajusin että se on niin moneen kertan aiheuttanut mun häröilyn joka tulee aina uudestaan ja uudestaan, kun en osaa normaalisti syödä.

5 minuuttia aikaa, sittten on pakko nousta. Silloin on vaan 20 minuttiia ennen kouluunlähtöä - se on vähän.

Mä sain paperit hullulasta kun lopetin kontaktin. Eli vuosi sitten kun mut diagnosoitiin uudestaan niin nimitys lieveni F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila ja erikseen mainittuna että on ongelmia syömisen ja ruumiinkuvan kanssa. Positiivista - on tapahtunut edistystä ja paljonkin. Viimeksi oli erikseen F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö ja F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita, taisi olla vielä jokin muukin, mut mä en muista. Mä hävitin ne paperit. Nyt onneksi diagnoosi laski - ehkä tervehdyn?

Miksi tää jaksottelee näin? Tuntuu että koko elämä on ollut jonkinlaista tanssia masennuksen kanssa. Hetkittäin hyvä, hetkittäin niin helvetin huono. Mä en pysty liikkumaan. Mä en voi mennä kouluun. Mä oon liian huono. Mä oon liian arvovoton. 


Vittu miks mä edes kirjotan tänne mitään? Mä en osaa edes kirjottaa ja se mua inhottaa. Mu teksti muuttuu huonommaksi ja huonommaksi ilman mitään asiaa.

Mun poikakaveri soittaa. Mä en halua vastata. Se vain kysyisi missä olen ja milloin tulen enkä halua sanoa etten tule - en ainakaan vielä.

I've always been strong, but can't make this happen

Olo on helvetin hajonnu.

Tunneilla tuntuu että meinaan hajota käsiin, ruveta vain yhtäkkiä itkemään. Paleltaa ja oksettaa. Mä en oo okei, tuntuu siltä, teenkö liikaa, olenko liikaa - ja lopulta vain hajoan, kun en enään jaksa? Miksi en voi jaksaa? Muut voivat, kyse saa olla siitä.

Tänään olin ekan tunnin koulussa kunnes tuli niin panikoiva ja kauhea olo että oli pakko lopettaa ja lähteä kotiin. Nukuin kolme tuntia. Olo on jo vähän parempi, silti tiedän ettei se ole kadonnut.

Se olo on vain hajoamista. Mun elämä on hajoamassa, en saa mitään tehtyä. Ainakaan mitään oikeata. Mä oon unohtanu, ihan unohtanu unohtanu, mennä uusintoihin, kaikista aineista on miljoona poissaoloa. Pitäisi tehdä miljoona rästityötä, pitäisi suorittaa itsenäisesti asioita, pitäisi mennä töihin, pitäisi olla sosiaalinen, pitäisi olla kaunis, pitäisi olla laiha - pitäisi olla niin helvetin täydellinen.

Mul on päällä kollarit ja bändi t-paita - kaunista.


Kesä pelottaa ja paljon, koska mul o kaks duunia sille - jotka pitäisi keplotella jotenkin tai ottaa fudut nykysestä. Mua myös pelottaa se että tiettyjen syiden takia (joita en viitsi mainita että anonyymisyys pysyisi) en näe puoleen kesään mun poikakaveria. Mä en kestä sitä. Mä pelkään et se löytää toisen, mä pelkään et se lakkaa rakastamasta. Se sanoo ettei se voisi, mutta niin kaikki sanovat.

Mua oksettaa.


Mua inhottaa ihan helvetisti. Mä en täytä muiden standardeja. Mä en oo fiksu, mä en oo nätti, mä en oo laiha. Mä en oo tarpeeks hyvä. Musta tuntuu et kaikki on mua parempia ja mua ahdistaa - hetki hetkeltä enemmän.


Haha, katkasin toissapäivänä terapiasuhteeni lopullisesti yli 4,5 vuotta sitäkin tuli tehtyä. Eikä edes kirpaissut, koska uusin työntekijäni oli kamala. Mä joskus aiemminkin katkasin keväällä ja olin syksyllä takaisin, luulin ettei tarttisi siihen rakennukseen astua enään ikinä, mutta olinpas minä väärässä.


Mun on pakko laihtua.

Just to fit in, like an ordinary girl.

Anteeksi, taas olen hetken ollut pimennossa.

Mä en nyt voi kirjottaa pitkästi, koska poikakaveri laittaa ruokaa keittiössä. Ruokaa kyllä. Sellaista asiaa mistä kuuluisi nauttia ja mistä nautin nykyään.

Tulin juuri vaatekaupoista, enkä uskaltanu sovittaa mitään. Se on yllättävän pelottavaa - yrittää mahtua numeroihin ja arvottaa samalla itsensä. Niinkuin urheilukilpailuissa niin myös vaatekaupoissa - mitä pienempi numero möllöttää kokolapussa sitä parempi olet. Pienet viivat arvottavat sinut itsesi silmissä. Kuristaakin ajatella että pitäisi laittaa niitä vaatteita päälle, koska en uskalla. En uskalla edes arvata kuinka sijoitukseni on laskenut.

Kaikki tavoittelevat sitä, kaikki haluavat olla ykkösiä.

Eikä oloa helpottanut kokoa nolla oleva täydellinen shoppailukaveri, joka oli vielä viitisen senttiä itseäni lyhyempi.

Olin kuin norsu vaatekaupassa.

En halua. En.



Mul on viiminen viikko ollu helvettiä. J ei vieläkään suostu myöntämään kaverillellensa puhuneensa paskaa musta. Se on kauheeta. Mä en halua että se kuvittelee musta sellasta, se tuntuu liian pahalta. Laitoin sille helvetin vihaisen kirjeen. Se ei ole hyvä ja se on hyvä. Riippuu ajatustavasta riippuu kaikesta mistä se nyt riippuu.

Sen kaveri sanoi että entä jos se tappaa itsensä, olisin halunnut vastata että jaa-a, mutta olin hiljaa.

Olen itsekeskeinen ja puhun paskaa, ja ainoa asia mistä puhun on itsestäni, mutta samalla olen paska kaveri koska en kerro asioistani? Mitä helvettiä.

Miksi mä olen niin väärä.

I don't even remember the last time he called

Mä meinasin tänään alkaa itee ku mul oli niin vitun paska olo.

Ei se asia mistä se lähti ollu iso, ei todellakaa, me vaan mutsin kaa puhuttii ajokorti hankkimisesta. Mutsin mielestä mun kannattais hankkii se. Puhe meni rahaan, siihen et mutsi sano et sil ei oo yksinkertasesti varaa kustantaa sitä kokonaan ja se on totta. Sen talous on muutenkin päin helvettiä kiitos faijan.

Mulle tuli paska fiilis ja kateelinen olo ku mietin sitä ajokorttiasiaa, et joudun ite maksaa puolet, koska faija ei maksa paskaakaan siitäkän. Mä oon kateellinen ihminen siinä asiassa ja ihmeellisen katkera. Siis en todellakaa siit ettei äidillä oo varaa sen mä tiiän ja sen et se antaa kaikkensa, mut faija. Se rupes itkettämään. Mä tiedän etten saa siltä mitää apua mihinkää varsinkaan nyt ku ollaan huonoissa väleissä.

Mä oon katkera ja vihanen sille. Mä en haluis enkä sais olla, mutta oon silti.

Se ei tullu kattomaan mun vanhojentanssejakaan. Ainoa asia IKINÄ mihin oon ketään pyytäny kattomaan. Mä en ikinä pyytäny edes pienenä koulujen kevätjuhliin jossa näyttelin, jalkapallomatseihin en mihinkään - paitsi noihin. Mul oli paska olo asiasta.

Se ei o näyttäytyny mun pikkusiskojen synttäreilläkään sitten ikinä, eikä munkaan, sillä meillä on tapana kahvitella mummojen jne kanssa aina sillo.

Se ei oo koskaan edes nähny mun kämppää, eikä kysyny mun kuulumisia.

Se ei maksanu mun vanhojen puvusta jne senttiäkään, vaikka soitin ja pyysin, silloin itkin. Mummi maksoi, se oli kilttiä, koska mä en mitenkään tiedä miten mutsi olisi silloin pystynyt siihen yksin.

Mul o paska olo.

Mä luin iltalehden artikkeliä siitä kuinka vanhemmat hylkäävät lapsensa "uuden onnen tieltä" - sisältä kouraisi. Faija peruu joka toisen viikonlopun jolloin sen pitäisi nähdä mun siskot, eli ehkä kerran kuukaudessa se näkee niitkään. Mua oksettaa.

Mä oon niin helvetin kateellinen.

Mä en tiedä olisko parempi se että se olisi kuollut mun ololle - silloin voisin ainakin kuvitella että se rakastaisi jos olisi hengissä, nyt ei ole mitään mihin tarraantua.

Mä tiedän selviäväni ilman sitä. Mä tiedän sen.

Mä en tartte sitä mun elämään, jossa se ei halua olla osana. Mä pärjään yksinkin. Mä oon opetellu liian monta vuotta jo pärjäämään.

Mua itkettää.

Mä haluasin että se vain välittäisi musta.


Mä tiedän mä oon käyttäytyny rumasti sitä kohtaan, haastanu sen, kattonu pysyykö se silti - eikä se pysynyt. Mä yritin saada siltä rajatonta rakkautta, mutta sellasta ei ollutkaan. Hän vain lopetti rakastamisen.

Mummi yrittää vakuuttaa että se rakastaa mua, mä en usko. Jos se rakastaisi niin miksi sen aloitteesta tulleista yhteydenotoista on yli vuosi aikaa. Sen jälkeen olen ottanu kolmesti yhteyttä 1.pyysin kahville (vastaus: "kiire" "työt" "joku toinen päivä") 2.pyysin rahaa vanhoihin ja pyysin tulemaan (vastaus: "ei ole rahaa, koska äitinne vie kaiken (300e/kk kolmesta lapsesta yhteensä...) tansseihin ei koskaan ilmestynyt) 3.kauhea riita...

Se ei ikinä tullu mun vanhoihin. Niinku mä sanoin mummille - ei se kumminkaan tule.

Mä tiedän että teen väärin- samaa teen poikakaverillekkin, yritän löytää jotain joka rakastaa vaikka sitten pakolla. Ottaa halaukseen eikä päästä irti vaikka kuinka rimpuilisin.

Äiti on sellainen.

Mä itken.

I've got to get you first, before they do. It's just a question of time...

Kaikki päättyy lopulta aina hyvin - niin mä uskon.

J saatiin kiinni - meil oli suunnitelma ja se toimi ja se saatiin kiinni. Olo on helvetin helpottunu vaikka koko pidätysrulianssi olikin hämmentävä ja jotenkin niin absurdi seurata vierestä. Mä oon puhunu iha helvetisti sen kaverin kanssa joka päivä nyt näide päivien aikana monia tunteja ihan. Meist alkaa tulla kavereita ja se tuntuu mukavalta - ongelma on se että J ei tiedä meiän väliän muuttuneen eikä saakaa tietää...

Se oli vitun hyvä et se jäi jo kiinni, koska sil oli messis lappuja ja arsenaali bentsoja. Se saa h-merkinnän. En tiiä onko hyvä vai ei - vitun paha sanoo, ehkä tää pelästyttäis sen, ehkä?

En siltikään usko se on liian rakastunu sen narkkijätkiin joita se pyörittää samaan aikaan: toista vanhaa ukkoa ja toista suunnilleen saman ikästä. Se sama ikäne K on subunisti ihan isolla ännällä. K:n päivä alkaa subulla ja bissellä. Mä näin sen tänää ohimennen - se haisi vanhalle viinalle ja sen silmät oli harmaat ja elottomat eikä pupilleja erottanu se oli vitu sekasi.

Sen toine säätö, se siis painaa molempia niiden selkie takana, o vitusti sitä vanhempi keski-ikää lähentelevä exnarkki nykyne pikkunisti. Se antaa J:lle vitusti lahjoja ja rahaa, vaikka tietää sen olevan vielä sekoileva kakara. Se on omituista, jopa J:n mielestä.

Se on huoraamista, meidän mielestä.


Olo on jotenki helpottunu kaikesta myös siitä että juttelin mutsin kanssa mu siskosta ja sen syömättömyydestä ja se sano että on se asian huomannu ihan selkeesti. Se sano et kyl se tietää et se vammaa, olo on helpottunu myös siitäki.

Entiiä ehkä nyt muidenki elämät lähtis parempaan suuntaa niinku mun on jo lähteny.

Entiiä silti kaukana kauhistuttaa ajatus siitä että kuukausia on enää jäljellä sen 18-vuotisuuteen ja silloin kukaan ei estä sitä tappamasta itteään ja se on pelottavaa. Ei se oo niin vanha oikeasti, se on kuin kolmetoistavuotias.

Mä pelkään että tää aika loppuu kesken.

Hidas itsemurha, yhet snagut lisää. Ulos ei pääse kun oot kerran menny sisään.

Kiitos Shotgunille ihanan ihanasta päivää piristävästä kommentista! Mä puhuin mun pikkusiskon kanssa asiasta - joka kielsi kaiken ja loukkaantui syvästi. Mä päätin että jos se laihtuu vielä yhtään tosta niin silloin sanon äidille. Nyt mä kuitenkin keräsin itseni ja se sanoi _vain_ liikkuneensa enemmän ja jättäneen läskiruuat pois - itse en niele kylläkään selitystä, mutta antaa sitten olla. Se kuitenkin tietää että tiedän - seuraavaksi sanon äidilleni.

Mul oli tänään hämmentävä päivä, mä puhuin puhelimessa 4h henkilön kanssa jonka luulin vihaavani mua - kiitos J:n. No syy sille miksei kyseinen henkilö ollut pitäny musta oli ihan selvä loppujen lopuksi, sillä vittu mitä paskaa J oli selittäny sille musta. J oli kuvaillu mua itsekeskeiseksi narkiksi ja selittäny sellasta paskaa että huhhu - hän väitti mun käyttävän vaikka mitä ja olevan ihan out of control, vaikka mun normaali päivä on että kouluun ja kotiin kullan kainaloon sohvalle makailemaan ja mahollisesti syömään jotain:) Eli just sopiva päivä mistä mä pidän.

J oli ottanu taas vaihteeks hatkat ja se vanhemmat o iha paskana.

Mä juttelin ja selvittelin vähän asioita sen aiemmi mainitun J kaverin kanssa ja vittu ja kybällä olis kiva tietää mitä J musta oikeesti aattelin, koska on aika paskaa huomata vasta myöhemmi et ihmine johon luuli voivansa luottavansa onki puhunu ihan paskaa. Mä luulin että se oli mun kaveri, mutta en tiiä enää mikä mä oon sille, vähitelle alkaa tuntuu ettei se elämäs oo mitää muuta ku kuosi. Ainoa mitä o olemassa. Nyt mä alan uskoo sen, enkä mä oo sille muuku trippivahti - siltä musta tuntuu. Vittu. En tiiä. Me kuitenki tehtiin suunnitelta, jonka tarkotus o ottaa J kiinni. En viitti sanoo enempää oon liian vainoharhanen, mut iha jees jos se onnistuis.

Se ei oo se ihminen enää jonka tunsin eikä se haluu kasvaa aikuiseks. Se hölmöilee eikä ota opikseen se haluu lappuja se halua subua mitä tahansa millä saa pään sekaisin.

Mä en tiiä haluunko mä siltä enää mitään.

On vaan niin petetty ja hyväkskäytetty olo.

She speaks in the third person, so she can forget that she's me

Anteeksi.

Hylkäsin taas rakkaan blogini hetkeksi (hetkeksi ja hetkeksi, jos hetki on n. puoli vuotta). Mä voin hyvin ja olin onnellinen, niin kuin olen kai vieläkin. Toinen syy miksen ole kirjoittanut on ollut ihan käytännöllinen. Mun poikakaveri nukkuu tääl joka yö, ja niinä muutamina milloin ei, mä kämppään sen luona. Joten on mahottomuus kirjoittaa jotain tällästä blogia, josta sil ei oo todellakaa mitään hajua. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan helvetisti mun vartalo. Vain yksinollessa ahdistus ottaa vallan, ei läheskään niin usein jos joku on paikalla.


Mä oon lihonu niin helvetisti. Silti mä oon ollu onnelline ja tyytyväinen itteeni, mutten oo enää. Mä paisun pullataikinana ja siihen ei taida tulla koskaan loppua. Mä haluisin tasapainoin, etten lihois, etten laihtuis. Siis tottakai mä haluun laihtuu, mut en hankkia taas aivomatoa joka ei päästä koskaan irti.

Mä en tajuu. Mikä vittu mä oon? Mihin vittuun tää kaikki päättyy?

Mä haluisin palata kaikille foorumeille, mä haluisin lopettaa syömisen, mä haluisin olla keiju. Mä tiiän etten oikeesti haluu mut nyt tuntuu siltä. Mä tiiän et se ei oo fiksua, ei järkevää.


Mä pystyn jopa nykyään pitää koulun kasassa paitsi nyt, nyt mua ahdisti liikaa. Mä käyn sen ohella duunissa.

Mun elämä ja ajatukset on yhtä vuoristorataa mul on hyviä viikkoja ja huonoja viikkoja. Hyvät on niitä kun tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Kun on maailman huipulla. Huonot on niitä kun tahtoisi vain oksentaa ja kuolla, ettei joutuisi tuntea sitä oloa. Vaikka tietää että elämässä on niin paljon hyvää ja onnellista, jota vielä pystyy itse tuntemaankin niin sen olon tultua mikään ei tunnu niin arvokkaalta että se korvaisi sen kivun. En halua vaan enään kärsiä.

Hyvinä viikkoina tunnen olevani täydellinen juuri tälläisenä. Olen vahva ja kaikkivoipa. Niistä mä pidän.

Mua paleltaa. Mä inhoon tätä oloa.

Pahinta tässä kaikessa on ehkä se että mä en oo nähny monee kuukauteen J:tä. Se on juossu viime syksystä laitoksesta laitokseen. Se on hatkoillu ja joutunu taas takaisin. Nyt se ei pääse ulos ennen kuin täyttää kaheksantoista. Mä en saa ees nähä sitä lomilla. Mä on pahaa seuraa. Se on jotenki tosi ahdistava ajatus. Mä en kestä sitä. Se on niin hakoteillä. Olenhan mäki, mut se on niin pahasti et tekee itellekki pahaa kattoo vierestä. Mä sekoilen vain omassa päässäni vähäsen ja aina vähän kerrallaan se sekoilee koko maailmassa. Sil ei oo mitää itsekunnioitusta se on ku ohjus jonka on pakko lopulta räjähtää. Se vetää kaiken minkä saa nussii sitä kuka antaa, viiltelee, ja lopulta ihastuu subunistiin.

Elämä ei toimi niin.

Mun elämä toimii. Riittävän hyvin ainakin. Muutos siihen minkälainen elämä oli 3-4 vuotta sitten on aivan järkyttävä. Nyt mä alan olla ihminen - ja onnellinen sellainen.

Here comes the rain again falling on my head like a memory

Mä viilsin itteäni melkein vuoden jälkeen.

Mä itkin, huusin, revin hiuksiani ja heittelin tavaroita.

Mä käskin mun poikakaveria tappamaan itsensä.

Mä hajosin tänään totaalisesti. Ilman mitään syytä. Mä oon tuntenu helvetinmoista yksinäisyyttä ja alemmuuden tunteita, koska söin taas tänää lähemmäs tuhatta kaloria, kuin viittäsataa.

Mä en tiiä miks mä ees sanoin sen. Mä en tarkottanu sitä. Se hajos siitä, se satutti sitä paljon. En mä tarkottanu sitä. Mä rakastan sitä. Ja se vieläkin kestää mua. Se vaan sillon satutti mua niin paljon vahingossa. Mä olisin kaivannu tukea, ymmärrystä ja hellyyttä. Se tuomitsi mun itseinhon. Se sattu.


Mä kaipaan J:tä ihan helvetisti. Tuntuu että siitä olis vuos, eikä puoltoista viikkoa. Mä lähettelen sille tekstareita, vaikka tiedän ettei se tuu saamaan niitä vielä ikuisuuteen. Mä en edes halua tietää sitä tuskaa mitä kaverin kuolema aiheuttaa, jo nyt mä hypin seinille vaikka tiedän koko ajan sen että kauanko kestää niin se on takasin.


Mä oon ollu vähän väliä kotona. Mä kaipaan sinne. Asia jonka myönnän ehkä ensimmäistä kertaa. Mä kaipaan niitä ihmisiä mä kaipaan sitä tunnelmaa niin että itkettää. Mä en vaihtais mun omaa kämppää pois, en todellakaa. Tää pitää mut järjissään, mutta silti, jos mä satun menemään sinne niin lähtö on aina yhtä vaikeaa.


Yksinäisyys on kamala tunne. Kun olisi ainut ihminen maailmassa.

Took awhile to see all the love that's around me

Mun viikko o menny syömisten osalta semihyvin (joo tähän sitä on taas tultu) kalorit 200-400 sisällä, vaikka kaks feilaispäivää tuli nii tyytyväine olo. Mä painan liikaa. Mä en kehtaa kirjottaa sitä edes tänne. Mä oon taas uppoutunu tähän ja nautin siitä. Ainakin kymmenen kiloa pois nyt ja heti. Nyt mä oon taas lihavimmillani.


Mä oon tajunnu et mä en oikeesti luota kehenkää ihmiseen. Mä en luota mun kavereihin en edes mun poikakaveriin. Kun J lähti katkolle, mä epäilin ilman mitään syytä sitä, että se kusetti asiassa. Siis se on mun paras kaveri, eikä ikinä tekis niin, mutta silti... Mä lopulta etin sen yhen foorumin netistä missä se on aktiivisena ja sieltä salapoliisisoin sen tunnuksen. Tervettä ja järkevää eikö...

Mä oon selvittäny mu poikakaverin sähköpostin salasanan. Mä tsekkaan aina kun oon rauhassa sen koneen kanssa sen sivuhistoria&fbeen. Eikä siinä ole edes mitään järkeä!! Mä kyttään sen kännykän viesti ja puheluhistorian. Mä teen kaiken mikä on mahollista. Okei se kaikki vähitellen o helpottanu, mutta se ei oo kivaa. Miksen mä osaa luottaa ihmisiin? Varsinkaan niihin ketkä on ne tärkeimmät.

Mä uskon ja luotan mun poikakaveriin, mutta mä pelkään et siihe ei voiskaa luottaa. Et se oiski oikeesti ku eri ihminen.

Mä varmaan puhun ehkä ekaa tai tokaa kertaa blogissa siitä että miks mä en luota siihen.

Mä oon mustasukkane, mä oon huonoitsetuntone ja se suhteen alkuaikoina (kröhöm eka puol vuotta) "flirttas" muiden muijien kanssa. Ei lääppiny ei mitään, mut siis puheentasolla. Se oli sen normaalia puhetta. Se on aina ollu sellane jätkä joka tulee paremmi toimee tyttöjen kuin poikien kanssa.

Ja se on valehdellut mulle (niin että tiedän) kahesti meidän suhteen, eli kahen vuoden, aikana 1. ei en pidä yhteyttä siihen ämmään joka selitti kuinka se kaipas mua ja poistin sen mesestä ----> NOT 2.joo mä kyl tein sen asian ---> aii niinkö (selitys oli että sillä ollut mitään väliä ja noin pääs helpommalla). Okei joo se on vähän, mutta mä oon oikeesti ton asian kaa tarkka. Mä oon liian epävarma, epäluuloinen ja herkkä että kestäisin epärehellisessä suhteessa.

Mä pelkään asiassa kuin asiassa että mua satutetaan.

Mä oon pessimistinen persoona, koska en halua että kun satttuu sen sattuvan niin paljoa. Mitä korkeammalla on sitä pidempi pudotus...

Päivä päivältä mä luotan enemmän. Ero on uskomaton viimesen 1.5 vuoden sisällä. Mä oon kun eri ihminen. Mä uskallan jo itkeä. Mä tiedän että aika parantaa haavat. Aika opettaa.



Anteeksi teille ihanat rakkaat, jotka olette kommentoineet! Mä lupaan muistaa vastata ihaniin kommentteihin<3 Kiitos ne olivat ihania!

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

Life is better high

Tänään palasin vanhan rakkauteni luokse - shoppailua tenoxien ja tramalien kanssa.

Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.

Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.


Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.

Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.

Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.

Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.


Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.

My envy can't describe how I loathe you for having all the stars

Mun pahin puoli on kateus. Mä oon ihan helvetin kateelline ihminen loppujen lopuks. Mä en oo niinku sillei kateellinen, mut kuitenki oon. Nyt mä oon kateellinen - ihan täl hetkellä.

Mua inhottaa se et oon niin kade, mut helvetti mä en voi asialle mitään. Mä ryven itsesäälissä ja mua itkettää - ilman mitään helvetin syytä. Me puhuttii poikakaverin kanssa ihan vaan ajatuksentasolla kuinka mukavaa olis lähtee kouluretkelle keskieurooppaan viikoks - josta sais vielä kurssin. Se vain kertoi asiasta ja vanhemmat oli että joo maksetaan. Mä en edes oo vaivautunu puhumaan asiasta, koska yksinkertaisesti se ei onnistuisi, ei mutsilla oo varaa maksaa sellasta eikä faijalla mitään tahtoa. Mu poikakaverin vanhemmat oli valmiit maksaa puokkii ilma mitään kyselyjä eikä nekään asu saman katon alla.

Ainoo mahollisuus ikinä mul olis tollaseen niin yrittämällä jotain kautta kerätä rahat kokoon, kyllä mutsi tukisi, mutta se ei ikinä olisi tollainen asia että okei. Se ei ikinä voisi maksaa puolia siitä, vähäsen lahjana, muttei niin paljoa.

Naurettavaa syy olla kateellinen? Mä en tiedä miks, mutta pienestä pitäen mä oon tuntenu kateutta rahasta. Mä haluasin selvittää että miksi, mitkä asiat mu lapsuudessa on aiheuttanu sen? Miksi mä vieläkin häpeän sitä tosiseikkaa eniten maailmassa ettei mulla ja mun vanhemmilla oo loputtomia rahavaroja? Mä en ikinä edes voisi sanoa sitä äänee.

Sama ongelma oli vanhojen mekon kanssa.

Mä en tiiä että kumpi sattuu ja kummasta mä oon sillo enemmä kateellinen siitä etten saa jotain vai siitä ettei mulla ole mahdollisuutta saada jotain. Jotain mitä monien pitää vaan osoittaa ja se jo tippuu niiden käsivarsille.

"no one ever said that life was fair and I'm not saying that it should be
so knowing that you are where you want to be and I'm not comes as no surprise
but don't expect me to be happy for you
and don't smile at me and tell me things will work out for me too
I don't want your pity...I hate your pity"


Mä en edes loppujen lopuksi ole useasti kateellinen - vaan tälläisissä asioissa. Mä en oo kateellinen edes siitä että jollain on hienommat housut kun mulla vaan sellasissa isommissa asioissa.

Tälläsissä. Ja se sattuu - myös sen takia että inhoan sitä piirrettä itsessäni, se saa mut tuntemaan itteni niin turhamaiseks ja pilallehemmotelluks pikkutytöks.

Oh you are not useless, we are just misguided ghosts

Mun pitäis lukea kokeisiin, mutta mä en jaksa.

Mä tipuin yheltä kurssilta, mul oli neljä poissaoloo. Nekin vahinkoja - no ainakin se neljäs.


Mikä tässä maailmassa on kun niin monia sattuu? Mä en ymmärrä. Mikä tässä on järkenä.

Se on niin rumaa. Rumempaa kuin mikään muu.

Mikä tässä maailmassa on niin helvetin kieroontunutta että ihmiset kärsii niin paljon. Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tästä, mutta mä ihmettelen. Tuntuu että jokatoisella on jotain ongelmaa: päiheitä, masennusta, syömishäiriöitä... tai mitä tahansa. Miksei kukaan huomaa että tässä maailmassa on pakko olla jotain vikana kun niin monia sattuu? Musta tuntuu et kukaan mun lähipiiristä ei oo kunnossa, tai ainakaan ei oo ollu. Kaikilla on jotain.


Ehkä se vika ei ookkaan mussa, miksi mä tunnen näin. Ehkä mä en olekkaan huono, koska en meinaa kestää tässä maailmassa. Se ajatus on lohduttava. Mä oon aina sisimmässäni kelannu että se vika onkin mussa, että mä en osaa olla. Mut mä en ole marginaalia.

Mä pelkään elämää. Mä pelkään sitä et elämä on aina tällästä, ehkä mä oon liian heikko selviytymään. Silti musta tuntuu et kaikkien ihmiste elämä on loppujen lopuks ollu yhtä selviytymistä. Mun mutsi kärsii tavattomasta stressistä, se itkeskelee, se ei todellakaa voi hyvin. Mun mummi o kärsiny vaikeesta masennuksesta, lääkkeistä ja itsemurhayrityksestä... Toinenkaan ei voi hyvin. Tuntuu ettei kukaan voi.

Miksi kestää, miksi taistella? Se vika on pakko olla tämän maailman, sillä niin monia poikkeustapauksia ei voi olla.

Mä en halua kärsiä ja taistella koko elämääni. Eikö loppujen lopuksi olisi vain helpompaa luovuttaa?

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

I know what's right, but I wanna do wrong. Can't stop. You gotta let me go. There's something in me I can't control...

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.


Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.


Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.

Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.

Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.


Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.


Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.

Mutta entä jos teen?

Breezer, vihersalaattia, kaksi ranskalaista, sekä kaksi lusikallista moussea. Ne on mun tän päivän ruuat. Breezerin join aiemmin ja loput söin ruualla. Mä tulin niistä liian täyteen, mua oksetti. Mä tunsin itteni läskiks. Mun oli pakko nukkua se aika kun vatsa tyhjeni, en kestänyt olla hereilläkään.

Ainoa mikä helpottaa on ajatus siitä että seuraava ja samalla viimeinen ruoka on vasta myöhään illalla. Mä haluan lenkille, ja olen sinne nyt lähdössäkin.

Mun olo on kaikin puolin mukava: mä istun tyhjän uimaltaan reunalla kone sylissä. Kukaan ei häiritse, on vain mä ja kone.

Outoa kyllä: mä oon vatsan perusteella ihan huomaamattoman vähän laihtunu täällä olo aikana. Se varmaan johtuu kolmesta tasasin väliajoin olevasta ruokailusta. Mä elän melkein pelkillä salaateilla ja muilla vihanneksilla ja hedelmillä. Ainoastaan jälkiruoka poikkeaa linjasta, ja hetkittäin jos oikein tekee mieli syön muutaman ranskalaisen. Mä en edes HALUA syödä enempää, mä tulen joka ruualla täyteen. Sitten välissä taas nautin tyhjästä olosta ja sitten täyteen. Se toimii. Nyt syön normaalisti, ilman paineita. Mä tiedän etten halua syödä liikaa, mutten myöskään näännyttää, joten valitsen salaatin enkä ranskalaisia. Outoa, milloin mä taas muutuin näin terveeksi ja järkeväksi.

Mä olen liian kausi-ihminen. Pienikin stressi, ahdistus tai mikä tahansa kriisi laukaisee saman arvottoman ja lihavan olon. Onnellisena ja tyytyväisenä syön kunnolla ja lopetan pelleilemisen.

Mä olen nyt tyytyväinen tähän. Mä päätin lopettaa kokonaan herkkujen syönnin koulun alettua - paitsi tietysti että voin ottaa karkin jos joku tarjoaa meiningillä. Mulla oli kesällä aika bedimäinen kausi, jolloin en syönnyt vähääkään terveellistä ruokaa. Mä lopetan nyt sellaisen ja tasapainotan.

Se on oikeasti vain niin että kasvissyöjän on huomattavasti helpompi monesti syödä kevyemmin. Mä katon muiden lihabiittejä ja kananpaloja oman vihersalaatin takaa.


Ainoa asia mikä hieman ahdistaa täällä on se, että mä kuulin yhden mua muutaman sentin lyhyemmän tytön painavan 49-50 kiloa ja sillä oli ihan oikeasti iso pyöreä vatsa. Kuulostaa julmalta, mutta niin se oli. Miltä MÄ sitten näytän, jos se näyttää lihavalta? Toisaalta se on siroluinen, toisinkuin minä. Sillä on pitkät laihat jalat, ja kaikki vatsassa. Kaikki toisinkuin minulla.


Mua inhottaa koulun alko, vaikken sitä edes vielä tiedostakkaan. Eniten siinä ahdistaa tällä hetkellä se että yksi höyhenestä tuttu tyttö tulee samaan kouluun. Mä pelkään sitä kun se näkee mun lihavan vartalon, vaikka kuvittelee varmasti minun olevan pieni ja siro - ja se itse on paljon pienempi.


Päivä päivältä mä tunnen taas parantuvani. Mä hajosin lopullisesti varmaan jossain helmi-maaliskuun vaihteessa, kun vanhat jutut nousi pinnalle. Nyt mä oon saanut käsiteltyä melkein kokonaan asian läpi. Mä voin paremmin, mä luotan, mä välitän itsestäni. Mä olen rauhallinen ja suhteellisen tasapainoinen.

Yli kolmen viikon jatkuva yhteiselo ja asuminen poikakaverin kanssa teki aikalailla sen viimeisen niitin. Mä en ehtinyt, enkä pystynyt, ajattelemaan omaa huonouttani tai rumuuttani. Joka hetken tunsin olevani rakastettu ja välitetty, kaikki toimi loistavasti. Jokainen yksinäinen hetki tuhoaa ihmistä. Nyt mä en ole yksin, ei en ollenkaan. Mä olen omassa rauhassa silti tietäen olevani haluttu muiden seuraan.


Mä olen onnellinen. Mun elämässä kaikki on hyvin.

Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään, enkä vastannu kommentteihin.

Mä oon tällä hetkellä matkalla perheen kanssa hevonvitussa. Mua ahdistaa. Mä syön liikaa. Mä syön aamupalalla hedelmän tai puolitoista. Lounaaksi salaattia. Iltaruuaksi vaikka mitä, koska se syödään yhdessä. Mua ahdistaa. Eikiva.

Mä luen All Those Wasted Yearsia - kirjaa Hanoi Rockista. Mä luin Monroen kertomusta sen shoosta. "Mä en enää jossain vaiheessa tajunnut, mikä on on the difference between fit and fat, lihavan ja hyväkuntoisen ero." Se iski. Mä en tiedä sitä eroa. Ei ole merkitystä sillä että syökö vai ei - mä en silti nää eroa.

Mä en kiellä syömistä - mä vaan kysyn joka ruualla että haluanko mä oikeasti syödä. Haluanko että mun vatsa pömpöttää. Mä juon vaan lightlimuja ja oon huoneessa.


Outoa, mä nautin tästä matkasta omalla sairaalla tavalla.

Mä en tunne ahdistusta ruuasta. Mä en tunne ahdistusta painostani - ehkä siksi että mun perhe on suhteellisen iso. Että mä olen pieni niiden rinnalla.

Mä olen onnellinen ja mulla on ikävä.

Mä elän vihdoinkin.

Mä oon saanu mun syömisen tasapainoon.

Kiitos.