I've always been strong, but can't make this happen

Olo on helvetin hajonnu.

Tunneilla tuntuu että meinaan hajota käsiin, ruveta vain yhtäkkiä itkemään. Paleltaa ja oksettaa. Mä en oo okei, tuntuu siltä, teenkö liikaa, olenko liikaa - ja lopulta vain hajoan, kun en enään jaksa? Miksi en voi jaksaa? Muut voivat, kyse saa olla siitä.

Tänään olin ekan tunnin koulussa kunnes tuli niin panikoiva ja kauhea olo että oli pakko lopettaa ja lähteä kotiin. Nukuin kolme tuntia. Olo on jo vähän parempi, silti tiedän ettei se ole kadonnut.

Se olo on vain hajoamista. Mun elämä on hajoamassa, en saa mitään tehtyä. Ainakaan mitään oikeata. Mä oon unohtanu, ihan unohtanu unohtanu, mennä uusintoihin, kaikista aineista on miljoona poissaoloa. Pitäisi tehdä miljoona rästityötä, pitäisi suorittaa itsenäisesti asioita, pitäisi mennä töihin, pitäisi olla sosiaalinen, pitäisi olla kaunis, pitäisi olla laiha - pitäisi olla niin helvetin täydellinen.

Mul on päällä kollarit ja bändi t-paita - kaunista.


Kesä pelottaa ja paljon, koska mul o kaks duunia sille - jotka pitäisi keplotella jotenkin tai ottaa fudut nykysestä. Mua myös pelottaa se että tiettyjen syiden takia (joita en viitsi mainita että anonyymisyys pysyisi) en näe puoleen kesään mun poikakaveria. Mä en kestä sitä. Mä pelkään et se löytää toisen, mä pelkään et se lakkaa rakastamasta. Se sanoo ettei se voisi, mutta niin kaikki sanovat.

Mua oksettaa.


Mua inhottaa ihan helvetisti. Mä en täytä muiden standardeja. Mä en oo fiksu, mä en oo nätti, mä en oo laiha. Mä en oo tarpeeks hyvä. Musta tuntuu et kaikki on mua parempia ja mua ahdistaa - hetki hetkeltä enemmän.


Haha, katkasin toissapäivänä terapiasuhteeni lopullisesti yli 4,5 vuotta sitäkin tuli tehtyä. Eikä edes kirpaissut, koska uusin työntekijäni oli kamala. Mä joskus aiemminkin katkasin keväällä ja olin syksyllä takaisin, luulin ettei tarttisi siihen rakennukseen astua enään ikinä, mutta olinpas minä väärässä.


Mun on pakko laihtua.

Just to fit in, like an ordinary girl.

Anteeksi, taas olen hetken ollut pimennossa.

Mä en nyt voi kirjottaa pitkästi, koska poikakaveri laittaa ruokaa keittiössä. Ruokaa kyllä. Sellaista asiaa mistä kuuluisi nauttia ja mistä nautin nykyään.

Tulin juuri vaatekaupoista, enkä uskaltanu sovittaa mitään. Se on yllättävän pelottavaa - yrittää mahtua numeroihin ja arvottaa samalla itsensä. Niinkuin urheilukilpailuissa niin myös vaatekaupoissa - mitä pienempi numero möllöttää kokolapussa sitä parempi olet. Pienet viivat arvottavat sinut itsesi silmissä. Kuristaakin ajatella että pitäisi laittaa niitä vaatteita päälle, koska en uskalla. En uskalla edes arvata kuinka sijoitukseni on laskenut.

Kaikki tavoittelevat sitä, kaikki haluavat olla ykkösiä.

Eikä oloa helpottanut kokoa nolla oleva täydellinen shoppailukaveri, joka oli vielä viitisen senttiä itseäni lyhyempi.

Olin kuin norsu vaatekaupassa.

En halua. En.



Mul on viiminen viikko ollu helvettiä. J ei vieläkään suostu myöntämään kaverillellensa puhuneensa paskaa musta. Se on kauheeta. Mä en halua että se kuvittelee musta sellasta, se tuntuu liian pahalta. Laitoin sille helvetin vihaisen kirjeen. Se ei ole hyvä ja se on hyvä. Riippuu ajatustavasta riippuu kaikesta mistä se nyt riippuu.

Sen kaveri sanoi että entä jos se tappaa itsensä, olisin halunnut vastata että jaa-a, mutta olin hiljaa.

Olen itsekeskeinen ja puhun paskaa, ja ainoa asia mistä puhun on itsestäni, mutta samalla olen paska kaveri koska en kerro asioistani? Mitä helvettiä.

Miksi mä olen niin väärä.

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

My envy can't describe how I loathe you for having all the stars

Mun pahin puoli on kateus. Mä oon ihan helvetin kateelline ihminen loppujen lopuks. Mä en oo niinku sillei kateellinen, mut kuitenki oon. Nyt mä oon kateellinen - ihan täl hetkellä.

Mua inhottaa se et oon niin kade, mut helvetti mä en voi asialle mitään. Mä ryven itsesäälissä ja mua itkettää - ilman mitään helvetin syytä. Me puhuttii poikakaverin kanssa ihan vaan ajatuksentasolla kuinka mukavaa olis lähtee kouluretkelle keskieurooppaan viikoks - josta sais vielä kurssin. Se vain kertoi asiasta ja vanhemmat oli että joo maksetaan. Mä en edes oo vaivautunu puhumaan asiasta, koska yksinkertaisesti se ei onnistuisi, ei mutsilla oo varaa maksaa sellasta eikä faijalla mitään tahtoa. Mu poikakaverin vanhemmat oli valmiit maksaa puokkii ilma mitään kyselyjä eikä nekään asu saman katon alla.

Ainoo mahollisuus ikinä mul olis tollaseen niin yrittämällä jotain kautta kerätä rahat kokoon, kyllä mutsi tukisi, mutta se ei ikinä olisi tollainen asia että okei. Se ei ikinä voisi maksaa puolia siitä, vähäsen lahjana, muttei niin paljoa.

Naurettavaa syy olla kateellinen? Mä en tiedä miks, mutta pienestä pitäen mä oon tuntenu kateutta rahasta. Mä haluasin selvittää että miksi, mitkä asiat mu lapsuudessa on aiheuttanu sen? Miksi mä vieläkin häpeän sitä tosiseikkaa eniten maailmassa ettei mulla ja mun vanhemmilla oo loputtomia rahavaroja? Mä en ikinä edes voisi sanoa sitä äänee.

Sama ongelma oli vanhojen mekon kanssa.

Mä en tiiä että kumpi sattuu ja kummasta mä oon sillo enemmä kateellinen siitä etten saa jotain vai siitä ettei mulla ole mahdollisuutta saada jotain. Jotain mitä monien pitää vaan osoittaa ja se jo tippuu niiden käsivarsille.

"no one ever said that life was fair and I'm not saying that it should be
so knowing that you are where you want to be and I'm not comes as no surprise
but don't expect me to be happy for you
and don't smile at me and tell me things will work out for me too
I don't want your pity...I hate your pity"


Mä en edes loppujen lopuksi ole useasti kateellinen - vaan tälläisissä asioissa. Mä en oo kateellinen edes siitä että jollain on hienommat housut kun mulla vaan sellasissa isommissa asioissa.

Tälläsissä. Ja se sattuu - myös sen takia että inhoan sitä piirrettä itsessäni, se saa mut tuntemaan itteni niin turhamaiseks ja pilallehemmotelluks pikkutytöks.

Oh you are not useless, we are just misguided ghosts

Mun pitäis lukea kokeisiin, mutta mä en jaksa.

Mä tipuin yheltä kurssilta, mul oli neljä poissaoloo. Nekin vahinkoja - no ainakin se neljäs.


Mikä tässä maailmassa on kun niin monia sattuu? Mä en ymmärrä. Mikä tässä on järkenä.

Se on niin rumaa. Rumempaa kuin mikään muu.

Mikä tässä maailmassa on niin helvetin kieroontunutta että ihmiset kärsii niin paljon. Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tästä, mutta mä ihmettelen. Tuntuu että jokatoisella on jotain ongelmaa: päiheitä, masennusta, syömishäiriöitä... tai mitä tahansa. Miksei kukaan huomaa että tässä maailmassa on pakko olla jotain vikana kun niin monia sattuu? Musta tuntuu et kukaan mun lähipiiristä ei oo kunnossa, tai ainakaan ei oo ollu. Kaikilla on jotain.


Ehkä se vika ei ookkaan mussa, miksi mä tunnen näin. Ehkä mä en olekkaan huono, koska en meinaa kestää tässä maailmassa. Se ajatus on lohduttava. Mä oon aina sisimmässäni kelannu että se vika onkin mussa, että mä en osaa olla. Mut mä en ole marginaalia.

Mä pelkään elämää. Mä pelkään sitä et elämä on aina tällästä, ehkä mä oon liian heikko selviytymään. Silti musta tuntuu et kaikkien ihmiste elämä on loppujen lopuks ollu yhtä selviytymistä. Mun mutsi kärsii tavattomasta stressistä, se itkeskelee, se ei todellakaa voi hyvin. Mun mummi o kärsiny vaikeesta masennuksesta, lääkkeistä ja itsemurhayrityksestä... Toinenkaan ei voi hyvin. Tuntuu ettei kukaan voi.

Miksi kestää, miksi taistella? Se vika on pakko olla tämän maailman, sillä niin monia poikkeustapauksia ei voi olla.

Mä en halua kärsiä ja taistella koko elämääni. Eikö loppujen lopuksi olisi vain helpompaa luovuttaa?

Can we pretend that airplanes In the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Marian kommentti sai mut miettimään - tekisikö kevyt lääkitys oikeasti hyvää mulle? Olenko mä sittenkin oikeasti masentunut? Enkö mä vain pysty näkemään sitä, koska vertaan kaikkea parin vuoden takaiseen jolloin olin aivan liian paskana. Entä jos se oikeasti tekisi hyvää? Mä en ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta, mutta mitä menettää kokeilemalla? Mä pelkään vaan sivuvaikutuksia ja eniten tunteiden latistumista sekä haluttomuutta, varsinkin haluttomuutta.

Mä myös pelkään myöntää sitä, että mä olisin oikeasti sairas vieläkin. Toisaalta mä myös pelkään hyväksyä lääkitystä, koska en ole ehkä muiden mielestä sen tarpeessa.

Toisaalta mua myös pelottaa ajatus siitä että entä jos oikeasti mun luonteeseen kuuluu vain tälläinen ailahtelevaisuus ja herkkyys? Mä en halua sitä. Mä en halua ahdistua, mä en halua syyllistyä. Mä haluan olla onnellinen.

Jos tämä on normaalia, niin miten ihmiset ovat niin vahvoja?


Mua pelottaa lääkitys myös siksi etten oo oikeestaan kuullu muuta kuin negatiivista kommenttia siitä, kuinka se saa zombieks. Kiltit jotka luette tätä ja joilla on mielialalääkitys niin laittakaa kommenttia omista kokemuksistanne ja lääketyypistä( ssri, snri jne)! Mä haluan kuulla miten ihmiset ovat kokeneet sen.


Hah niin kuin huomaatte olen taas koukussa rakkaaseen blogiini. Parasta terapiaa mitä on. Tässä saa setvittyä päätä niin hyvin. Tän hetkine terapeutti antaa liian kovaa palautetta, outoa kyllä mutta se arvostelee mun sanomisia. Se sen reaktiot kun puhun kehonkuvasta on inhottavia.

Se ei ymmärrä että mä ymmärrän.
Se ei tajua että mä tajuan sen asian olevan väärin.
Se ei ymmärrä että mä en halua laihduttaa, enkä laihduta - mä haluan vaan muuttaa mun ihanteet päästä.
Mä tiedän niiden olevan sairaita, mutta se ei usko mun tietävän.

Jos jokainen pystyisi siitä vaan sormia napsauttamalla muuttaa ajatusmallinsa niin hän olisi työtön. Helvetti mitä mä enään kuhnailisin jos osaisin? Mä olen aina halunnut, koko elämäni ajan. Mutta mä en osaa.

Se on samanlainen kuin mutsi jonka mukaan masennus oli kiinni musta itestäni.


Miksi ne ei ymmärrä?

Ei tää oo musta kivaa.

Jos mä pystyisin siihen nii helposti, kaikki olis loppunu jo niin kauan aikaa sitten.

I know what's right, but I wanna do wrong. Can't stop. You gotta let me go. There's something in me I can't control...

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.


Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.


Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.

Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.

Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.


Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.


Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.

Mutta entä jos teen?

Pari päivää sitten J veti vahingossa yliannostuksen ja joutu ambulanssilla yöksi sairaalaan.


Mä oon viimein kotona. Mä en oikein tiedä mitä ajatella. Se täris ja oksenteli seuraavat paripäivää. Sen porukat on ihan paskana.

Kun se laitto viestiä että oli joutunu edellisenä päivänä sairaalaan, niin mun päässä pyöri kaks vaihtoehtoa, joko yliannostus tai itsemurhayritys. Mä oikeasti ajattelin että jomman kumman on täytynyt tapahtua, se kuulostaa julmalta.


Mä oon viel vähän sekasin tästä kaikesta. Mä oon ihan helvetinmoisessa flunssassa ja pelonsekaisesti innostunut koulun alusta. Mä en halua mokata taas helvetti. Mä haluan onnistua siinä ilman yhtään poissaoloa. Nostaa numeroita ja varsinkin - olla tippumatta kursseilta.

Mä en halua feilata taas.

Vihdoinkin kotona.

Mä en ole montaa euroa kuluttanu viimisen viikon aikana ruokaan rahaa, vaikka juonkin helposti yli litran lightlimua päivässä. Tavattoman terveellinen tapa. Silti mä oon syöny helvetisti. Tää ei toimi, enkä mä tiedä mitä haluan.

Mä oon taas vähän väliä ahdistunut joka helvetin asiasta, varsinkin kiloista.


Mä siivosin tän läävän. Se oli lähellä mahdotonta tehtävää.

Koulu alkaa kohta, mä en tiedä pidänkö vai vihaanko asiaa. Mä en osaa sanoa yhtään. Mä pelkään feilaamista siellä ihan helvetisti taas. Ahdistusta poissaoloista ja tippuneista kursseista. Mä en saa tehä niin enää kertaakaa ens lukukautena. Mul on jopa, outoa kyllä, vanhojen kurssi otettuna. Mä en luultavasti ees mee siihen. Se touhu on niin naurettavaa. Mä oon ollu aina sitä mieltä, ja oon vieläkin. Kaikki näyttää samoilta ja ihan yhtä mukanäteiltä. Jos eroaa joukosta se on katastrofi. Ne mekot on ruman värisiä ja tylsiä, kaikki on tylsiä. Varsinkin ne tanssit.


Enää joitain päiviä niin lähen matkalle perheen kanssa. Oksettava ajatus, ja arvatkaa vaan mitkä loistavat kirkkaina nilkassa. Hah. Onneksi converset peittää ne pahimmat, mutta ne haaleat näkyy silti. Yökyökyök. Mitä mä teen. Mitä mä sanon?

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

You were from a perfect world, a world that threw me away today

Olen yksi itsekuriton läskipossu. Eilen ja tänään mä söin noin 450 kaloria, yli 400, mutta alle 500. Missä vitussa mun itsekuri on? Mä vaan lihon tolla kalorimäärällä? Miks mä en vaan ole syömättä, mikä siinä on niin helvetin vaikeeta. Miks mä en tee niin, miks mä syön ja sen jälkeen kärsin? Mä oon molempina päivinä syönyt dacapo patukan, oikeastaan kai kolmena peräkkäisenä? En ole varma, tiedän sen vaan että se on kuvottavaa. Siinä on 90 kaloria pelkkää turhuutta. 100 kaloria ruispuuroa on riittävästi kolmelle ruualle. Oksetan itteäni. Mä en pysty nukkumaan mun on pakko tehdä vatsoja. Niin monta että se on kokonaan kadonnut. Ei sillä että olisin niin naivi että asiaan uskoisin, se vain kuulostaa ja tuntuu niin ihanalta ajatukselta.


Mä löysin tänään kirkkaasta valosta kymmenensentin korkuisen rivistön valkoisia viivoja. Mä luulin että ne arvet olisivat kadonneet. Miksi mä satutin itseäni? Miksi mä vieläkin haluan satuttaa itseäni. Musta tuntuu et ne nilkan arvet on jo vähän haalenneet, ehkä se on vain toiveajattelua. Mä haluan olla vapaa vain pelosta että jään kiinni. Sillon kaikki läsähtäisi kasaan.


Mä allekirjotin tänään sen vuokrasopimuksen. Faija ei varmaan tiedä vielä varmasti asiaa. Se tietää että sain, mutta kielsi vastaanottamasta kämppää. Enempää en tiedä. Sen äiti ei tiedä mitään - se kysy että tuunko isäni luokse sviikonloppuna. Sanoin etten. Mä en halua taas yhtä turhaa sotaa. Niitä käydään muutenkin liikaa - jopa mun sisällä.


Huominen ahdistaa mua.

Mun pitäis laittaa tiukkalöysä mekko joka paljastaa täydellisesti pömpöttävän vastan ja jokaisen makkaran - olen oksettava. Mun vatsa vaan tulee pömpöttää koko huomisen - olen kuvottava. Mun pitäis siinä mekossa mennä vielä mun poikakaverin siskon juhliin. Sen sisko on mua varmaan kymmenen senttiä lyhyempi, mä näytän valtavalta aina sen rinnalla. Mun leveine hartioineen ja läskine vartaloineen. Mul on vielä korot jalassa, vain viidensentin, etten olisi liian valtava. Mä ennen rakastin korkeita korkoja, mitä korkeampi sitä parempi, mutten enään. Mä en halua olla iso, en edes pitkä. Mä haluan olla niin pieni, pienempi kuin kukaan. Taskukokoinen täydellisyys.

Mua pelottaa ne juhlat. Mua pelottaa miltä mä näytän, mua pelottaa ne kaikki ruuat. Mä en voi syödä, mä en saa. Mul ei oo ees yhtään kofeiinitablettia. Mun on pakko ostaa paketti huomenna ja vetää siitä joku kolme. Kahvi ei tule kysymykseenkään. Mä en halua et mun vatsa turpoaa.

Mua pelottaa niissä juhlissa kaikki sukulaiset. Mua pelottaa se mitä ne ajattelee musta. Pinkit hiukset on varmasti todella vakuuttavat mun läskin ruhoni kanssa, otetaan vielä huomioon mun kasvissyönti. Mä en edes osaa meikata muulla tavalla kun liialla kajalilla ja eyelinerilla täydelliset kissansilmät, niin mä oon meikannu 12-vuotiaasta. Mä en osaa laittaa mun hiuksia asiallisesti. Mä osaan tehä loistavasti keesin, piikkejä, täydellisen suorapintaisen tupeerauspallon, epäsuorapintaisen tupeerauspallon sekä kaikkea muuta yhtä asiallista - niin mun hiukset on ollu 12-vuotiaasta. Miten mä voisin osata mitään muuta? Mä oon oppinu laittaa hyvän poninhännän vasta lukiossa kun hiukset häiritsivät kokeisiinlukua.

Mä oon ennenki kuullu mun hiuksista ja syömisistä sen isältä - ei kiinnosta koko suvulta. Mun poikakaverin mutsi ja isäpuoli on ihania, mä vaan pelkään niitä muita. Mä pelkään sitä et oon niin helvetin ulkopuolinen, mutta sehän mä olen. Vieras tunkeilija. Miksi sen äidin piti kutsua mut sinne? Turha sanoa että eivät he arvostele. Mun poikakaveri ei uskalla mennä niiden eteen erikoisissa housuissa, koska hän tietää seuraukset. Siksi mua pelottaakin niin helvetisti. Mun suku on erillainen. Ne rakastaa mua ja on rakastanut mun jokaista tapaa pukeutua. Olen kuullut vain aitoja positiivisiä kommentteja. Sen sukulaiset ei ole sellaisia. Ei lähelläkään.

Mitä ne ajattelee musta. Olenko mä oikeanlainen ja tarpeeksi hyvä?

Mitä niillä on edes väliä? Miksi mä edes suostuin? Miksi tää on niin helvetin vaikeeta, vaikka me ollaan seurusteltu kohta kaksi vuotta. Mä oon liian huono niille. Sen sisko on lähes täydellinen. Se näyttää täydelliseltä, se käyttäytyy täydellisesti se käy koulunsa täydellisesti. Mä näytän lehmältä sen rinnalla. Tyhmältä lihavalta kömpelöltä lehmältä.

Mä en halua mennä, pelkään liikaa. Enkä voi enään peruuttaakaan.

Mä pelkään et mua sattuu.
Miksen mä voi olla täydellinen?

These broken wings, will guide our love through the sky. And take us away from these nightmares…

Mukava olo – mä laitoin toissapäivänä kävijälaskurin tälle sivulle ja se näyttää jo yli 130. Pakko sanoa että motivoivaa ja ihanaa. Järjetöntä kuinka tärkeäksi koko blogi on muuttunut, sekä niin monet muut blogit joita seuraan ja joihin olen syvästi koukussa. Rakastan niitä ihmisiä heidän blogiensa taustalla, sekä jokaista kommenttia jonka saan. Luen ne uudestaan ja uudestaan hymyillen, kiitos että vaivaudutte sanomaan. Mäkin haluasin sanoa kauniita sanoja kaikille kenen blogeja luen, mutten vaan osaa.


Mä söin tänään jo hieman vihersalaattia (n2dl) ja muutaman hedelmäkarkin kun kaverin tarjotessa koulussa en voinut vastustaa kiusausta, joten en tule syömään päiväruokaa. Iltapuuro kahdeksan jälkeen on ainoa sallittu. Miksi mä aina feilaan näin? Oksettava läskipaska. Miksi oli pakko sortua? Mut nyt mä pysyn kiinni tässä ja juon itseni oksetustäytiin funlightia, jonka luulin jo loppuneen.


Mulle tuli kamala alemmuuskompleksi kun katsoin yhden muijan kuvia. Se on laiha ja pieni ja sopusuhtainen silti. Mä olen kateellinen – ja valitettavasti se sama tyttö oli vuosi sitten ihastunut poikakaveriini, joka nyt ei ainakaan yhtään helpota asiaa. Ei sillä että asia mua haittaisi, mutta silti jokainen pieni tyttö on omalta osaltaan kilpailija ja vihollinen, rumaa kyllä. Ei sellaiset jotka itse tunnen, vaan sellaiset joita en. Inhoan nähdä laihoja kauniita ihmisiä, mulle tulee niin ruma olo rinnalla, niin huono mitätön lihava kömpelö.

Mua inhottaa omalla tavallaan kesäloman alkaminen. Mä inhoon lähteä pois täältä ja jättää mun poikakaverin yksin tänne. Se on sinänsä aika naurettavaa, mutta mua ahdistaa asia. Mä oon vainoharhanen, koska mä en ymmärrä mitä se näkee mussa, vaikka se kuinka vakuuttelee ja on ihana. Kertoo kaiken, eikä ikinä loukkaisi tahallaan. Miten mä pärjään viikon toisella puolella eurooppaa kun jo nyt panikoin ja ahdistun jos en saa ihmistä kiinni kun tarvitsen? Mä tiedän ettei se ole mitenkään järkevää – tai edes tervettä, mutta silti. Mä tartten sitä että joku on lähellä aina kun tarvitsen, että joka ei lähde mun luota ikinä minnekkään. Mä tartten sitä turvallisuutta.



Mä pelkään et se näkee jonkun täydellisen tytön, johon hän ihastuu. Mä pelkään et se huomaa mun kaikki virheet nähdessään kaikkea niin paljon parempaa.

Pakko on silti lähteä, ja omalla tavallaan mä haluankin. Mä uskon et se auttaa mua muuttamaan tota sairaalloista kontrolloimisen tarvetta. Siitä mä oikeastikkin haluan päästä eroon, samoinkuin mustasukkasuudesta. Todella toimivan kuulosta taas, mutta se on mun vika. On vaikea uskoa ja luottaa toisen sanaan, jos se on täysin vastassa omaa käsitystä. Mä haluan ymmärtää mitä ihmettä mussa on, mistä kukaan voisi välittää, mutta mä en pysty. Rakastathan minua kun en itse voi.

Ymmärtämätöntä on se kärsivällisyys, jolla se kestää mua. Toisaalta siinä on niin paljon samoja huonoja puolia kun mussa, samaa itseinhoa ja arvottomuutta. Huvittavan kamalaa, joskus minä olen se joka itkee omaa arvottomuuttaan, toisella hetkellä taas hän. Tasapainoistako? Ei todellakaan. Molemmat on liian hukassa – siksi kaikki säännöt ja täydellinen rehellisyys. Silloin se toimii - tasapainotellen pienessä mielipuolisuudessaan sekä läheisyyden ja rakkauden kaipuussa. Silloin se toimii täydellisen ihanasti, juuri oikeilla säännöillä molemmille.

I want a perfect body, I want a perfect soul.

Paastopäivä, joka onnistui loistavasti. Tähän saakka tultu juotua vain 0.5l lightlimua, kaks mukia teetä sekä hieman vettä. Pitäisi luultavasti juoda enemmän, varmaan siitä tää päänsärky johtuu. Huominen päiväkin toivottavasti menee hyvin, alle viissataa kaloria, toivottavasti menis n.300kcaliin. Ajatelin että syön aamulla ruispuuroa 50kcal ja päivällä hieman tomaattikeittoa, koska mutsi on huomisen himassa ja haluan pitää hyvät välit ja ilman huolestuttamista nää viimiset päivät kun asun kotona. Joten yksinkertasesti lämmitän tomaattimurskaa ja lisään siihen mausteita ja vettä. Näyttää oikealta ruualta, vaikka kaloreita ihmeen olemattomasti. Tai toinen vaihtoehto on tehdä kasviskeitto, katsoo nyt miten tekee.

Mä tulen vielä pieneksi ja olemattomaksi, mä sain juuri välitavotehousut: venymättömät 158cm kokoset kangas-shortsit. Mulla on lantio ja perse ja mä haluan änkeä ne läskit sinne. Mä tulen mahtumaan niihin helposti koulun uudelleen alkaessa, se on pakko.


Mä tänään panikoin koska jouduin käymään sairaalassa, sen jälkeen panikoin enkä suostunut edes juomaan mitään, koska olin täynnä bakteereja. Mä pelkään sairaaloita ja niissä olevia bakteereja ja sairaita ihmisiä. Se kuulostaa aivan kamalalta, mutta niissä on jotain yököttävää ja pelottavaa. Vaikka jouduin desinfoimaan itseni jo sieltä lähtiessäni, kotiin tullessani ensiksi hieman panikoin sohvalla, kunnes lähdin suihkuun pesemään itseni kokonaan, enkä ole uskaltanut vielä koskea takkiini. Mä tiedän että mä ylireagoin ja kuinka turhaa ja naurettavaa se on, mutta valitettavasti pelolle ei pysty tekemään mitään, tekisin voi niin mieluusti jos pystyisin. Mä pelkään myös pahasti korkeita paikkoja (jopa tuolin päällä seisominen inhottaa), kuolleita eläimiä, täytettyjä eläimiä sekä eläviä villejä eläimiä. Todella helppoa ja järkevää, mutta pelolle ei vain voi mitään.


Mul on koeviikko. Mä en oo lukenu mitään ja se ahdistaa ja tuntuu kamalalta. Miks mä oon näin laiska? Eikä ainakaan yhtään auta syömättömyys lukemiseen, kun ei muista senkään vertaa.


Mä haluun kesän. Mä haluun unohtaa tän helvetin koulun.