Ne päänsä puhki kelaa saa, tehdä analyysejä. Koskaan ei ne tajua kuitenkaan miks me halutaan kimaltaa. Miks ei me tyydytä?

Mä haluaisin olla laiha. Mä haluaisin olla syömättä.

Kauhea ajatus, ja niin pelottava. Miten mä oon kasvanu näin yhteen koko asian kanssa? Juuri kun on saanut asiat tasapainoon siinä asiassa. Se ei ole pakkomielteinen ajatus nyt, se ei ole millään lailla ahdistava ajatus nyt - vaan ainoastaan pelottavan huumaava ja viettelevä. Mä haluaisin niin paljon antaa sille ajatukselle periksi, vaikka tiedänkin mikä olisi lopputulos.

Mua ällöttää mun levähtänyt ulkomuoto niin paljon. Mä haluaisin laihduttaa itseni keijuksi. Onko se loppujen lopuksi niin paha asia? Mikä edes on normaalia?

Mikä mussa on niin pahasti vikana etten osaa yksinkertaisesti nauttia elämästä elämänä, vaan pitää aina sekaantua johonkin? Miksen mä voi nyt vaan, suhteellisen tyytyväisenä ja onnellisena antaa olla vaan miksi pitää himoita sitä? Olenko mä vaan ehkä kykenemätön olemaan onnellinen, niin kuin mutsi sanoo. Ehkä se on mun vika ja ongelma.

Mulla on nälkä, mä haluasin syödä, mutten kuitenkaan halua. Se etten syö se saa olon hyväksi, jollain oudolla tavalla.

Jos mä alan kontrolloimaan mun syömisiä vähääkään se on kuin miinakentällä hippaa leikkimistä. Lopulta kuittenkin räjähtää. Se voi ehkä pysyä oikeasti hallinnassa hetken, mutta sitten pienennän ja pienennän. Joudun siihen huumaavaan huumaan.

Miksi mä haluan?

Miksi mä en helvetti voi olla normaali?

Vai enkö mä ehkä edes halua olla?


ps.mistä ihmeestä täs uudessa editorissa saa laitettuu kuvii?:o

Oh you are not useless, we are just misguided ghosts

Mun pitäis lukea kokeisiin, mutta mä en jaksa.

Mä tipuin yheltä kurssilta, mul oli neljä poissaoloo. Nekin vahinkoja - no ainakin se neljäs.


Mikä tässä maailmassa on kun niin monia sattuu? Mä en ymmärrä. Mikä tässä on järkenä.

Se on niin rumaa. Rumempaa kuin mikään muu.

Mikä tässä maailmassa on niin helvetin kieroontunutta että ihmiset kärsii niin paljon. Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tästä, mutta mä ihmettelen. Tuntuu että jokatoisella on jotain ongelmaa: päiheitä, masennusta, syömishäiriöitä... tai mitä tahansa. Miksei kukaan huomaa että tässä maailmassa on pakko olla jotain vikana kun niin monia sattuu? Musta tuntuu et kukaan mun lähipiiristä ei oo kunnossa, tai ainakaan ei oo ollu. Kaikilla on jotain.


Ehkä se vika ei ookkaan mussa, miksi mä tunnen näin. Ehkä mä en olekkaan huono, koska en meinaa kestää tässä maailmassa. Se ajatus on lohduttava. Mä oon aina sisimmässäni kelannu että se vika onkin mussa, että mä en osaa olla. Mut mä en ole marginaalia.

Mä pelkään elämää. Mä pelkään sitä et elämä on aina tällästä, ehkä mä oon liian heikko selviytymään. Silti musta tuntuu et kaikkien ihmiste elämä on loppujen lopuks ollu yhtä selviytymistä. Mun mutsi kärsii tavattomasta stressistä, se itkeskelee, se ei todellakaa voi hyvin. Mun mummi o kärsiny vaikeesta masennuksesta, lääkkeistä ja itsemurhayrityksestä... Toinenkaan ei voi hyvin. Tuntuu ettei kukaan voi.

Miksi kestää, miksi taistella? Se vika on pakko olla tämän maailman, sillä niin monia poikkeustapauksia ei voi olla.

Mä en halua kärsiä ja taistella koko elämääni. Eikö loppujen lopuksi olisi vain helpompaa luovuttaa?

Mä tunnen itteni niin huonoks. Niin köyhäks ja limaseks. Ihan naurettavasta syystä sitäpaitsi, on ymmärrettävää ja loogista et mutsi, jolla on kolme kakaraa ei maksa mulle viidensadan mekkoa vanhoihin. Faijahan ei asiasta maksa penniäkään. Miksi maksaisi? Miksi hänestä hänen täytyisi.

Se on loogista ja mä ymmärrän. Ei sillä todellakaan voi mitenkään olla varaa kuluttaa tonnia parin tunnin tansseihin. Mut mua silti hävettää se ja inhottaa. Mä saan mekon ihanan mekon, netistä tilatun mittoihintehdyn, mut mua silti hävettää. Mua oksettaa. Ihanku mussa olis jotain pahasti vialla, ihanku mä olisin niin huono.

Mä pyysin et mun faija vois maksaa ees vähäsen ja se sano ettei sillä oo rahaa. No ei mun mutsillakaan, ja silti se maksaa.

Mun olo on niin paska.

Miksen mä oo ees faijan mielestä sen rahamäärän arvonen?

Mä en oo ikinä saanu siltä mitään.

Mä vihaan sitä kusipäätä.

Because maybe, you're gonna be the one who saves me ?

Mun pitäis nukkuu, mutten oikeasti halua. Mä juttelin just J:n kanssa. Se muija on nii hämmentyny ja sekasi. Sil on jotain yhen jätkän kaa, eikä se edes tiiä mitä. Ne on molemmat hajalla, ne molemmat rakastaa trippailua.

Mä en haluu et J satuttaa taas itteään, mutta mä pelkään. Mitä muuta voi tapahtua kun kaks ihmistä jotka ei osaa ilmasta tai käsitellä järjellisillä keinoilla tunteita sekoilee ja säätää keskenään?

Toisaalta siitä lähtökohdasta myös mun ja mun poikakaverin suhde lähti. Kumpikaan ei avautunut oikeista asioistaa puoleen vuoteen. Kumpikaan ei oikeasti osannut luottaa toiseen ja sen vilpittömään välittämiseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa kenellekkään itsestään, häpesi itseään. Tunsi huonoutta niin vahvaa.

Mikä auttaisi paremmin kuin se tunne että oikeasti kelpaa jollekkin? On tarpeeksi hyvä. Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti muistin tunteneeni sen. Se tilanne kun kerroin shoosta, masennuksesta ja päihteistä - asioita jota häpesin niin paljon. Myöhemmin vielä faijasta ja sen käytöksestä - sitäkin häpesin niin tavattomasti sillä olihan minussa pakko olla jotain vikaa jos oma isänikään ei tunnu välittävän. Mun poikakaveri tiesi että mninussa oli virheitä, hän tiesi minun olevan heikko, mä häpesin sitä jälkikäteen niin paljon että olin kertonut. Totuttuani ajatukseen se oli parasta. Vasta silloin pystyin oikeasti välittämään. Se oli selkeästi tärkein kohta meidän suhteessa mulle.

Sitä mä toivon. Mä toivon että J löytää jonkun joka ymmärtää sitä, mutta mä toivon että se ei ole samanlainen kun tämä herra N. J tarttee jonkun joka kuuntelee sitä, jonkun joka antaa takaisinkin, eikä vain ime kaikkea lohtua. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä sillä juurihan sitä mä itekkin teen. Toisaalta mun poikakaveri ei tartte sitä, se ei tartte jotain johon tukea, jotain jonka olkapäätä vasten itkeä.


Voiko oikeasti ihmisen pelastaa toinen sekopää?

Mä en tiedä, mutta jotenkin uskon sen olevan mahdollista. Se ei ehkä ole helppoa, mutta ainakin silloin molemmat on samalla tasolla ja puhuu edes suunnilleen samaa kieltä. Siihen tarttee aikaa, luottamusta ja ymmärrystä.

Mä tartten paljon että uskallan luottaa ihmiseen. Ja vaan silloin jos luottaa johonkin läheiseen ihmiseen täysin sen kanssa päänselvittämisestä voi oikeasti hyötyä.


Mua pelottaa sen puolesta, mä en haluu et ne molemmat lieksoo omaa pahaa oloaan toisiinsa. J on liian hajalla muutenki. Jos se N leikkii sen kanssa se tulee kärsimään.

Mä olen oikeasti niin kiitollinen et mulla on niin ihana poikakaveri. Se on muuttanut mua niin hirveesti. Se on parantanut mua, se on saanut mut reilun kahen vuoden jälkee kuin eri ihmiseks. Mun itsetunto on parantunut, mun masennus, mun sh kaikki. Siis periaatteessa kaikki on parantunu. Mä arvostan enemmän itteeni, varsinkin ihmisenä. Mä oon ehkä ihan mukava sittenki. Mä oon oppinu hyväksymään heikkouteni ja varsinkin vanhat virheet. Mä pystyn jopa puhumaan ja sanomaan ääneen masennuksen, ilman että näen sen olevan joku vika minussa, eikä pelkkä sairaus.

Mä oon niin kiitollinen.

Mä huomaan: mä oon päivä päivältä enemmän se oikea minä. Se mikä olin pienenä ennen kaikkea paskaa.

Ehkä kaikelle on oikeasti syy.

Tää suunta on oikee mihin oon kulkenu jo pari vuotta, ja tähän suuntaan sen kuuluu jatkua. Mä parannan itseni lopulta kaikesta. Mä en ehkä pysty siihen yksin, mutta avun avulla pystyn. Kiitos siis teillekin, että jaksatte tukea ja lukea ja saada mut tuntemaan itseni ihan siedettäväksi ja hyväksi. Kiitos paljon. Ette ymmärrä kuinka paljon te 43 ihmistä merkitsette, sekä kaikki jotka lukevat vaikkeivat sitä ole merkinneetkään. Kiitos

Can we pretend that airplanes In the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Marian kommentti sai mut miettimään - tekisikö kevyt lääkitys oikeasti hyvää mulle? Olenko mä sittenkin oikeasti masentunut? Enkö mä vain pysty näkemään sitä, koska vertaan kaikkea parin vuoden takaiseen jolloin olin aivan liian paskana. Entä jos se oikeasti tekisi hyvää? Mä en ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta, mutta mitä menettää kokeilemalla? Mä pelkään vaan sivuvaikutuksia ja eniten tunteiden latistumista sekä haluttomuutta, varsinkin haluttomuutta.

Mä myös pelkään myöntää sitä, että mä olisin oikeasti sairas vieläkin. Toisaalta mä myös pelkään hyväksyä lääkitystä, koska en ole ehkä muiden mielestä sen tarpeessa.

Toisaalta mua myös pelottaa ajatus siitä että entä jos oikeasti mun luonteeseen kuuluu vain tälläinen ailahtelevaisuus ja herkkyys? Mä en halua sitä. Mä en halua ahdistua, mä en halua syyllistyä. Mä haluan olla onnellinen.

Jos tämä on normaalia, niin miten ihmiset ovat niin vahvoja?


Mua pelottaa lääkitys myös siksi etten oo oikeestaan kuullu muuta kuin negatiivista kommenttia siitä, kuinka se saa zombieks. Kiltit jotka luette tätä ja joilla on mielialalääkitys niin laittakaa kommenttia omista kokemuksistanne ja lääketyypistä( ssri, snri jne)! Mä haluan kuulla miten ihmiset ovat kokeneet sen.


Hah niin kuin huomaatte olen taas koukussa rakkaaseen blogiini. Parasta terapiaa mitä on. Tässä saa setvittyä päätä niin hyvin. Tän hetkine terapeutti antaa liian kovaa palautetta, outoa kyllä mutta se arvostelee mun sanomisia. Se sen reaktiot kun puhun kehonkuvasta on inhottavia.

Se ei ymmärrä että mä ymmärrän.
Se ei tajua että mä tajuan sen asian olevan väärin.
Se ei ymmärrä että mä en halua laihduttaa, enkä laihduta - mä haluan vaan muuttaa mun ihanteet päästä.
Mä tiedän niiden olevan sairaita, mutta se ei usko mun tietävän.

Jos jokainen pystyisi siitä vaan sormia napsauttamalla muuttaa ajatusmallinsa niin hän olisi työtön. Helvetti mitä mä enään kuhnailisin jos osaisin? Mä olen aina halunnut, koko elämäni ajan. Mutta mä en osaa.

Se on samanlainen kuin mutsi jonka mukaan masennus oli kiinni musta itestäni.


Miksi ne ei ymmärrä?

Ei tää oo musta kivaa.

Jos mä pystyisin siihen nii helposti, kaikki olis loppunu jo niin kauan aikaa sitten.

Haaste

Ihana E haastoi minut kirjoittamaan 7 asiaa itsestäni ja antamaan.

Tässä on vanhoja faktoja, joten tavoitteena olisi keksiä uusia:)

1. Olen asunut kesäkuun alusta omassa kämpässä.
2. En jaksa tupeerata hiuksia enää, vaikka rakastan tupeerauksia.
3. Tavoitteena olisi viimeinkin OIKEASTI parantua.
4. Olen aivan tavattoman naurettavan helposti itkevä, ja itken telkkariakin katsoessa, jos sieltä tulee jotain "surullista" - ja se piirre on vielä suhteellisen uusi, vain jotain vuosia vanha.
5. Syytän itseäni, joka tilanteessa kaikesta.
6. Lempi karkkini on ässämix laku.
7. Stressaan liikaa joka asiasta, ja panikoin aivan liian helposti.

Noin seitsemän faktaa lisää!:D

Ja haastan tähän: Viola:n, grasso:n, N:n, Maria:n, Jade's emerald green eyes:n

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.