Name ten thousand reasons why you never wanna die

Olen alkanut jäsennellä unelmiani. Mietin mitä haluan. Haaveilen, unelmoin ja joskus toteutan. Hölmöjä pieniä asioita. Tajusin tehdessäni listaa weheartit:ssa että eivät ne minun haaveeni niin pieniä ollutkaan. Halusin vaan olla onnellinen.

Sometimes I forgive. Yeah and this time I'll admit that I miss you, said I miss you.

Mä haluaisin sanoa miljoonia eri asioita, mutten löydä ollenkaan vaan sanoja. Mä haluaisin kertoa mitä olen tehnyt koko hiljaiseloni ajan - miten olen nauranut, miten olen itkenyt. En vain jotenkin löydä sanoja. Olen unohtanut kuinka kirjoitetaan, kuinka tuodaan se kaikki eläväksi.

Tein sovinnon isäni kanssa - kerroinko siitä jo? Se laittoi onnittelut 18-vuotis syntymäpäivänäni. Hämmennyin - en tiennyt ollenkaan miten pitäisi regoida. Tarkoittiko se sitä vai ei? Ilkeyttä? Vihaa? Surua? Iloa? Rakkautta? Mitä se viesti merkitsi. Vastasin asiallisesti takaisin, kun en tiennyt viestin merkitystä. Jouluna sain joululahjoja. Saman verran kuin siskoni. Olin onnellinen. Sen viestin merkitys oli onnellisempi kun olin arvannutkaan.

Ei isä koskaan pyytänyt anteeksi, eikä tule koskaan pyytämään. Ei se haittaa. En jaksa riidella vaan enää.

Vuosi on vaan pitkä aika olla híljaa.

Laitoin sille vapun toivotukset - sillä unohdin sen synttärit, enkä halua, että isä kuvittelee että olisin vihainen. Se vastasi niin kivasti että olo oli kuin vastarakastuneella - mua ei oltukaan hylätty.

Olen onnellinen.

I've got to get you first, before they do. It's just a question of time...

Kaikki päättyy lopulta aina hyvin - niin mä uskon.

J saatiin kiinni - meil oli suunnitelma ja se toimi ja se saatiin kiinni. Olo on helvetin helpottunu vaikka koko pidätysrulianssi olikin hämmentävä ja jotenkin niin absurdi seurata vierestä. Mä oon puhunu iha helvetisti sen kaverin kanssa joka päivä nyt näide päivien aikana monia tunteja ihan. Meist alkaa tulla kavereita ja se tuntuu mukavalta - ongelma on se että J ei tiedä meiän väliän muuttuneen eikä saakaa tietää...

Se oli vitun hyvä et se jäi jo kiinni, koska sil oli messis lappuja ja arsenaali bentsoja. Se saa h-merkinnän. En tiiä onko hyvä vai ei - vitun paha sanoo, ehkä tää pelästyttäis sen, ehkä?

En siltikään usko se on liian rakastunu sen narkkijätkiin joita se pyörittää samaan aikaan: toista vanhaa ukkoa ja toista suunnilleen saman ikästä. Se sama ikäne K on subunisti ihan isolla ännällä. K:n päivä alkaa subulla ja bissellä. Mä näin sen tänää ohimennen - se haisi vanhalle viinalle ja sen silmät oli harmaat ja elottomat eikä pupilleja erottanu se oli vitu sekasi.

Sen toine säätö, se siis painaa molempia niiden selkie takana, o vitusti sitä vanhempi keski-ikää lähentelevä exnarkki nykyne pikkunisti. Se antaa J:lle vitusti lahjoja ja rahaa, vaikka tietää sen olevan vielä sekoileva kakara. Se on omituista, jopa J:n mielestä.

Se on huoraamista, meidän mielestä.


Olo on jotenki helpottunu kaikesta myös siitä että juttelin mutsin kanssa mu siskosta ja sen syömättömyydestä ja se sano että on se asian huomannu ihan selkeesti. Se sano et kyl se tietää et se vammaa, olo on helpottunu myös siitäki.

Entiiä ehkä nyt muidenki elämät lähtis parempaan suuntaa niinku mun on jo lähteny.

Entiiä silti kaukana kauhistuttaa ajatus siitä että kuukausia on enää jäljellä sen 18-vuotisuuteen ja silloin kukaan ei estä sitä tappamasta itteään ja se on pelottavaa. Ei se oo niin vanha oikeasti, se on kuin kolmetoistavuotias.

Mä pelkään että tää aika loppuu kesken.

She speaks in the third person, so she can forget that she's me

Anteeksi.

Hylkäsin taas rakkaan blogini hetkeksi (hetkeksi ja hetkeksi, jos hetki on n. puoli vuotta). Mä voin hyvin ja olin onnellinen, niin kuin olen kai vieläkin. Toinen syy miksen ole kirjoittanut on ollut ihan käytännöllinen. Mun poikakaveri nukkuu tääl joka yö, ja niinä muutamina milloin ei, mä kämppään sen luona. Joten on mahottomuus kirjoittaa jotain tällästä blogia, josta sil ei oo todellakaa mitään hajua. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan helvetisti mun vartalo. Vain yksinollessa ahdistus ottaa vallan, ei läheskään niin usein jos joku on paikalla.


Mä oon lihonu niin helvetisti. Silti mä oon ollu onnelline ja tyytyväinen itteeni, mutten oo enää. Mä paisun pullataikinana ja siihen ei taida tulla koskaan loppua. Mä haluisin tasapainoin, etten lihois, etten laihtuis. Siis tottakai mä haluun laihtuu, mut en hankkia taas aivomatoa joka ei päästä koskaan irti.

Mä en tajuu. Mikä vittu mä oon? Mihin vittuun tää kaikki päättyy?

Mä haluisin palata kaikille foorumeille, mä haluisin lopettaa syömisen, mä haluisin olla keiju. Mä tiiän etten oikeesti haluu mut nyt tuntuu siltä. Mä tiiän et se ei oo fiksua, ei järkevää.


Mä pystyn jopa nykyään pitää koulun kasassa paitsi nyt, nyt mua ahdisti liikaa. Mä käyn sen ohella duunissa.

Mun elämä ja ajatukset on yhtä vuoristorataa mul on hyviä viikkoja ja huonoja viikkoja. Hyvät on niitä kun tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Kun on maailman huipulla. Huonot on niitä kun tahtoisi vain oksentaa ja kuolla, ettei joutuisi tuntea sitä oloa. Vaikka tietää että elämässä on niin paljon hyvää ja onnellista, jota vielä pystyy itse tuntemaankin niin sen olon tultua mikään ei tunnu niin arvokkaalta että se korvaisi sen kivun. En halua vaan enään kärsiä.

Hyvinä viikkoina tunnen olevani täydellinen juuri tälläisenä. Olen vahva ja kaikkivoipa. Niistä mä pidän.

Mua paleltaa. Mä inhoon tätä oloa.

Pahinta tässä kaikessa on ehkä se että mä en oo nähny monee kuukauteen J:tä. Se on juossu viime syksystä laitoksesta laitokseen. Se on hatkoillu ja joutunu taas takaisin. Nyt se ei pääse ulos ennen kuin täyttää kaheksantoista. Mä en saa ees nähä sitä lomilla. Mä on pahaa seuraa. Se on jotenki tosi ahdistava ajatus. Mä en kestä sitä. Se on niin hakoteillä. Olenhan mäki, mut se on niin pahasti et tekee itellekki pahaa kattoo vierestä. Mä sekoilen vain omassa päässäni vähäsen ja aina vähän kerrallaan se sekoilee koko maailmassa. Sil ei oo mitää itsekunnioitusta se on ku ohjus jonka on pakko lopulta räjähtää. Se vetää kaiken minkä saa nussii sitä kuka antaa, viiltelee, ja lopulta ihastuu subunistiin.

Elämä ei toimi niin.

Mun elämä toimii. Riittävän hyvin ainakin. Muutos siihen minkälainen elämä oli 3-4 vuotta sitten on aivan järkyttävä. Nyt mä alan olla ihminen - ja onnellinen sellainen.

Mun olo on kaikin puolin mukava: mä istun tyhjän uimaltaan reunalla kone sylissä. Kukaan ei häiritse, on vain mä ja kone.

Outoa kyllä: mä oon vatsan perusteella ihan huomaamattoman vähän laihtunu täällä olo aikana. Se varmaan johtuu kolmesta tasasin väliajoin olevasta ruokailusta. Mä elän melkein pelkillä salaateilla ja muilla vihanneksilla ja hedelmillä. Ainoastaan jälkiruoka poikkeaa linjasta, ja hetkittäin jos oikein tekee mieli syön muutaman ranskalaisen. Mä en edes HALUA syödä enempää, mä tulen joka ruualla täyteen. Sitten välissä taas nautin tyhjästä olosta ja sitten täyteen. Se toimii. Nyt syön normaalisti, ilman paineita. Mä tiedän etten halua syödä liikaa, mutten myöskään näännyttää, joten valitsen salaatin enkä ranskalaisia. Outoa, milloin mä taas muutuin näin terveeksi ja järkeväksi.

Mä olen liian kausi-ihminen. Pienikin stressi, ahdistus tai mikä tahansa kriisi laukaisee saman arvottoman ja lihavan olon. Onnellisena ja tyytyväisenä syön kunnolla ja lopetan pelleilemisen.

Mä olen nyt tyytyväinen tähän. Mä päätin lopettaa kokonaan herkkujen syönnin koulun alettua - paitsi tietysti että voin ottaa karkin jos joku tarjoaa meiningillä. Mulla oli kesällä aika bedimäinen kausi, jolloin en syönnyt vähääkään terveellistä ruokaa. Mä lopetan nyt sellaisen ja tasapainotan.

Se on oikeasti vain niin että kasvissyöjän on huomattavasti helpompi monesti syödä kevyemmin. Mä katon muiden lihabiittejä ja kananpaloja oman vihersalaatin takaa.


Ainoa asia mikä hieman ahdistaa täällä on se, että mä kuulin yhden mua muutaman sentin lyhyemmän tytön painavan 49-50 kiloa ja sillä oli ihan oikeasti iso pyöreä vatsa. Kuulostaa julmalta, mutta niin se oli. Miltä MÄ sitten näytän, jos se näyttää lihavalta? Toisaalta se on siroluinen, toisinkuin minä. Sillä on pitkät laihat jalat, ja kaikki vatsassa. Kaikki toisinkuin minulla.


Mua inhottaa koulun alko, vaikken sitä edes vielä tiedostakkaan. Eniten siinä ahdistaa tällä hetkellä se että yksi höyhenestä tuttu tyttö tulee samaan kouluun. Mä pelkään sitä kun se näkee mun lihavan vartalon, vaikka kuvittelee varmasti minun olevan pieni ja siro - ja se itse on paljon pienempi.


Päivä päivältä mä tunnen taas parantuvani. Mä hajosin lopullisesti varmaan jossain helmi-maaliskuun vaihteessa, kun vanhat jutut nousi pinnalle. Nyt mä oon saanut käsiteltyä melkein kokonaan asian läpi. Mä voin paremmin, mä luotan, mä välitän itsestäni. Mä olen rauhallinen ja suhteellisen tasapainoinen.

Yli kolmen viikon jatkuva yhteiselo ja asuminen poikakaverin kanssa teki aikalailla sen viimeisen niitin. Mä en ehtinyt, enkä pystynyt, ajattelemaan omaa huonouttani tai rumuuttani. Joka hetken tunsin olevani rakastettu ja välitetty, kaikki toimi loistavasti. Jokainen yksinäinen hetki tuhoaa ihmistä. Nyt mä en ole yksin, ei en ollenkaan. Mä olen omassa rauhassa silti tietäen olevani haluttu muiden seuraan.


Mä olen onnellinen. Mun elämässä kaikki on hyvin.