She speaks in the third person, so she can forget that she's me

Anteeksi.

Hylkäsin taas rakkaan blogini hetkeksi (hetkeksi ja hetkeksi, jos hetki on n. puoli vuotta). Mä voin hyvin ja olin onnellinen, niin kuin olen kai vieläkin. Toinen syy miksen ole kirjoittanut on ollut ihan käytännöllinen. Mun poikakaveri nukkuu tääl joka yö, ja niinä muutamina milloin ei, mä kämppään sen luona. Joten on mahottomuus kirjoittaa jotain tällästä blogia, josta sil ei oo todellakaa mitään hajua. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan helvetisti mun vartalo. Vain yksinollessa ahdistus ottaa vallan, ei läheskään niin usein jos joku on paikalla.


Mä oon lihonu niin helvetisti. Silti mä oon ollu onnelline ja tyytyväinen itteeni, mutten oo enää. Mä paisun pullataikinana ja siihen ei taida tulla koskaan loppua. Mä haluisin tasapainoin, etten lihois, etten laihtuis. Siis tottakai mä haluun laihtuu, mut en hankkia taas aivomatoa joka ei päästä koskaan irti.

Mä en tajuu. Mikä vittu mä oon? Mihin vittuun tää kaikki päättyy?

Mä haluisin palata kaikille foorumeille, mä haluisin lopettaa syömisen, mä haluisin olla keiju. Mä tiiän etten oikeesti haluu mut nyt tuntuu siltä. Mä tiiän et se ei oo fiksua, ei järkevää.


Mä pystyn jopa nykyään pitää koulun kasassa paitsi nyt, nyt mua ahdisti liikaa. Mä käyn sen ohella duunissa.

Mun elämä ja ajatukset on yhtä vuoristorataa mul on hyviä viikkoja ja huonoja viikkoja. Hyvät on niitä kun tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Kun on maailman huipulla. Huonot on niitä kun tahtoisi vain oksentaa ja kuolla, ettei joutuisi tuntea sitä oloa. Vaikka tietää että elämässä on niin paljon hyvää ja onnellista, jota vielä pystyy itse tuntemaankin niin sen olon tultua mikään ei tunnu niin arvokkaalta että se korvaisi sen kivun. En halua vaan enään kärsiä.

Hyvinä viikkoina tunnen olevani täydellinen juuri tälläisenä. Olen vahva ja kaikkivoipa. Niistä mä pidän.

Mua paleltaa. Mä inhoon tätä oloa.

Pahinta tässä kaikessa on ehkä se että mä en oo nähny monee kuukauteen J:tä. Se on juossu viime syksystä laitoksesta laitokseen. Se on hatkoillu ja joutunu taas takaisin. Nyt se ei pääse ulos ennen kuin täyttää kaheksantoista. Mä en saa ees nähä sitä lomilla. Mä on pahaa seuraa. Se on jotenki tosi ahdistava ajatus. Mä en kestä sitä. Se on niin hakoteillä. Olenhan mäki, mut se on niin pahasti et tekee itellekki pahaa kattoo vierestä. Mä sekoilen vain omassa päässäni vähäsen ja aina vähän kerrallaan se sekoilee koko maailmassa. Sil ei oo mitää itsekunnioitusta se on ku ohjus jonka on pakko lopulta räjähtää. Se vetää kaiken minkä saa nussii sitä kuka antaa, viiltelee, ja lopulta ihastuu subunistiin.

Elämä ei toimi niin.

Mun elämä toimii. Riittävän hyvin ainakin. Muutos siihen minkälainen elämä oli 3-4 vuotta sitten on aivan järkyttävä. Nyt mä alan olla ihminen - ja onnellinen sellainen.

Can we pretend that airplanes In the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Marian kommentti sai mut miettimään - tekisikö kevyt lääkitys oikeasti hyvää mulle? Olenko mä sittenkin oikeasti masentunut? Enkö mä vain pysty näkemään sitä, koska vertaan kaikkea parin vuoden takaiseen jolloin olin aivan liian paskana. Entä jos se oikeasti tekisi hyvää? Mä en ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta, mutta mitä menettää kokeilemalla? Mä pelkään vaan sivuvaikutuksia ja eniten tunteiden latistumista sekä haluttomuutta, varsinkin haluttomuutta.

Mä myös pelkään myöntää sitä, että mä olisin oikeasti sairas vieläkin. Toisaalta mä myös pelkään hyväksyä lääkitystä, koska en ole ehkä muiden mielestä sen tarpeessa.

Toisaalta mua myös pelottaa ajatus siitä että entä jos oikeasti mun luonteeseen kuuluu vain tälläinen ailahtelevaisuus ja herkkyys? Mä en halua sitä. Mä en halua ahdistua, mä en halua syyllistyä. Mä haluan olla onnellinen.

Jos tämä on normaalia, niin miten ihmiset ovat niin vahvoja?


Mua pelottaa lääkitys myös siksi etten oo oikeestaan kuullu muuta kuin negatiivista kommenttia siitä, kuinka se saa zombieks. Kiltit jotka luette tätä ja joilla on mielialalääkitys niin laittakaa kommenttia omista kokemuksistanne ja lääketyypistä( ssri, snri jne)! Mä haluan kuulla miten ihmiset ovat kokeneet sen.


Hah niin kuin huomaatte olen taas koukussa rakkaaseen blogiini. Parasta terapiaa mitä on. Tässä saa setvittyä päätä niin hyvin. Tän hetkine terapeutti antaa liian kovaa palautetta, outoa kyllä mutta se arvostelee mun sanomisia. Se sen reaktiot kun puhun kehonkuvasta on inhottavia.

Se ei ymmärrä että mä ymmärrän.
Se ei tajua että mä tajuan sen asian olevan väärin.
Se ei ymmärrä että mä en halua laihduttaa, enkä laihduta - mä haluan vaan muuttaa mun ihanteet päästä.
Mä tiedän niiden olevan sairaita, mutta se ei usko mun tietävän.

Jos jokainen pystyisi siitä vaan sormia napsauttamalla muuttaa ajatusmallinsa niin hän olisi työtön. Helvetti mitä mä enään kuhnailisin jos osaisin? Mä olen aina halunnut, koko elämäni ajan. Mutta mä en osaa.

Se on samanlainen kuin mutsi jonka mukaan masennus oli kiinni musta itestäni.


Miksi ne ei ymmärrä?

Ei tää oo musta kivaa.

Jos mä pystyisin siihen nii helposti, kaikki olis loppunu jo niin kauan aikaa sitten.

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

If there's nothing missing in my life, then why do these tears come at night?

Huono olo alkaa taas valtaamaan mua. Mä tunnen oloni riittämättömäksi, huonoksi.

Mä oon väsyny, enkä jaksa nousta ylös sängystä. Mä en edes tiedä miks mä oon väsyny. Mä nukun ja nukun ja silti huono olo pitää yllänsä. Aina kun mä oon yksin mä tunnen oman mitättömyyteni.

Mä tunnen oloni huonoks, väsyneeks ja haluttomaks tekemään mitään. Se tunne on tavattoman tuttu. Siihen mä jään ja lillun sängyssä itkien vaan ja kuunnellen musiikkia odottaen milloin päivä muuttuisi toiseksi. Nyt mä en halua lillua siinä, nyt mä haluan päästä pois siitä. Mä oon liian monta vuotta kuluttanut siinä turhuudessa, enään mä en kaipaa sitä.

Eilenkin mä yhtäkkiä aloin itkeä ilman syytä. Mä käperryin ja itkin mun poikakaverin kainalossa tietämättä edes miksi, se kohtaus kesti hetken ennen kuin sain itseni kasaan.

Nyt aamulla kun mä oon yksin kaikki tuntuu hajoavan kasaan.

Mä en halua masentua taas. Mä en halua itkeä taas.

Mun pahimmista peloista on masennuksen uusiutuminen. Se on helvettiä.


Mul ei oo mitään syytä, kaikki on hyvin. Miksi musta sitten tuntuu siltä?

I don't want to sound insane, but I can't take the pressure. Have you ever felt the same? Like you just need to run away.

Mä en saa unta.

Mua ahdistaa kaikki.

Se miltä näytän.

Kuinka lihava olen.

Kaikki virheet jotka olen koskaan tehny.

Miten tulen pärjämään omillani?

Kuinka saan kouluni hoidettua kunnialla?


Tuntuu naurettavalta ja turhalta kirjoittaa tätä, mutta pää tuntuu räjähtävän. Mä muutan ihan oikeasti pois kotoani, mä alan varmaan huomenna jo pakkailemaan tavaroitani. Ajatus ahdistaa. Mä haluan sitä, mutta oonko mä oikeasti valmis? Kun mä kerran lähden ei takasin oo paluuta. Mä haluan. Mä olen kuustoista, mä olen vain sekaisin oleva pikkutyttö.

Mua vainoo tällä hetkellä jokainen mun virhe päässä. Jokainen väärä sana tai teko. Mua ahdistaa vuoden takaiset mokaukset, miksen voi antaa itselleni anteeksi? Mua ahdistaa jokainen väärä vastaus tunnilla. Jokainen asia. Mä haluan antaa itselleni anteeks. Hyväksyä oma inhimillisyys ja epätäydellisyys, mut mä en pysty. Mä haluan olla niin täydellinen, että kaikki rakastavat, eikä kukaan naura tai pilkkaa. Naurettavaa, mä oon niin helvetin naurettava itsesäälissä rupeva läskikasa. Ihankun mä olisin niin helvetin spesiaali et ketään kiinnostais mun yks väärä vastaus.

Miks mä en voi vaan unohtaa ja antaa olla?

Miksen mä voi vaan elää ja nauttia, vaikka mulla on kaikki mitä pitääkin. Mä haluan vain nukkua ja jatkaa aamulla kokeisiin lukua.

Anteeksi etten pysty.

Anteeksi etten pysty olemaan hyvä niinkuin muut, normaali niinkuin muut, kykenevä edes normaaliin elämään, niinkuin muut.

Mä en muista ees koska olisin ollut täysin normaali, vai onko normaalia edes? Onko tää normaalia? Onko normaalia itkeä ja ahdistua joka asiasta? Jos on niin miksi mä olen niin helvetin heikko etten meinaa jaksaa? Miksi mä oon taas tän saman kysymyksen edessä, mistä joskus pääsin ja tunsin hetkeksi itseni arvokkaaksi.

Miksen enää muista ja tunne vastausta?


Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään syömisistäni ja että olen jauhanut vain kaikkea turhaa. Mä en vaan kehtaa kirjoittaa niitä asioita joita olen ahminut naamaani. Mua ahdistaa kaikki enkä enään näe syytä. Haluan sen syyn takaisin. Mä haluan laihtua ja ahdistun läskeistä - ja ahmin lisää. Mä tunnen itteni niin paskaks kun päivä päivältä feilaan enemmän ja pahemmin.

Anteeksi.

Millon musta tuli näin helvetin huono kaikessa?

Fragile doesn't even come close to describing how I feel

Mä oon hajalla mä vaan itken ja hyperventiloin. Mä oon vaan niin helvetin paskana.

Mä en onnistu missään mä en kykene mihinkää.

Mun oloa vaan pahens mun poikakaverin reaktio. Sitä ei kiinnostunu, se ei sanonu mitenkään välittävänsä musta, vaikka sitä mä olisin vaan kaivannu, sitä et se sanois niinkuin ennen et "mä rakastan sua hani kaikki menee hyvin<3" ja halannu eikä päästäny irti. Se on mun vika, mä oon joskus valittanu et rakastaminen on menettäny merkityksensä. Mut mä en halua siinä tilanteessa mitään muuta kun tuntea oloni merkitykselliseks, välitetyks, hyväks ja arvokkaaks. Mä en halua kuulla kuinka asia ei oo niin. Mä en halua et mun viestiin jossa mä sanon olevani läpimätä, huono ja täysin kelvoton vastataan et "mitenni toi on iha paskaa" tai "haha toi on jo naurettavaa" mä olin koko päivän sanonu sitä kuinka mun huono oli.

Mä välkän vietin vessassa lyöden itseäni uudestaan ja uudestaan, jota jatku kotona. Mä en enää viiltele, mä en voi.

Mul ei oo arvoo. Mä oon niin helvetin hauras ja helposti särkyvä. Tuntuu et pieniki asia saa mut hajoamaan. Mä oon melkein hajalla jo nyt.

Mä en pysty tähän maailmaan. Mä en vaan pysty.

Millo mun ahdistus ja masennus vahvistu näin paljon? Millon musta tuli taas tälläinen?

Mä oon vaan niin helvetin yksin. Pahinta on ehkä se torjunta kun yrittää selittää ja saa vaan kritiikkiä. Mä vaan aina unohdan asian, et se ei enää sano niin. Se pyys äsken anteeks joka sai mut vaan itkee pahemmin. Se tajus vasta nyt mun miljoonien viestien jälkeen kuinka sen sanat satutti mua aina uudestaan ja uudestaan.

Mä haluan olla taas okei.

Anteeks tästä turhasta epäjärkevästä postauksesta. Mun oli vaan pakko purkaa mun oloa.

Mikä on saanu musta taas tälläsen?

Mä en taida oikeestikkaan olla enään okei.

It's not your whole life, it's only one day
You haven't thrown everythint away

Take a time, learn to breathe
And remember what it means
To feel alive and to believe
Something more than what you see

If I could be like that, what would I do?

Mä meinasin saada panikkikohtauksen matikan tunnilla.

Mun kurkkua alko kuristamaan ja äänet koveni ympärillä, ja se kamala olo mikä vyöryy silloin ylle. Mä en oo saanu panareita koulussa ikuisuuteen, vaan muutaman kerran lukion aikana. Ylä-asteella mä sain niitä vähän väliä ja sulkeuduin vessaan hyperventiloimaan ja tärisemään.

Mä oon aikalailla aina pystyny hillitsemään ja kontrolloimaan itseäni muiden edessä. Sit mä hajoon palasiks kun kukaan ei nää. Mä en osaa näyttää itestäni mitään.

Mä tajusin tänään et mä en oo yhtäkään uutta oikeeta kaveria tehny lukion aikana, ja sellaset puolikaverit on pelkästään mun luokkalaisia. Mä en osaa puhua vieraille, enkä edes halua. Jos mä en tunne ketään oikeesti kaveria kurssilta, vaan pelkkiä puolituttujan niin istun mielummin yksin. Silti, mikä mussa on? Miks mä en osaa tutustua ihmisiin? Miks mä en ees tunne tarvetta, vasta sillon mä huomaan tekeväni väärin kun huomaan kuinka kaikki muut on tutustunu kaikkiin. Ne tuntee ja juttelee, mä en osaa ees moikata mun vanhoja luokkalaisia jotka oon tuntenu jo sillon kun en oo osannu lukea. Miten ne pystyy puhua vieraalle? Miten niille ei tule oloa että niillä vierailla on parempaa tekmistä? Oloa, että ei ne vieraat ihmiset todellakaan halua puhua tai olla missään tekemissä lihavan ja kömpelön idiootin kanssa.

Mä haluasin olla niinkuin ne jotka on isossa porukassa luontevasti. Mä näytän ehkä luontevalta, mä oon mestari valehtelija. Mä nauran ja hymyilen ja olen niin tavattoman ihana, vaikka tekisi mieli vaan kiljua.

Mielummin mä oon rauhassa jonku mun hyvän kaverin kanssa, joka tuntee mut, jonka mä tunnen. Olisi ihanaa nauttia isossa porukassa ja tehdä kaveri kaikista, eikä pelätä ja olla varma omasta kamaluudestaan, joka estää ketään pitämästä musta.

Mä oon taas sen saman kysymyksen luona, jonka onnistuin voittamaan melkein kaks vuotta sitten. Mikä tekee musta niin paljon huonomman? Kun mä tajusin etten ole huonompi, minusta pidettiin ja olin laihin koko riparista, olin hyvä ja arvokas. Ne vieraat ihmiset halus olla mun seurassa. Sillo mä tajusin etten oo huonompi, sillon mä parannuin hetkeks.

Nyt mä oon kadottanu sen vastauksen, ja se tuntuu ihan saatanan pahalta.

Somethin is changin' inside you, and don't you know....

Avuttomuuden tunne. Kaikki tehtävät ja asiat ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Mä oon niin helvetin kykenemätön tekemään mitään. Jotenki tää blogi on mulle se henkireikä, enkä mä ees pysty ymmärtämään kuinka riippuvaikseks tästä mä oon tullu.

Lisää faktoja musta.
1.Mulla on aina takin taskussa huulirasva mukana
2.Omistan ainakin 7 MUSTAT farkut, joita käytän
3.Mun lempikirja on Pikku Prinssi
4.Mä rakastan pehmoleluja...
5...jonka takia en aina meinaa mahtua nukkumaan sänkyyni
6.Inhoan hiuksiani
7.Omistan yli 30 paria kenkiä...
8...joista unohdan käyttää puolia, koska eteiseen mahtuu vaan muutama pari
9.Stressaudun helposti
10.Syytän itseäni aina kaikesta
11.Kiinnyn tavaroihini, varsinkin koneeseen ja päiväkirjoihin...
12.Joita olen kirjoittanu ala-asteen lopusta saakka
13.Rakastan musiikkia ja miljoonia eri genrejä ja esittäjiä...
14...varsinkin Mötley, Brokencyde, Gunnarit, Aiden sekä suomalaisista Apulanta ja Alangon Ismo
15.Rakastan lyhyitä hameita...
16...mutta en omista yksiäkään legginsejä, koska vihaan niitä
17.Haluasin kielikorun - valitettavasti se on ainoa paikka mihin mutsi ei anna
18.Ahdistun ihan helvetisti jos en saa poikakaveriani kiinni
19.Pelkään että joku tunnistaa mut...
20...toisaalta tiedän sen olevan mahdotonta...
21...koska kukaan kaveri ei tiedä musta näitä asioita tai osaisi mitenkään yhdistää...
22...paitsi poikakaverini, mutta tiedän salasanan sen mailiin eikä siellä ole ollut viestiä että hän olisi rekannut mihinkää josta olisi saanut blogin osotteen...
23...sitäpaitsi tuppaan salaa katsomaan hänen sivuhistoriansa muutenkin
24.Olen yöahmatti
25.Olen halunnut jo pitkään opiskella psykologiaa, että voisin auttaa muita
26.Tunnen helposti olevani vaiva ja taakka ihmisille ja ahdistun
27.Mä en osaa mennä nukkumaan ajoissa
28.Mä oikeastikkin seuraan aktiivisesti ja mielenkiinnolla jokaista blogia jonka lukijaksi olen merkinnyt itseni...
29...vaikka en osakkaan ikinä kommentoida kellekkään mitään...
30...tunnen itseni niin pieneksi, arvottomaksi ja huonoksi, ettei mulla olisi oikeutta sanoa mitään


Mä en vieläkään ole löytänyt syytä tai merkitystä. Mä ahdistelen ja pelkään maailmaa, musta tuntuu etten mä kestä tässä elämässä. Et mä oon liian heikko, huono ja laiska selviämään. Pahinta ehkä on että mä en tiedä miksi edes yrittää. Mä yritän uskoa siihen että mä olen vaan niin tyhmä etten pysty näkemään merkityksiä, mutta se ei aina toimi.

Mulla on kaikki hyvin, mut miks mä en tunne sitä? Miks mul on silti huono olo.

Miks mä silti haluasin kaatua pienenkin ongelman edessä, enkä nousta enää ylös?

Miksi mä oon tällä helvetin luuseripaska, joka ei tunne selviävänsä?

Little things made me who i am today

Äitienpäivä oli aivan täydellinen. Mä tein ihan itse hienon päivällisen mutsille, siskoille ja mummille:) Kaikki oli täydellisen valmista kun ne tuli sisälle, jäliruuaks oli mun läskisuklaakakkua. Mä olin hyvä siinä oikeestikki. Mä oon hyvä siinä. Ne kaikki piti niistä ja mä tunsin onnistuneeni.

FB:eessä on yhteisö "Behind every strong girl is an assshole who made her that way", ja se sai mut miettimään. Mä oon loppujen lopuks aika vahva, vaikka oonki nii helposti särkyvä, sillä vaikka se kuulostais kuinka itsesääliltä tai liiottelulta niin mä oon sitä mieltä et mä oon ihan helvetin vahva kun oon säilyny tähän saakka. Mul on oikeestaan kolme asiaa, jotka on vaikuttanu muhun varmaan eniten: isän liiallinen alkoholinkäyttö, koulukiusaaminen ja mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko.

Mun faija ja mutsi eros kun mä olin kymmenen. Faija joi liikaa. Se oli yks niiden eron syy. Mua ahdisti se ihan helvetisti, se oli niin avuton silloin. Mä en vielkää pidä siitä että nään sen juovan yhtään, vaikkei se enään juokkaan, ainakaan mun nähteni. Sil on uus vaimo ja vaimolla entisestä liitosta kaks rasittavaa lasta. Ne elää niiden idyllissään omakotitalossa, koiran ja kahden farmariauton kanssa. Mul alussa oli kamalia vaikeuksia fittaa siihen taloon, nyt vuosien jälkeen mä oon okei siellä. Mä inhoon silti niitä lapsia, ja sitä naista, se on niin...beessi. Tärkeintä on kuitenkin et faija on taas selvänä. Mun poikakaverin isä tuppaa myös juomaan liikaa, se onkin sanonut mulle aikas pahasti kännissä ollessaan kun olin kerran sen luona. Oli se jo aiemminkin jotain aina nälvinyt, mutta toi oli jo kamalaa.

Mun poikakaveri ei tiedä mitä tehä siinä tilanteessa, se oli mun puolella mä tiedän kuinka vaikeaa se oli. Se välittää sen isästään ja ei halua mitään muuta kun sen että se hyväksyis sen. Sen faija on tavattoman konservatiivinen mukatosimies ja mun poikakaveri kaikkea muuta. Se syö just ja just lihaa (koska se on epäeettistä ja epäterveellistä), tietää kaikkien asioiden kalorisisällöt ja pyrkii syömään mahollisimman terveellisesti, sil on meikkivoide ja kajali, tiukat pillifarkut, se sheivaa päivittäin ja se käyttää mua enemmän suoristusrautaa ja lakkaa. Se ei sinänsä uskalla sanoa isällensä mitään vastaan, se ei aluksi viittinyt edes käyttää uusia housujaan isänsä edessä, koska pelkäs sen reaktiota.

Se ei halua muutakun että kaikki hyväksyis ja pitäis siitä. Sitäkin kiusattiin ala-asteella ja se oli syrjitty. Sellaset asiat jättää tajuttoman isot jäljet. Se pelkää näyttää itseään muille, se pelkää ettei siitä pidetä. Sitä ahdistaa jos siitä tuntuu ettei siitä pidetä. Silloin se tärisee mun sängyllä ja yrittää itkeä onnistumatta. Se ei osaa itkeä, se menetti sen taidon jossain sen masennuksen vaiheessa.

Kerran mä oon nähny sen itkevän, se on ainoo kerta mitä se itekkään muistaa itkeneensä. Se satutti mua sillon vahingossa pahasti. Se ei tarkottanu sitä ja mä tiedän sen.


Mua itteeni kiusattiin ala-asteella läskiks kolme vuotta, sen jälkeen aloin ekaa kertaa laihduttamaan. Sillon mun jojoilulaihdutusalko saadakseni bmin alle kuudentoista. Mä halusin olla laiha ja upea, että musta pidettäis, ja haluan olla vieläkin. Ne vuodet oli helvettiä. Se muuttaa vaan ihmistä. Se tuhos mun itsetunnon kokonaan. Ennen sitä mun itsetunto oli mahtava, mä tiesin voivani tehdä mitä tahansa jos tarpeeks yritän. Mä tiesin olevani arvokas ja yks ihminen tuhos sen kaiken. Miten vain yksi ihminen voi murtaa toisen kappaleiksi? Mulla oli kavereita, ja koko luokka tukena, mutta silti. Mä en pysty unohtamaan sitä. Mä tunnen sen vieläkin.

Ala-aste on helvettiä.


Ja viimeinen asia on mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko. Se pisti välit poikki, se ei enää jaksanu mua ja mun asioita. Mä sekoilin sillon ja mä ymmärrän et se lähti, pahimmillaan mä olisin vetäny sen helvettiin vaan mukanani. Sillon mä en ymmärtäny, mä masennuin pahemmin. Me oltiin oltu parhaita kavereita kymmenen vuotta. Mä vedin naamaani kaikkea mitä sain käsiini, olin masentunu, koulu meni miten meni. Mä olin kolmetoista. Se ämmä vaan laitto välit poikka sanomatta syytä. Muutama kuukaus erosta jäin kiinni mutsille ja jouduin terapiaan.

Kuinka rumista asioista mä oon muodostunutkaan. Mä en oo katkera tai vihainen, mä ymmärrän ne asiat ja oikeastaan mä oon ilonen niistä. Ilman niitä mä en olis tää ihminen, sillä mä tiedän että joku päivä mä saan ruumiinkuvanki kuntoon. Mä oon ikuinen optimisti, mä tiedän että tästä kaikesta on vaan hyötyä loppujen lopuksi.

Ne asiat teki musta tän ihmisen. Ne opetti mut ymmärtämään, vaikka sillon ne sattukin niin paljon ettei olisi jaksanut jatkaa, kuitenkin musta muotoutu se mikä olen.

Täydellinen ihminen kaikessa epätäydellisyydessään.

Norsu posliinikaupassa

Mä tunnen itteni niin riittämättömäksi. Mä oon läpimätä paska, enkä mä ees tiedä miks. Se sama tunne on vainonnu mua varmaan niin kauan kun mä muistan, mä haluun ihmisten hyväksynnän, mä haluun kutsun niiden salakerhoihin ja puumajoihin.

Mua ahdistaa kesän leiri isosena, mä pelkään et mä syrjäydyn siellä, vaikka pelko on turha se silti vainoo. Ettei kukaan pitäisi musta. Viimeleirille mennessä pelkäsin samaa ja kaikki meni hyvin, nyt se sama kummitus vainoo taas, vaikka on vasta huhtikuu.

Mul oli pienenä yks paras kaveri joka manipuloi ja pomputteli mua miten se tahto, ja jätti mut ulkopuolelle jos siltä tuntu, mä olin se läski sidekick. Yläasteella asia muuttu ja meiän välit poikkes kokonaan, sit mul oli yks hyvä kaveri. Emmä tiiä miten se jäi mun puolelle, aluks meiän loputkin yhteiset kaverit oli mun, kunnes ne siirty shoon vahvetessa mun exkaverin leiriin ja siitä alko tajuton syrjintä ja pomputtelu. Jollon jäin luokkaan heitteille, mä vaan olin kaikkien kaveri mutten kenenkään.

Mua pelottaa et kukaan ei pidä musta. Must tuntuu et oon vaan paha.

Mä tiedän et se ei oo totta, mul on kavereita ja mä oon sosiaalinen ja kaikki pitää musta, mut silti mä pelkään. Mä en tunne sitä.

harrashartaus ja epähartaammatajatukset

Tein koko viimeyön hartautta nyt tulevalla riparille minne isoseksi lupauduin. Pelottavaa kuinka henkilökohtanen siitä lopulta tuli. Siinä avaan kokonaan sieluni koko ryhmälle. Jotenki en tiedä kuinka pystyn siihen, mutta samalla tiedän että sen he tulevat muistamaan.

Se siis sivuuttaa mun masennusta ja siitä selviämistä, aiheena kärsimys ja selviytyminen. Uskomatonta on kuinka vielä vuosi, puoltoista, sitten en voinut sanoa lähimmälle kaverillekkaan mitään ja nyt avaudun vieraiden edessa, no terapeuttinen kokemus ainakin siitä tulee. Mä tiedän et pystyn siihen. Itkin kun tein.

Mul on sellanen olo et mun pitäis ottaa yhteyttä mun vanhaan terapeuttiin ja sanoo et tartten jotain lääkettä ahdistuskohtauksiin jotka muuttu paniikiks lopulta. Silti en tiedä.

Kaveri sano nyt kunnolla et vähät masennuslääkkeistä, ettei jaksa enään. Mä vaan toivon ettei se saa mua nyt samalla vedettyä takasin siihen ojaan josta nousin. Mä oon ainoo ihminen johon se luottaa, pelottavaa, mutta totta. Kaikka kelaa et nyt se jo "melkein lopetti", mä ainoostaan tiedän että kaikkee muuta. Mä oon huono ottaa vastuuta, ja tossa asiassa kaikista huonoin, joten oon hiljaa ja annan olla. Mä yritän auttaa sitä pois, mut miten se vois onnistuu jos ite vieläkin tunnen kutkutuksen nappeihin?

avautuminen nro.1 feat.mustasukkainenpoikakaveri

En tiedä mitä sanoa itsestäni, muuta kuin että ahdistaa juuri nyt. Vapauduin joku puolisen vuotta sitten melkein kokonaan vaikeasta masennuksesta sekä lievästä paniikkihäiriöstä. Tietysti kohtauksia silti tulee vähän väliä. Hah, siitä muka koskaan eroon pääsisi.

Mustasukkainen ja ehdottomasti omistushaluinen poikakaveri kai jollain tavalla laukaisi sen, saaden mut tuntemaan itseni kamalaks ja todella huonoks. No meillä on tapana kertoa aina tekemisemme toisillemme, joka voi kuulostaa todella naurettavalta, mutta se toimii luotamusta ylläpitävänä voimana, sillä molemmat ovat sen asian suhteen todella vaikeita. Jokaisen riidan syy on ollut joku ulkoapuolelta tullut "uhka" - kertoo luultavasti aika tavalla meidän suhteesta. Nyt riidan aiheutti se että näin kaveriani joka on myöntänyt pitävänsä minusta - ja jätin kertomatta asiasta.

Ja siitähän taas yksi maailmansota syttyi.

Eikä ahdistus lakannut edes silloin kun asia selvitettiin ja molemmat itkivät ja pyysivät anteeksi, silti jotenkin olo on huono.

Pahinta on varmaan se että me molemmat saadaan ahdistuskohtauksia ja poikakaveri pääsi omasta masennuksestaan yli vain hieman minua aikaisemmin - todella terve parihan siinä on. Unohtamatta molempien pienenpientä syömishäiriöistä taustaa.