Behind the pink eyes...

Ehdin taas kerran jo lopettaa blogin, ja ehdin taas kerran kaivata sitä niin paljon. Se on kuin luotettava ystävä, jolle voi kertoa ja joka pitää salaisuudet itsellään.

Mun elämä menee hyvin - ainakin koen niin. Satunnaisesti ahdistaa, ja silloin ahdistaa aivan liikaa. Silloin haluan kuolla. Tän vuoden aikana mä oon ollu tekemässä itsemurhaa liian monta kertaa - ehkä kymmenisen kertaa. Joka kerta se on päättynyt niin että mun poikaystävä on pitänyt mua holding otteella paikoillaan kunnes olen rauhoittunut ja lopettanut rimpuilun. Lopulta rauhoitun ja alan vain itkeä. Se aina uhkaa soittavansa äidilleni - muttei onneksi ole vielä toteuttanut uhkaustaan.

Olen alkanut vakavasti ottaen harkitsemaan terapian aloitusta uudestaan - en ole vain saanut tarpeeksi aikaiseksi. Pitäisi käydä koulussa ja pyytää lähetettä. En vain halua. Mitä jos niiden mielestä mä oon liian terve? Mitä jos ne sanoo etten tartte apua? Mitä jos ne sanoo että itse lopetit, että suhun on tuhlattu liikaa varoja, oot jo menetetty tapaus.

Miten tää teksti on taas näin masentavaa? Miksen voi kertoa iloisista ja ihanista asioista? Siitä että mulla on ihana työ koulun ohella. Siitä että mun poikaystävällä on ihana uusi asunto. Siitä että meillä menee hyvin. Siitä että mä oon sinut itteni kanssa. Siitä että hetki hetkeltä enemmän mä toivon sitä että mun poikaystävä on mun aina. Siitä että mä unelmoin kauniista talosta, mukavasta elämästä, sellasesta keskiverrosta ja tylsästä. Mä odotan sitä että mulla olis aikaa taas alottaa pilates ja jooga - kun nyt se on mahotonta. Mä odotan sitä kun joku päivä muutan poikaystäväni kanssa saman katon alle virallisesti. Sitä kun oon saanu ammatin hankittua.

Outoa kyllä, mutta mä uskon tulevaisuuteen ja se on ihanaa. Mä näen sen positivisenä ja haaveilen asioista. Haaveilen että ehkä sittenkin jonain päivänä saan lapsia, omakotitalon ja pienen koiran.


Eli elämäni on oikealla suunnalla - eikä mulla ole ehkä mitään akuutin psykoterapian tarvetta, mutta kärsin silti pelkotiloista, kontrollipakosta ja ahdistushäiriöistä. Tiedän että se on oma vikani, etten hyötynyt aiemmasta terapiasta niin paljoa. En enään loppuvaiheilla ollut vastaanottava, enkä missään vaiheessa uskaltanut sanoa niistä kaikista kipeimmistä asioista, koska häpesin niitä liikaa. Siksi haluaisin saada toisen mahdollisuuden, että löytäisin oikeasti ne kipeät asiat ja saisin ne selvitetyiksi.