Here comes the rain again falling on my head like a memory

Mä viilsin itteäni melkein vuoden jälkeen.

Mä itkin, huusin, revin hiuksiani ja heittelin tavaroita.

Mä käskin mun poikakaveria tappamaan itsensä.

Mä hajosin tänään totaalisesti. Ilman mitään syytä. Mä oon tuntenu helvetinmoista yksinäisyyttä ja alemmuuden tunteita, koska söin taas tänää lähemmäs tuhatta kaloria, kuin viittäsataa.

Mä en tiiä miks mä ees sanoin sen. Mä en tarkottanu sitä. Se hajos siitä, se satutti sitä paljon. En mä tarkottanu sitä. Mä rakastan sitä. Ja se vieläkin kestää mua. Se vaan sillon satutti mua niin paljon vahingossa. Mä olisin kaivannu tukea, ymmärrystä ja hellyyttä. Se tuomitsi mun itseinhon. Se sattu.


Mä kaipaan J:tä ihan helvetisti. Tuntuu että siitä olis vuos, eikä puoltoista viikkoa. Mä lähettelen sille tekstareita, vaikka tiedän ettei se tuu saamaan niitä vielä ikuisuuteen. Mä en edes halua tietää sitä tuskaa mitä kaverin kuolema aiheuttaa, jo nyt mä hypin seinille vaikka tiedän koko ajan sen että kauanko kestää niin se on takasin.


Mä oon ollu vähän väliä kotona. Mä kaipaan sinne. Asia jonka myönnän ehkä ensimmäistä kertaa. Mä kaipaan niitä ihmisiä mä kaipaan sitä tunnelmaa niin että itkettää. Mä en vaihtais mun omaa kämppää pois, en todellakaa. Tää pitää mut järjissään, mutta silti, jos mä satun menemään sinne niin lähtö on aina yhtä vaikeaa.


Yksinäisyys on kamala tunne. Kun olisi ainut ihminen maailmassa.

Took awhile to see all the love that's around me

Mun viikko o menny syömisten osalta semihyvin (joo tähän sitä on taas tultu) kalorit 200-400 sisällä, vaikka kaks feilaispäivää tuli nii tyytyväine olo. Mä painan liikaa. Mä en kehtaa kirjottaa sitä edes tänne. Mä oon taas uppoutunu tähän ja nautin siitä. Ainakin kymmenen kiloa pois nyt ja heti. Nyt mä oon taas lihavimmillani.


Mä oon tajunnu et mä en oikeesti luota kehenkää ihmiseen. Mä en luota mun kavereihin en edes mun poikakaveriin. Kun J lähti katkolle, mä epäilin ilman mitään syytä sitä, että se kusetti asiassa. Siis se on mun paras kaveri, eikä ikinä tekis niin, mutta silti... Mä lopulta etin sen yhen foorumin netistä missä se on aktiivisena ja sieltä salapoliisisoin sen tunnuksen. Tervettä ja järkevää eikö...

Mä oon selvittäny mu poikakaverin sähköpostin salasanan. Mä tsekkaan aina kun oon rauhassa sen koneen kanssa sen sivuhistoria&fbeen. Eikä siinä ole edes mitään järkeä!! Mä kyttään sen kännykän viesti ja puheluhistorian. Mä teen kaiken mikä on mahollista. Okei se kaikki vähitellen o helpottanu, mutta se ei oo kivaa. Miksen mä osaa luottaa ihmisiin? Varsinkaan niihin ketkä on ne tärkeimmät.

Mä uskon ja luotan mun poikakaveriin, mutta mä pelkään et siihe ei voiskaa luottaa. Et se oiski oikeesti ku eri ihminen.

Mä varmaan puhun ehkä ekaa tai tokaa kertaa blogissa siitä että miks mä en luota siihen.

Mä oon mustasukkane, mä oon huonoitsetuntone ja se suhteen alkuaikoina (kröhöm eka puol vuotta) "flirttas" muiden muijien kanssa. Ei lääppiny ei mitään, mut siis puheentasolla. Se oli sen normaalia puhetta. Se on aina ollu sellane jätkä joka tulee paremmi toimee tyttöjen kuin poikien kanssa.

Ja se on valehdellut mulle (niin että tiedän) kahesti meidän suhteen, eli kahen vuoden, aikana 1. ei en pidä yhteyttä siihen ämmään joka selitti kuinka se kaipas mua ja poistin sen mesestä ----> NOT 2.joo mä kyl tein sen asian ---> aii niinkö (selitys oli että sillä ollut mitään väliä ja noin pääs helpommalla). Okei joo se on vähän, mutta mä oon oikeesti ton asian kaa tarkka. Mä oon liian epävarma, epäluuloinen ja herkkä että kestäisin epärehellisessä suhteessa.

Mä pelkään asiassa kuin asiassa että mua satutetaan.

Mä oon pessimistinen persoona, koska en halua että kun satttuu sen sattuvan niin paljoa. Mitä korkeammalla on sitä pidempi pudotus...

Päivä päivältä mä luotan enemmän. Ero on uskomaton viimesen 1.5 vuoden sisällä. Mä oon kun eri ihminen. Mä uskallan jo itkeä. Mä tiedän että aika parantaa haavat. Aika opettaa.



Anteeksi teille ihanat rakkaat, jotka olette kommentoineet! Mä lupaan muistaa vastata ihaniin kommentteihin<3 Kiitos ne olivat ihania!

If you fall i will catch you, i'll be waiting. Time after time...

Mä palasin taas rakkautteeni höyhenen kevyeen.

Miks mä taas?

Miks mä en osaa lopettaa ja olla onnellinen? Heti kun asiat on okei alkaa tuntua tältä. Musta alkaa vähitellen tuntua siltä et mun sisäl on oikeesti jotain vialla joka pitää korjata. Ongelma ei oo oikeesti masennus tai sh, vaan joku muu. Mä haluaisin oppia tuntemaan itteni niin hyvin että tietäisin sen oikean ongelman.


Mä oon ehtiny tänään jo syömään pussillisen pirkan sokerittomia salmiakkeja (110) ja poikakaverin luona leivän. Tuntuu etten saisi syödä, että on pakko saada reidet pois. Mua oksettaa mun jalat. Mä oon lihonu niin helvetisti. Ihan sama miten asiat menee lopulta mä aina palaan samaan tilanteeseen.

Hah... ehkei seepra pääse koskaan raidoistaa.

ps. musta tuntuu et mun pitäis vaihtaa blogin ulkoasua, mielipidetta asiasta?

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

Life is better high

Tänään palasin vanhan rakkauteni luokse - shoppailua tenoxien ja tramalien kanssa.

Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.

Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.


Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.

Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.

Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.

Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.


Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.

My envy can't describe how I loathe you for having all the stars

Mun pahin puoli on kateus. Mä oon ihan helvetin kateelline ihminen loppujen lopuks. Mä en oo niinku sillei kateellinen, mut kuitenki oon. Nyt mä oon kateellinen - ihan täl hetkellä.

Mua inhottaa se et oon niin kade, mut helvetti mä en voi asialle mitään. Mä ryven itsesäälissä ja mua itkettää - ilman mitään helvetin syytä. Me puhuttii poikakaverin kanssa ihan vaan ajatuksentasolla kuinka mukavaa olis lähtee kouluretkelle keskieurooppaan viikoks - josta sais vielä kurssin. Se vain kertoi asiasta ja vanhemmat oli että joo maksetaan. Mä en edes oo vaivautunu puhumaan asiasta, koska yksinkertaisesti se ei onnistuisi, ei mutsilla oo varaa maksaa sellasta eikä faijalla mitään tahtoa. Mu poikakaverin vanhemmat oli valmiit maksaa puokkii ilma mitään kyselyjä eikä nekään asu saman katon alla.

Ainoo mahollisuus ikinä mul olis tollaseen niin yrittämällä jotain kautta kerätä rahat kokoon, kyllä mutsi tukisi, mutta se ei ikinä olisi tollainen asia että okei. Se ei ikinä voisi maksaa puolia siitä, vähäsen lahjana, muttei niin paljoa.

Naurettavaa syy olla kateellinen? Mä en tiedä miks, mutta pienestä pitäen mä oon tuntenu kateutta rahasta. Mä haluasin selvittää että miksi, mitkä asiat mu lapsuudessa on aiheuttanu sen? Miksi mä vieläkin häpeän sitä tosiseikkaa eniten maailmassa ettei mulla ja mun vanhemmilla oo loputtomia rahavaroja? Mä en ikinä edes voisi sanoa sitä äänee.

Sama ongelma oli vanhojen mekon kanssa.

Mä en tiiä että kumpi sattuu ja kummasta mä oon sillo enemmä kateellinen siitä etten saa jotain vai siitä ettei mulla ole mahdollisuutta saada jotain. Jotain mitä monien pitää vaan osoittaa ja se jo tippuu niiden käsivarsille.

"no one ever said that life was fair and I'm not saying that it should be
so knowing that you are where you want to be and I'm not comes as no surprise
but don't expect me to be happy for you
and don't smile at me and tell me things will work out for me too
I don't want your pity...I hate your pity"


Mä en edes loppujen lopuksi ole useasti kateellinen - vaan tälläisissä asioissa. Mä en oo kateellinen edes siitä että jollain on hienommat housut kun mulla vaan sellasissa isommissa asioissa.

Tälläsissä. Ja se sattuu - myös sen takia että inhoan sitä piirrettä itsessäni, se saa mut tuntemaan itteni niin turhamaiseks ja pilallehemmotelluks pikkutytöks.

Ne päänsä puhki kelaa saa, tehdä analyysejä. Koskaan ei ne tajua kuitenkaan miks me halutaan kimaltaa. Miks ei me tyydytä?

Mä haluaisin olla laiha. Mä haluaisin olla syömättä.

Kauhea ajatus, ja niin pelottava. Miten mä oon kasvanu näin yhteen koko asian kanssa? Juuri kun on saanut asiat tasapainoon siinä asiassa. Se ei ole pakkomielteinen ajatus nyt, se ei ole millään lailla ahdistava ajatus nyt - vaan ainoastaan pelottavan huumaava ja viettelevä. Mä haluaisin niin paljon antaa sille ajatukselle periksi, vaikka tiedänkin mikä olisi lopputulos.

Mua ällöttää mun levähtänyt ulkomuoto niin paljon. Mä haluaisin laihduttaa itseni keijuksi. Onko se loppujen lopuksi niin paha asia? Mikä edes on normaalia?

Mikä mussa on niin pahasti vikana etten osaa yksinkertaisesti nauttia elämästä elämänä, vaan pitää aina sekaantua johonkin? Miksen mä voi nyt vaan, suhteellisen tyytyväisenä ja onnellisena antaa olla vaan miksi pitää himoita sitä? Olenko mä vaan ehkä kykenemätön olemaan onnellinen, niin kuin mutsi sanoo. Ehkä se on mun vika ja ongelma.

Mulla on nälkä, mä haluasin syödä, mutten kuitenkaan halua. Se etten syö se saa olon hyväksi, jollain oudolla tavalla.

Jos mä alan kontrolloimaan mun syömisiä vähääkään se on kuin miinakentällä hippaa leikkimistä. Lopulta kuittenkin räjähtää. Se voi ehkä pysyä oikeasti hallinnassa hetken, mutta sitten pienennän ja pienennän. Joudun siihen huumaavaan huumaan.

Miksi mä haluan?

Miksi mä en helvetti voi olla normaali?

Vai enkö mä ehkä edes halua olla?


ps.mistä ihmeestä täs uudessa editorissa saa laitettuu kuvii?:o

Oh you are not useless, we are just misguided ghosts

Mun pitäis lukea kokeisiin, mutta mä en jaksa.

Mä tipuin yheltä kurssilta, mul oli neljä poissaoloo. Nekin vahinkoja - no ainakin se neljäs.


Mikä tässä maailmassa on kun niin monia sattuu? Mä en ymmärrä. Mikä tässä on järkenä.

Se on niin rumaa. Rumempaa kuin mikään muu.

Mikä tässä maailmassa on niin helvetin kieroontunutta että ihmiset kärsii niin paljon. Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tästä, mutta mä ihmettelen. Tuntuu että jokatoisella on jotain ongelmaa: päiheitä, masennusta, syömishäiriöitä... tai mitä tahansa. Miksei kukaan huomaa että tässä maailmassa on pakko olla jotain vikana kun niin monia sattuu? Musta tuntuu et kukaan mun lähipiiristä ei oo kunnossa, tai ainakaan ei oo ollu. Kaikilla on jotain.


Ehkä se vika ei ookkaan mussa, miksi mä tunnen näin. Ehkä mä en olekkaan huono, koska en meinaa kestää tässä maailmassa. Se ajatus on lohduttava. Mä oon aina sisimmässäni kelannu että se vika onkin mussa, että mä en osaa olla. Mut mä en ole marginaalia.

Mä pelkään elämää. Mä pelkään sitä et elämä on aina tällästä, ehkä mä oon liian heikko selviytymään. Silti musta tuntuu et kaikkien ihmiste elämä on loppujen lopuks ollu yhtä selviytymistä. Mun mutsi kärsii tavattomasta stressistä, se itkeskelee, se ei todellakaa voi hyvin. Mun mummi o kärsiny vaikeesta masennuksesta, lääkkeistä ja itsemurhayrityksestä... Toinenkaan ei voi hyvin. Tuntuu ettei kukaan voi.

Miksi kestää, miksi taistella? Se vika on pakko olla tämän maailman, sillä niin monia poikkeustapauksia ei voi olla.

Mä en halua kärsiä ja taistella koko elämääni. Eikö loppujen lopuksi olisi vain helpompaa luovuttaa?

Mä tunnen itteni niin huonoks. Niin köyhäks ja limaseks. Ihan naurettavasta syystä sitäpaitsi, on ymmärrettävää ja loogista et mutsi, jolla on kolme kakaraa ei maksa mulle viidensadan mekkoa vanhoihin. Faijahan ei asiasta maksa penniäkään. Miksi maksaisi? Miksi hänestä hänen täytyisi.

Se on loogista ja mä ymmärrän. Ei sillä todellakaan voi mitenkään olla varaa kuluttaa tonnia parin tunnin tansseihin. Mut mua silti hävettää se ja inhottaa. Mä saan mekon ihanan mekon, netistä tilatun mittoihintehdyn, mut mua silti hävettää. Mua oksettaa. Ihanku mussa olis jotain pahasti vialla, ihanku mä olisin niin huono.

Mä pyysin et mun faija vois maksaa ees vähäsen ja se sano ettei sillä oo rahaa. No ei mun mutsillakaan, ja silti se maksaa.

Mun olo on niin paska.

Miksen mä oo ees faijan mielestä sen rahamäärän arvonen?

Mä en oo ikinä saanu siltä mitään.

Mä vihaan sitä kusipäätä.

Because maybe, you're gonna be the one who saves me ?

Mun pitäis nukkuu, mutten oikeasti halua. Mä juttelin just J:n kanssa. Se muija on nii hämmentyny ja sekasi. Sil on jotain yhen jätkän kaa, eikä se edes tiiä mitä. Ne on molemmat hajalla, ne molemmat rakastaa trippailua.

Mä en haluu et J satuttaa taas itteään, mutta mä pelkään. Mitä muuta voi tapahtua kun kaks ihmistä jotka ei osaa ilmasta tai käsitellä järjellisillä keinoilla tunteita sekoilee ja säätää keskenään?

Toisaalta siitä lähtökohdasta myös mun ja mun poikakaverin suhde lähti. Kumpikaan ei avautunut oikeista asioistaa puoleen vuoteen. Kumpikaan ei oikeasti osannut luottaa toiseen ja sen vilpittömään välittämiseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa kenellekkään itsestään, häpesi itseään. Tunsi huonoutta niin vahvaa.

Mikä auttaisi paremmin kuin se tunne että oikeasti kelpaa jollekkin? On tarpeeksi hyvä. Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti muistin tunteneeni sen. Se tilanne kun kerroin shoosta, masennuksesta ja päihteistä - asioita jota häpesin niin paljon. Myöhemmin vielä faijasta ja sen käytöksestä - sitäkin häpesin niin tavattomasti sillä olihan minussa pakko olla jotain vikaa jos oma isänikään ei tunnu välittävän. Mun poikakaveri tiesi että mninussa oli virheitä, hän tiesi minun olevan heikko, mä häpesin sitä jälkikäteen niin paljon että olin kertonut. Totuttuani ajatukseen se oli parasta. Vasta silloin pystyin oikeasti välittämään. Se oli selkeästi tärkein kohta meidän suhteessa mulle.

Sitä mä toivon. Mä toivon että J löytää jonkun joka ymmärtää sitä, mutta mä toivon että se ei ole samanlainen kun tämä herra N. J tarttee jonkun joka kuuntelee sitä, jonkun joka antaa takaisinkin, eikä vain ime kaikkea lohtua. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä sillä juurihan sitä mä itekkin teen. Toisaalta mun poikakaveri ei tartte sitä, se ei tartte jotain johon tukea, jotain jonka olkapäätä vasten itkeä.


Voiko oikeasti ihmisen pelastaa toinen sekopää?

Mä en tiedä, mutta jotenkin uskon sen olevan mahdollista. Se ei ehkä ole helppoa, mutta ainakin silloin molemmat on samalla tasolla ja puhuu edes suunnilleen samaa kieltä. Siihen tarttee aikaa, luottamusta ja ymmärrystä.

Mä tartten paljon että uskallan luottaa ihmiseen. Ja vaan silloin jos luottaa johonkin läheiseen ihmiseen täysin sen kanssa päänselvittämisestä voi oikeasti hyötyä.


Mua pelottaa sen puolesta, mä en haluu et ne molemmat lieksoo omaa pahaa oloaan toisiinsa. J on liian hajalla muutenki. Jos se N leikkii sen kanssa se tulee kärsimään.

Mä olen oikeasti niin kiitollinen et mulla on niin ihana poikakaveri. Se on muuttanut mua niin hirveesti. Se on parantanut mua, se on saanut mut reilun kahen vuoden jälkee kuin eri ihmiseks. Mun itsetunto on parantunut, mun masennus, mun sh kaikki. Siis periaatteessa kaikki on parantunu. Mä arvostan enemmän itteeni, varsinkin ihmisenä. Mä oon ehkä ihan mukava sittenki. Mä oon oppinu hyväksymään heikkouteni ja varsinkin vanhat virheet. Mä pystyn jopa puhumaan ja sanomaan ääneen masennuksen, ilman että näen sen olevan joku vika minussa, eikä pelkkä sairaus.

Mä oon niin kiitollinen.

Mä huomaan: mä oon päivä päivältä enemmän se oikea minä. Se mikä olin pienenä ennen kaikkea paskaa.

Ehkä kaikelle on oikeasti syy.

Tää suunta on oikee mihin oon kulkenu jo pari vuotta, ja tähän suuntaan sen kuuluu jatkua. Mä parannan itseni lopulta kaikesta. Mä en ehkä pysty siihen yksin, mutta avun avulla pystyn. Kiitos siis teillekin, että jaksatte tukea ja lukea ja saada mut tuntemaan itseni ihan siedettäväksi ja hyväksi. Kiitos paljon. Ette ymmärrä kuinka paljon te 43 ihmistä merkitsette, sekä kaikki jotka lukevat vaikkeivat sitä ole merkinneetkään. Kiitos

Can we pretend that airplanes In the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Marian kommentti sai mut miettimään - tekisikö kevyt lääkitys oikeasti hyvää mulle? Olenko mä sittenkin oikeasti masentunut? Enkö mä vain pysty näkemään sitä, koska vertaan kaikkea parin vuoden takaiseen jolloin olin aivan liian paskana. Entä jos se oikeasti tekisi hyvää? Mä en ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta, mutta mitä menettää kokeilemalla? Mä pelkään vaan sivuvaikutuksia ja eniten tunteiden latistumista sekä haluttomuutta, varsinkin haluttomuutta.

Mä myös pelkään myöntää sitä, että mä olisin oikeasti sairas vieläkin. Toisaalta mä myös pelkään hyväksyä lääkitystä, koska en ole ehkä muiden mielestä sen tarpeessa.

Toisaalta mua myös pelottaa ajatus siitä että entä jos oikeasti mun luonteeseen kuuluu vain tälläinen ailahtelevaisuus ja herkkyys? Mä en halua sitä. Mä en halua ahdistua, mä en halua syyllistyä. Mä haluan olla onnellinen.

Jos tämä on normaalia, niin miten ihmiset ovat niin vahvoja?


Mua pelottaa lääkitys myös siksi etten oo oikeestaan kuullu muuta kuin negatiivista kommenttia siitä, kuinka se saa zombieks. Kiltit jotka luette tätä ja joilla on mielialalääkitys niin laittakaa kommenttia omista kokemuksistanne ja lääketyypistä( ssri, snri jne)! Mä haluan kuulla miten ihmiset ovat kokeneet sen.


Hah niin kuin huomaatte olen taas koukussa rakkaaseen blogiini. Parasta terapiaa mitä on. Tässä saa setvittyä päätä niin hyvin. Tän hetkine terapeutti antaa liian kovaa palautetta, outoa kyllä mutta se arvostelee mun sanomisia. Se sen reaktiot kun puhun kehonkuvasta on inhottavia.

Se ei ymmärrä että mä ymmärrän.
Se ei tajua että mä tajuan sen asian olevan väärin.
Se ei ymmärrä että mä en halua laihduttaa, enkä laihduta - mä haluan vaan muuttaa mun ihanteet päästä.
Mä tiedän niiden olevan sairaita, mutta se ei usko mun tietävän.

Jos jokainen pystyisi siitä vaan sormia napsauttamalla muuttaa ajatusmallinsa niin hän olisi työtön. Helvetti mitä mä enään kuhnailisin jos osaisin? Mä olen aina halunnut, koko elämäni ajan. Mutta mä en osaa.

Se on samanlainen kuin mutsi jonka mukaan masennus oli kiinni musta itestäni.


Miksi ne ei ymmärrä?

Ei tää oo musta kivaa.

Jos mä pystyisin siihen nii helposti, kaikki olis loppunu jo niin kauan aikaa sitten.

Haaste

Ihana E haastoi minut kirjoittamaan 7 asiaa itsestäni ja antamaan.

Tässä on vanhoja faktoja, joten tavoitteena olisi keksiä uusia:)

1. Olen asunut kesäkuun alusta omassa kämpässä.
2. En jaksa tupeerata hiuksia enää, vaikka rakastan tupeerauksia.
3. Tavoitteena olisi viimeinkin OIKEASTI parantua.
4. Olen aivan tavattoman naurettavan helposti itkevä, ja itken telkkariakin katsoessa, jos sieltä tulee jotain "surullista" - ja se piirre on vielä suhteellisen uusi, vain jotain vuosia vanha.
5. Syytän itseäni, joka tilanteessa kaikesta.
6. Lempi karkkini on ässämix laku.
7. Stressaan liikaa joka asiasta, ja panikoin aivan liian helposti.

Noin seitsemän faktaa lisää!:D

Ja haastan tähän: Viola:n, grasso:n, N:n, Maria:n, Jade's emerald green eyes:n

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.

Mä vedin vähän liikaa eilen ja huvittavinta kyllä - budia.

Mä olin liian jumissa eilen. Mun sydän hakkas ihan vitun kovaa ja mua pelotti ihan sikana. Mun syke tuntu korvissa ja se kuulosti samalta kun jonkun juokseminen portaissa. Mä pelkäsin saavani jonkun kohtauksen kun sydän vaan sykki ja jaloista lähti tuntoa ja sillei. Mut vartin kuluttua se rauhottu.

Ei sillä on niin mulle käyny monesti, muttei ikinä noin. Mä olin vitun koomassa vielä tänä aamunakin, kun poltin eilen illalla jonku 0.5. Jos se olo ei olis ollu nii budimainen mä olisin epäilly et mitä vittua mä oon oikeesti polttanu, mut se oli liian tuttu ja lopulta aivan taivaallisen orgasminen.

Mä olin sillo niin tyytyväinen et pysyin viinalinjalla taiteissa, sillä jos mä olisin tollaset vetäny siellä nii....


Mä vedin myös viikonloppuna kauheet itkupanarit wanhoista, ja varsinkin mekosta. Mä en edes ole varma haluuks mä mennä sinne. Mä haluan kokea sillei sen, vaikka alusta saakka vastustin ideaa. Lopulta suostuin mun poikakaverin vinkumisesta ja nyt mä oon sinänsä ite innostunu.

Mutsi sano mua silloin lihavaks. Se myös sanoi mun painon vaihtelevan ja sanoi mun lihovan. Mä sain ahdistuskohtauksen. Mä tunsin itteni oksettavaks.


Mä oon nii vitun onnelline et ensviikon alus on pitkästä aikaa eka terapia-aika. Se on hyvä se on oikeesti hyvä. Mä oon myös tyytyväinen itteeni sillä mul on vasta 4 poissaoloa, ja kaks on iltapäivätunteja. Mä oon niin tyytyväinen. Ehkä mä pystynki tähän. Ehkä mä pystynki tähän kouluun.

Mä haluan pystyä.

Kello on puol kolme yöllä, enkä mä pysty nukkumaan.

Mä tunnen itteni huonoksi, söin tänään vegesubin ilman kastiketta sekä jäätelöä, muuta en syönyt, mutta noi on silti aivan liikaa. Oksettavaa.

Mun pitää tehä läksyjä, mun pitää lukee aineita. Mä en saa nukkua. Mä en vielä osaa kaikkea mä en voi olla huono. Mä en halua.

Mun pitää herätä aikasin et ehin meikkaamaan.

Mun pitää nähä kavereita ja olla hyvä kaveri.

Mun pitää nähä poikakaveria ja olla hyvä tyttöystävä.

Mä en ehi kaikkea. Mul on huono olo. Miksen mä pysty tähön?


Mä syön, mä laiminlyön koulua ja jätin lukematta tarpeeks, mä nään liian vähän kavereita, mä laiminlyön mun poikakaveria, mun pitäis soittaa sukulaisille jotka kyseli ja nähä niitä.

Mua ahdistaa. Mun pitäis tehä liian monta asiaa ja olla hyvä liian monessa, se tuntuu pahalta. Musta tuntuu etten mä suoriudu siitä. Mä stressaan kaikesta liikaa. Mä tunnen huonoa omaatuntoa halutessani nukkumaan kun herätys on 4.5 tunnin kuluttua ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten nuku tarpeeksi.

Sekavuusahdistus.

Ajatukset ja syyllinen olo vainoaa mua kun yritän nukkua. Musta tuntuu etten ansaitse unta.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

I'm sorry...I can't be perfect.

Anteeksi.

Mä en ymmärrä miten en enää osaa kirjoittaa tänne, ei sillä että olisi liikaa ollut aikaakaan.

Musta tuntuu et mä oon vaan väsyny koko ajan. Mä nukun kaheksan tuntia ja silti keskittyminen ei riitä tunneille ja kotona haluan vain nukkumaan. Se ei toimi. Mun koulunkäynti ei toimi.

Mä painan luultavasti täsmälleen saman verran kuin viime joulukuussa ennen kuin alotin taas sen yhden laihduttamisjakson. Nyt mä oon jopa siirtynyt terveelliseen ruokavalioon. Tänään söin kouluruuan, 2 sämpylää sekä pienen murokulhollisen kotona vielä toista ruokaa, se on aika normaali, paitsi että normaalisti mä en syö kuin yhden leivän. Paha tapa. Pitäisi lopettaa. Mä en stressaa syömisistä enkä mitään ja toi on just hyvä.


Ensimmäiset huonoudentunteet tunneilla ilmestyivät. Syventävillä kursseilla on monia hyviä. Se tuntuu pahalta. Nyt mä tuskailen esseen kanssa ja tuntuu ettei siitä tule mitään. Mä en halua olla huono. Mä haluan että mä olen hyvä. Mieluiten paras. Mä en halua olla keskinkertainen. Mä haluasin luovuttaa monien aineiden suhteen, musta tuntuu ettei mun rahkeet riitä niissä. Etten ole tarpeeksi fiksu. Mun poikakaveri valittaa aina kun sätin itseäni - se ei ole kuulemma totta.

Mua ahdistaa ne jotka vastaa hyvin ja pitkästi. Mä oon kilpailuhenkinen. Mä kärsin alemmuudentunteista, mä haluan olla parempi. En kaikissa aineissa, vain niissä jotka merkitsevät, joissa olen aina kokenut olevani hyvä.


Viikko koulua ja yksi poissaolo.


Mun terapeutti ei oo soittanu vieläkään. Millon se tulee lomalta vai onko se unohtanut mut kokonaan? Kuitenkaan mä en ollu ehtiny kuin muutamia kertoja tavata sitä ennen sen lomaa. Mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä haluan selvittää mun päätäni ja päästä eroon esimerkiksi tosta huonommuudentunteesta. Mä haluan käsitellä ja selvittää sen, musta tuntuu etten ainakaan vielä osaa käsitellä sitä yksin


Mä alan nyt tajuamaan sitä että ennen kuin mä saan käsiteltyä monia asioita mä en koskaan pysty olemaan ehjä. Mun täytyy oppia kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni, hyväksymään virheet ja pitämään arvokkaana ilman että kenenkään pitäisi todistella sitä. Mä en jaksa ja halua yrittää pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä menestyä hyvin tietyissä aineissa - se ei edes ole tervettä. Ysin mä saan niistä kaikista helposti yrittämättä, ja musta se ei edes ole niissä aineissa hyvä numero vaan mun on pakko saada kymppi.

I know what's right, but I wanna do wrong. Can't stop. You gotta let me go. There's something in me I can't control...

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.


Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.


Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.

Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.

Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.


Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.


Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.

Mutta entä jos teen?

Pari päivää sitten J veti vahingossa yliannostuksen ja joutu ambulanssilla yöksi sairaalaan.


Mä oon viimein kotona. Mä en oikein tiedä mitä ajatella. Se täris ja oksenteli seuraavat paripäivää. Sen porukat on ihan paskana.

Kun se laitto viestiä että oli joutunu edellisenä päivänä sairaalaan, niin mun päässä pyöri kaks vaihtoehtoa, joko yliannostus tai itsemurhayritys. Mä oikeasti ajattelin että jomman kumman on täytynyt tapahtua, se kuulostaa julmalta.


Mä oon viel vähän sekasin tästä kaikesta. Mä oon ihan helvetinmoisessa flunssassa ja pelonsekaisesti innostunut koulun alusta. Mä en halua mokata taas helvetti. Mä haluan onnistua siinä ilman yhtään poissaoloa. Nostaa numeroita ja varsinkin - olla tippumatta kursseilta.

Mä en halua feilata taas.

Breezer, vihersalaattia, kaksi ranskalaista, sekä kaksi lusikallista moussea. Ne on mun tän päivän ruuat. Breezerin join aiemmin ja loput söin ruualla. Mä tulin niistä liian täyteen, mua oksetti. Mä tunsin itteni läskiks. Mun oli pakko nukkua se aika kun vatsa tyhjeni, en kestänyt olla hereilläkään.

Ainoa mikä helpottaa on ajatus siitä että seuraava ja samalla viimeinen ruoka on vasta myöhään illalla. Mä haluan lenkille, ja olen sinne nyt lähdössäkin.

"sun kaa on vitun vaikee puhuu mistää jos kaikki ei mee just niiku sä haluut sä rupeet mököttää ja suuttuu" -poikakaveri.

Se ei tajua mitään.


Tiedättekö te sen yksinäisen olon kun itkettää ja haluasi puhua jollekkin muttei voi kenellekkään. Tietää ettei ole ketään kenelle voisi. Nyt mulla on juuri sellainen olo, enkä mä saa edes itkeä rauhassa.

And you're a million miles away

Hah.

Mitä mä puhuin hyvästä olosta.

Selkeesti vaan liian hyvää ollakseen totta. Nyt muutamaa minuuttia myöhemmin mä oon vaa helvetin yksinäine, surullinen ja itkunen. Mun kurkus on pala ja kyyneleet tulee silmiin.

Mä oon vitun luuseri. Mä haluun juoksemaan. Mä itken. Mä en tiedä mitä tehdä.

Mä oon vihanen ja surullinen mun poikakaverille ihan tajuttoman naurettavasta syystä: se ei oo koko päivänä ottanu mitään yhteyttä ja on kaverillaan ja jää sinne yöks. Se kaveri on vitun nössö jätkä, joten ne kahestaan on siellä ja sillei. Siit ei oo epäilystäkään. Silti mä haluisin et se haluis puhuu mun kanssa. Mä haluisin et se haluis sitä. Mä itken ja tunnen itseni hylätyks.

Mä tiedän olevani vitun vaikea tyttökaveri. Mä oon epävarma, huonoitsetuntoinen, itkuisa, helposti suuttuva, kyttäävä ja kontrolloiva, sekä vaadin itseni huomioimista. Jos mä en saa täyttä huomiota mä tunnen oloni hylätyks, joo ihan helvetin tervettä. Silti mä en voi sille mitään.

Mun tekis mieli vaan lähteä sen jätkän luokse, joka on koko ajan yrittäny mua epätoivosesti. Mä haluasin, mutten halua. Mä haluasin tuntea olevani upea ja tavoittelun arvoinen jollekkin. Sellainen jonka haluaa.

Nyt mä en tunne niin.

Kaikessa naurettavuudessaan mä tunnen niin että mun poikakaveri otti mielummin kaverinsa, kuin mut. Mä olen helvetin vaikea ja epävarma. Mä olen sisimmässäni varma siitä että olen huono, tylsä ja kaikinpuolin paska ihminen, mä tunnen sen siellä koko ajan. Siksi musta tuntuu siltä. Musta tuntuu että kenen tahansa muun seurassa on parempaa aina.

Mä en halua olla yksin.

Mua oksettaa.

Mä olen lihava.

Mun olo on kaikin puolin mukava: mä istun tyhjän uimaltaan reunalla kone sylissä. Kukaan ei häiritse, on vain mä ja kone.

Outoa kyllä: mä oon vatsan perusteella ihan huomaamattoman vähän laihtunu täällä olo aikana. Se varmaan johtuu kolmesta tasasin väliajoin olevasta ruokailusta. Mä elän melkein pelkillä salaateilla ja muilla vihanneksilla ja hedelmillä. Ainoastaan jälkiruoka poikkeaa linjasta, ja hetkittäin jos oikein tekee mieli syön muutaman ranskalaisen. Mä en edes HALUA syödä enempää, mä tulen joka ruualla täyteen. Sitten välissä taas nautin tyhjästä olosta ja sitten täyteen. Se toimii. Nyt syön normaalisti, ilman paineita. Mä tiedän etten halua syödä liikaa, mutten myöskään näännyttää, joten valitsen salaatin enkä ranskalaisia. Outoa, milloin mä taas muutuin näin terveeksi ja järkeväksi.

Mä olen liian kausi-ihminen. Pienikin stressi, ahdistus tai mikä tahansa kriisi laukaisee saman arvottoman ja lihavan olon. Onnellisena ja tyytyväisenä syön kunnolla ja lopetan pelleilemisen.

Mä olen nyt tyytyväinen tähän. Mä päätin lopettaa kokonaan herkkujen syönnin koulun alettua - paitsi tietysti että voin ottaa karkin jos joku tarjoaa meiningillä. Mulla oli kesällä aika bedimäinen kausi, jolloin en syönnyt vähääkään terveellistä ruokaa. Mä lopetan nyt sellaisen ja tasapainotan.

Se on oikeasti vain niin että kasvissyöjän on huomattavasti helpompi monesti syödä kevyemmin. Mä katon muiden lihabiittejä ja kananpaloja oman vihersalaatin takaa.


Ainoa asia mikä hieman ahdistaa täällä on se, että mä kuulin yhden mua muutaman sentin lyhyemmän tytön painavan 49-50 kiloa ja sillä oli ihan oikeasti iso pyöreä vatsa. Kuulostaa julmalta, mutta niin se oli. Miltä MÄ sitten näytän, jos se näyttää lihavalta? Toisaalta se on siroluinen, toisinkuin minä. Sillä on pitkät laihat jalat, ja kaikki vatsassa. Kaikki toisinkuin minulla.


Mua inhottaa koulun alko, vaikken sitä edes vielä tiedostakkaan. Eniten siinä ahdistaa tällä hetkellä se että yksi höyhenestä tuttu tyttö tulee samaan kouluun. Mä pelkään sitä kun se näkee mun lihavan vartalon, vaikka kuvittelee varmasti minun olevan pieni ja siro - ja se itse on paljon pienempi.


Päivä päivältä mä tunnen taas parantuvani. Mä hajosin lopullisesti varmaan jossain helmi-maaliskuun vaihteessa, kun vanhat jutut nousi pinnalle. Nyt mä oon saanut käsiteltyä melkein kokonaan asian läpi. Mä voin paremmin, mä luotan, mä välitän itsestäni. Mä olen rauhallinen ja suhteellisen tasapainoinen.

Yli kolmen viikon jatkuva yhteiselo ja asuminen poikakaverin kanssa teki aikalailla sen viimeisen niitin. Mä en ehtinyt, enkä pystynyt, ajattelemaan omaa huonouttani tai rumuuttani. Joka hetken tunsin olevani rakastettu ja välitetty, kaikki toimi loistavasti. Jokainen yksinäinen hetki tuhoaa ihmistä. Nyt mä en ole yksin, ei en ollenkaan. Mä olen omassa rauhassa silti tietäen olevani haluttu muiden seuraan.


Mä olen onnellinen. Mun elämässä kaikki on hyvin.

Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään, enkä vastannu kommentteihin.

Mä oon tällä hetkellä matkalla perheen kanssa hevonvitussa. Mua ahdistaa. Mä syön liikaa. Mä syön aamupalalla hedelmän tai puolitoista. Lounaaksi salaattia. Iltaruuaksi vaikka mitä, koska se syödään yhdessä. Mua ahdistaa. Eikiva.

Mä luen All Those Wasted Yearsia - kirjaa Hanoi Rockista. Mä luin Monroen kertomusta sen shoosta. "Mä en enää jossain vaiheessa tajunnut, mikä on on the difference between fit and fat, lihavan ja hyväkuntoisen ero." Se iski. Mä en tiedä sitä eroa. Ei ole merkitystä sillä että syökö vai ei - mä en silti nää eroa.

Mä en kiellä syömistä - mä vaan kysyn joka ruualla että haluanko mä oikeasti syödä. Haluanko että mun vatsa pömpöttää. Mä juon vaan lightlimuja ja oon huoneessa.


Outoa, mä nautin tästä matkasta omalla sairaalla tavalla.

Mä en tunne ahdistusta ruuasta. Mä en tunne ahdistusta painostani - ehkä siksi että mun perhe on suhteellisen iso. Että mä olen pieni niiden rinnalla.

Mä olen onnellinen ja mulla on ikävä.

Mä elän vihdoinkin.

Mä oon saanu mun syömisen tasapainoon.

Kiitos.

Mun pitäis tänään nähä J.

Mun pitäis laittaa vaatetta päälle, mutta olo on niin helvetin läski.

Mä en voi feidata sitä enää. Mua oksettaa ajatus lähteä ja laittaa vaatetta.

Mä haluan laihtua, mutten taas halua.
Mä haluan olla haluamatta laihtua.
Mä eilen meinasin paastota, kunnes tajusin mitä tein ja söin helvetisti.

Mä kuvotan itteäni.

And it's a lonely masquerade and I am holding on to you

Mä itken - tällä kertaa osaksi onnesta ja osaksi liikuttumisesta.

Mä oon miljoona kertaa feilannu J:in kanssa. Siis ihan tajuttoman monta kertaa. Mä oon loppujen lopuks ollu nii vitun paska kaveri. Mä oon feidannu sen ja vältelly sitä tajuttoman moneen kertaan, ja silti se jaksaa mua. Mä feidasin sen, kun meidän piti nähä enkä vastannu puheluihin tai tekstareihin ja silti se sano et mä voin puhuu sille mistä tahansa. Se sano ettei se oo vihanen.

Mitä mä oon tehny et oon saanu noin hyvän kaverin? Mä tiedän kuinka mä oon valittanu, mutta silti se on niin tajuttoman tärkeä ja ihan helvetin hyvä kaveri.


Mul on silti tällä hetkellä niin helvetin yksinäinen olo. Mä en tiedä edes miksi. Toisaalta, viimeksi mä olin yksin tässä asunnossa sen keskiviikkoaamulla. Kahden viikon aikana yhden yön mä oon nukkunu yksin - musta alkaa tulla läheisriippuvainen. Mä en vaan enään osaa nukkua ja olla yksin.


"I love a girl that has not been loved before
Rejection
Stuck in her past of pain
But I will not surrender
Hurt she can't comprehend has drained her dry
Confusion
One day she's close to me but baby
Don't surrender

Every time I look into your eyes I see
The women you could be
The women you could be"
-Claas.P Jambor: Intoxication

The sun is coming up and it's going down. But it's all just the same at the end of the day,

Mä olen oikeasti todella kiitollinen teistä kaikista jotka jaksatte aina kommentoida teksteihini niin ihanasti. Se merkitsee ja paljon, paljon enemmän kun uskottekaan. Se antaa voimaa ihmeellisellä tavalla.

Kiitos siitä.


Mä puhuin pitkästä aikaa J:in kanssa ja olen onnellinen siitä. Kaikkien vikojensa kanssa se on kuitenkin niin tavattoman tärkeä mulle. Mä olen niin itsekäs kun oon jättäny sen yksin. Mä tiedän tekeväni aina väärin, mutta silti teen niin. Mä olen vaan niin helvetin heikko.

Nytkin mä olin se luuseri joka ei ottanu yhteyttä. Se otti.

Mitä mä pelkään? Miksen mä osaa?


Mä olen saamaton.

Mun pitäis siivota.
Mun pitäis pestä pyykkiä.
Mun pitäis värjätä hiukset.
Mun pitäis käydä kaupassa.


Silti mä tuijotan vain yöhön, niin kuin aina. Pienestä pitäen mä olen rakastanut avata loppukesän tai alkusyksyn yönä ikkunan auki ja tuijottaa vain ulkoilmaa.

Ulkona on niin kaunista, pimeää ja viileää. Mä haluasin lähteä kävelemään sinne, kuiskailemaan tuulelle, haistelemaan syksyn saapumista. Sitä mä odotan. Mä inhoan kuumaa ilmaa. Mä inhoan farkkuja jotka liimautuu ihoon kuumuudesta, saaden tuntemaan olon vieläkin lihavammaksi. Mä inhoan kuumuutta, joka sulattaa kajalit poskille. Mä inhoan kesävaatteita ja kenkiä. Kesä ei ole se mun juttu. Mä pidän alkusyksystä: Lämpimistä öistä ja keleistä jolloin pärjää niin lyhythihaisella kuin hupparilla. Mä rakastan pimeitä lämpimiä öitä, jolloin maailma on niin satumainen.

Mä haluasin nyt mennä ulos.

Mä kävelisin ja ihastelisin maailmaa.

Mä rakastan katuvaloja, musta ne on aina niin kauniita. Mä jään tuijottelemaan niitä ja katselemaan hohtoa asvaltilla. Oranssin valon maalatessa puiden lehtiä. Muiden mielestä se on hieman huvittavaa kuinka kauniina pidän valoja.

Silti, musta siinä on jotain niin taianomaista.

Istun sängyllä, itken ja lyön kasvojani uudestaan ja uudestaan.

Mua sattuu vaan niin helvetisti.

Mä oon niin helvetin arvoton.

Mä oon niin helvetin säälittävä pikkutyttö, jonka maskarat on poskilla ja tukka sekaisin.

Mä oksetan itseäni.

All the world is waitin' for the sun.

Kurkkua kuristaa ja kyyneleet tuntuvat jo silmissä.

Kävelymatkan mä vielä sain hallittua itseni, mutta nyt ahdistus alkaa ottaa vallan. Mä tunnen hyperventiloinnin yrityksen päästä ulos. Ei se pääse – vuosien kokemus on opettanut hallitsemaan.

Mul on helvetin yksinäinen olo. Mul on niin helvetin huono olo.

Mä haluaisin oksentaa, vaikken ole ikinä onnistunut siinä, enkä ikinä halua onnistuakaan.

Mä haluaisin viiltää, mutten voi jälkien takia.

Mä haluasin saada pään sekaisin, mutten uskalla enkä voi.


Mä vaan itken.


Mä en ole okei vieläkään. Ihan yhtä sekaisin sisältä kuin ennenkin.

Mä haluan mun terapeutin loman loppuvan, mä oikeasti tarvitsen sitä.


Millon mä saan itseni oikeasti ehjäksi?

Cause I'm one step closer to the edge and I'm about to break ...

Mä en osaa olla yksin. Mul on huono ja yksinäinen olo.

Mä en pärjää hetkeäkään yksin, heti valloilleen pääsee ahdistus ja yksinäisyys.

Mul ei oo yhtään oikeeta kaveria.
Mä en osaa tutustua ihmisiin.
Mä oon yksin.


Mä näin kamalaa unta. Siina kaikki haukku mua ja mä olin se ylimääränen pyörä koko aika. Se oli ahdistava. Niin ala-aste meni.

Mä heräsin ja mul on vieläkin huono olo.

Sit mä rupesin tyhmänä kelaamaan sitä kuinka luuseri oon kun en osaa tutustua ihmisiin, ja vaikka tutustuisin niin kukaan ei tunnu pitävän musta.

Ja nyt mua ahdistaa.


Enkä mä edes osaa olla yksin - eilenkin soitin poikakaverin mun luokse yöks, kun illalla ahdisti olla yksin.


Mä oon yks vitun iso luuseri.

Mä syön ja paisun, kohta mä oon kokonaan yksin tällä ruholla.

Vihdoinkin kotona.

Mä en ole montaa euroa kuluttanu viimisen viikon aikana ruokaan rahaa, vaikka juonkin helposti yli litran lightlimua päivässä. Tavattoman terveellinen tapa. Silti mä oon syöny helvetisti. Tää ei toimi, enkä mä tiedä mitä haluan.

Mä oon taas vähän väliä ahdistunut joka helvetin asiasta, varsinkin kiloista.


Mä siivosin tän läävän. Se oli lähellä mahdotonta tehtävää.

Koulu alkaa kohta, mä en tiedä pidänkö vai vihaanko asiaa. Mä en osaa sanoa yhtään. Mä pelkään feilaamista siellä ihan helvetisti taas. Ahdistusta poissaoloista ja tippuneista kursseista. Mä en saa tehä niin enää kertaakaa ens lukukautena. Mul on jopa, outoa kyllä, vanhojen kurssi otettuna. Mä en luultavasti ees mee siihen. Se touhu on niin naurettavaa. Mä oon ollu aina sitä mieltä, ja oon vieläkin. Kaikki näyttää samoilta ja ihan yhtä mukanäteiltä. Jos eroaa joukosta se on katastrofi. Ne mekot on ruman värisiä ja tylsiä, kaikki on tylsiä. Varsinkin ne tanssit.


Enää joitain päiviä niin lähen matkalle perheen kanssa. Oksettava ajatus, ja arvatkaa vaan mitkä loistavat kirkkaina nilkassa. Hah. Onneksi converset peittää ne pahimmat, mutta ne haaleat näkyy silti. Yökyökyök. Mitä mä teen. Mitä mä sanon?

Dry my tears, wipe my bloody face. I wanna feel me living my life outside my walls.

30 lukijaa<3

Mä en ole taaskaan hetkeen päivittänyt blogiani, mutten ole uskaltanut. Eilen illalla kävin hakemassa oman koneen tänne, niin uskallan jopa mennä bloggeriin. Ihana olo. Tyhjä talo. Viinaa, ruokaa ja oma kone.

Mä oon punkannu perjantaista saakka poikakaverini luona ja tuun luultavasti ainakin tän viikon täällä olemaankin.

Sen vanhemmat lähti matkalle, joten talo on tyhjillään. Mä oon nytkin täällä yksin, koska se on duunissa.

Mä sain eilen yöllä kamalan ahdistuskohtauksen ja itkin vain omaa rumuutta ja lihavuutta. Mua inhottaa itteni. Ahdistus laukes siitä kun katoin ohjelmaa "tought love", jossa jätkät arvosteli alussa niitä muijia. Ne haukku niitä ja sano kahta lihavaks. Mulle tuli kamala olo.

Mä syön täällä. Se on ihan hyvä. Mä alan palautua normaaliks. Mä ainakin toivon niin. Mä haluan vaan olla onnellinen, ja tää on parasta siihen. Suurimmat ahdistukset tulee öisin ja illalla ja nyt ei tartte kärsiä niitä yksin. Eilen kun rupesin itkemään ja ahdistuin ja kuvotin itseäni niin tuntui ihanalta että joku halasi ja piti kiinni, sanoi olevan ihana. Sanoi olevan rakas ja tärkeä, söpö ja täydellinen juuri tuollaisena. Sitä mä tarvitsen.

Mä haluan tulla ehjäksi uudestaan.

What would you look like if you could choose?



How would you like to spend your day?




What kind of clothes would you like to wear?




Place you would like to live in

Lay your head down child. I won't let the boogeyman come.

Kello on 4.55, eikä unesta tietoakaan. Mä en oo nukkunu silmän räpäystäkään.

Väsyttää, muttei nukuta. Mä kärsin joskus monta vuotta unettomuudesta ja sain siihen nappejakin, jotka eivät auttaneet mitään, lopulta se lähti itsestään pari vuotta sitten. Tää valvominen on liian tuttua hommaa muutenkin.

Kai annat itsellesi myös herkutteluhetkiä ? Ilman synnintunnetta sen hetken jälkeen ?
Oi tällä hetkellä herkuttelen ja liikaakin. Aina kun annan itselleni luvan syödä ilman huonoa omatuntoa, kaikki lähtee käsistä. Mä olen jo pitkään pystynyt, yli kuukauden, syömään ilman huonoa omaatuntoa. Sitä ennen ahdistus olikin pahempi. Nyt tavoitteena olisi oppia vain hyväksymään itsensä tälläisenä. Helpointa nyt on syödä jos ei ajattele kaloreita tai ei nää isolla kirjoitettua tekstiä siitä kuinka lihavaa kyseinen ruoka on. Tänäänkin söin jäätelön, muutaman karkin ja hieman tummaa spagettia ja ruskeakastiketta. Tavoitteena olisi saada pää selväksi.

Ja kuinkapaljon sinä haluaisit painaa, kuinka pitkä olet ?
Mä olen 166 senttinen ja unelma tällä hetkellä olisi 38 kiloa, se kuulostaan niin ihanan vähältä. Ennen se oli 43-45, mutta lopulta tippui 38 kiloon. En tavoittele tällä hetkellä sitä painoa, vaan annan elämän mennä eteenpäin. Tiedän kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin saan taas pakkomielteeksi syömättömyyden.

Mä tunnen lihovani ja paisuvani, mutten halua ajatella sitä.

Mä en oo varmaan milloinkaan ollut niin onnellinen, siitä ettei tässä kämpässä ole yhtään suurta peiliä, josta näkisi vartalon. Mä olen käyttänyt vain löysiä shortseja ja suuria teepaitoja, enkä uskalla sovittaan yhtään vaatekappaletta kaupassa.

Säälittävää, eikö?

Silti mä syön. Mä haluan unohtaa mun kilot. Mä haluan olla onnellinen miettimättä enempää. Mä haluan oppia olemaan tyytyväinen.


Mä uskallan jo pelottavan hyvin näyttää arpeni vieraille ihmisille, se ei yhtään ahdista. Tutut ahdistaisivat enemmän, ne tuntevat mut, ne tajuaisivat mun tajuttoman epätäydellisyyden ja rumuuden.


Mä viritin taas kitaran kuntoon - pitkästä aikaa. Nyt mä en uskalla soittaa ja herättää naapureita, mä en halua et ne kuulee mun säälittävää rämpytystä. Olis mahtavaa oppia soittamaan kunnolla, se olis mun tavote.

Tää koko merkintä on taas turhaa paskanjauhantaa, mä en osaa enään ees kirjottaa. Mä en osaa. Tuntuu niin turhalta jauhaa tälläsestä paskasta, mutta mä silti kirjotan. Naurettavaa. Vitun ajatuksien virtaa ilman määränpäätä.


Mä tajusin tänään aika mielenkiintoisen jutun: laihuus on musta kaunista ja viehättävää, vaikken edes oikeastaan pidä siitä. Mä en ole ikinä pitänyt laihoista tytöistä, vaikka niitä salaa ihailenkin. En edes laihoista tai lihaksikkaista pojista. Sekavaa ja epäloogista. Mä olen aina pitänyt sellaisista normaaleista, sopivista, luonnollisista.

Miksi mä haluaisin salaa olla sellainen, josta en oikeasti pidä? Mä sanon aina, että syy tähän kaikkeen on se, että nään laihuuden vaan kauniina, mutta oikeasti en edes näe.

Anteeksi tää kirjotus on niin tavattoman sekavaa, koska se on sekava asia mullekkin.


Lopuksi ohi kaiken - ask me anything! Laittakaa kaikki tonne joitain kysymyksiä mulle. Mitä ikinä haluatte tietää niin vastailen sitten.

Lopetan sekavan ja tavattoman huonon postauksen (jopa mulle huonon) ja pyydän anteeksi.

You better set me free, cause I'm hot, young, running free, a little bit better than I use to be... Cause I'm alive.

Mä haluan jonnekkin kauas. Matkustaa ilman suuntaa. Päätyä paikkaan missä ilmassa kihelmöi toinen taika, jonka kuu on kallellaan, jossa tähdet nauravat.

Mä löysin tänään itseni.

Mä sain taas kiinni omasta lapsenomaisesta uteliaisuudesta, mä heräsin henkiin.

Mä haluan oppia uusia asioita, tietää kaiken, nähdä kaiken, tuntea kaiken. Mä haluan elää.

Mä pelkään että tää olo lähtee, mä pelkään että mä taas tylsistyn. Mulle sanottiin joku aika sitten että mä oon kasvanu ihan hirveesti, muuttunu vastuullisemmaksi ja aikuisemmaksi. Mä huomasin sen asian tänään, ja haluan siitä eroon. Mä en halua pitää tilillä varalta rahaa, mä en halua miettiä järkevästi.

Mä haluan haistaa eri tuulia, maistaa eri ruokia, nähdä eri paikkoja. Mä haluan oppia ja tietää, en tylsistyä ja vanheutua tavallisuuteen.

Mä en halua elämältäni sitä. Mä en halua unohtaa mun uteliaisuutta ja kysyviä silmiä. Mä en halua astua ja toteuttaa sitä roolia, missä naiset ennen mua ovat kituneet.

Mä haluan olla haaveilija - taivaanrannan maalari, kuin tulenkantaja.

Se minä olin ja tulen aina olemaan.

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

Taas helvetin pitkä päivitystauko, mutta mä tulin vasta nyt kotiin poikakaverilta, jonka luona mä oon ollut perjantaista.


Mä sain sossuilta kirjeen asiakassuhteen loppumisesta. Se teksti on aina täyttä paskaa. Nyt niistä pääs eroon joka on pääasia. Siinä on asioita jotka ei pidä paikkansa ja asioita jotka sanoin täysin vastakkaisesti.


Mä en jaksa keitään ihmisiä nyt. Mä en viihdy kenenkään seurassa oikeestaan. Mua pyydetään ja kysytään ja mä kieltäydyn ja keksin tekosyitä, mä en jaksa ketään.


Mä oon huolissani J:iistä, meiän välit on nykyään lähes poikki. Mä pelkään sen puolesta, mutta mä en voi olla ainoa vastuussa. Mä en jaksa, enkä mä voi. Mä yritän pitää mun elämää koossa. Mä en halua sekaantua siihen. Mul kesti lopettamisesta yli vuos päästä himosta irti siihen paskaan. Mä pelkään olla sen paskan lähellä, mä pelkään et mä sorrun taas. Mä pelkään et mä sekotan lisää elämääni.

Mä haluan vaan elämäni tasapainoon. Mä haluan itseni tasapainoon. Mä haluan saada kiinni kunnolla taas koulusta. Mä haluan saada itseni tyytyväiseksi. Mä haluan oppia siivoamaan, etten eläisi ikuisesti läävässä.

Mä haluan sellaisen normaalin tasapainon. Sellaisen tasapainoisen elämän. Normaalin.

If there's nothing missing in my life, then why do these tears come at night?

Huono olo alkaa taas valtaamaan mua. Mä tunnen oloni riittämättömäksi, huonoksi.

Mä oon väsyny, enkä jaksa nousta ylös sängystä. Mä en edes tiedä miks mä oon väsyny. Mä nukun ja nukun ja silti huono olo pitää yllänsä. Aina kun mä oon yksin mä tunnen oman mitättömyyteni.

Mä tunnen oloni huonoks, väsyneeks ja haluttomaks tekemään mitään. Se tunne on tavattoman tuttu. Siihen mä jään ja lillun sängyssä itkien vaan ja kuunnellen musiikkia odottaen milloin päivä muuttuisi toiseksi. Nyt mä en halua lillua siinä, nyt mä haluan päästä pois siitä. Mä oon liian monta vuotta kuluttanut siinä turhuudessa, enään mä en kaipaa sitä.

Eilenkin mä yhtäkkiä aloin itkeä ilman syytä. Mä käperryin ja itkin mun poikakaverin kainalossa tietämättä edes miksi, se kohtaus kesti hetken ennen kuin sain itseni kasaan.

Nyt aamulla kun mä oon yksin kaikki tuntuu hajoavan kasaan.

Mä en halua masentua taas. Mä en halua itkeä taas.

Mun pahimmista peloista on masennuksen uusiutuminen. Se on helvettiä.


Mul ei oo mitään syytä, kaikki on hyvin. Miksi musta sitten tuntuu siltä?

When I'm with you, I can just be myself. You're always where you say you will be, shocking, 'cause I never knew love like this could exist.

Kaksi viimeistä päivää on mennyt syömisten osalta miljoonissa. Eilen söin poikakaverin tarjoaman ruuan ulkona ja sen tarjoamat jätskit - en muuta. Tänään sama, se maksoi mulle ruuat ja jätskit. Muuta en ole syönyt kumpanakaan päivänä. Mä en osaa itse maksaa ruuasta, se tuntuu vain "pahalta" vieläkin. Joten se on joutunut tarjoamaan mulle ruuat molempina päivinä, raxin salaatit toisena ja toisena falafeleja. Viikonloppukin menee sen rahoja syöden.

Mä syön ainoastaan asioita mitä mulla on jo valmiiksi kotona, eikä enään ole edes yhtään hedelmää tai pilttiä. Ei edes salaattitarpeita. Ananasta ja tofua, sekä porkkanoita ja sipuleita aikalailla ainoastaan jääkaapissa. Tummaa makaroonia ja soijarouhetta kaapissa. Wokkivihanneksia, katkarapuja ja vihannessosekeittoja pakkasessa. Siinä on suunnilleen mun ruuat. Mun tarkotus on yrittää elää niillä pari viikkoa. Mä en halua ostaa ruokaa. Mä haluan vaatteita.

Mä syön nykyään vain ruuat jotka se ostaa mulle. Enkä tiedä vieläkään syytä miksi. Luultavasti huominenkin menee taas yhdellä ruualla. Se tulee meille ja ostaa ruokaa mukanaan. Se tuntee mut, se tietää että voin olla helposti syömättä, se tietää että en pidä ruuan ostamisesta. Mä ostan lähes ainoastaan mehua ja limua hyvällä omallatunnolla, nytkin mun jääkaapissa on kolme avattua puolentoistalitran lightlimua. Lightmehutiivistettä on jäljellä vain puolipulloa.


Mä haluan olla normaali ja tyytyväinen itseeni. Mä en ole. Mä ahdistun vähän väliä omista makkaroista, viimeksi tänään kaupassa kun kuumalla ja nihkeällä iholla farkut tuntuivat liian tiukoilta.


Mä odotan että mun terapeutti tulee lomalta, siihen on aikaa vielä kuukausi. Mä haluan, mä kaipaan sitä. Mä haluan saada mun pääni selväksi. Mä haluan oppia rakastamaan itseäni. Mä haluan tuntea itseni arvokkaaksi. Mä en tunne, mutta mä haluan. Mä tunnen nyt olevani niin kadoksissa. Mä en tiedä mistään mitään, mä tarttisin mun poikakaverin mun luokse halaamaan mua ja kertomaan kuinka se rakastaa mua. Ainoa ihminen, joka saa mut tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Mua itkettää, enkä edes tiedä miksi.

Mä kaipaan käpertymistä kainaloon ja kuiskauksia ja lupauksia. Silittelyjä ja halaamisia.

Mä tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi.

Mä kaipaan kosketusta.

Mä kaipaan kuiskauksia.

The walls between you and I, always pushing us apart. Nothing left but scars, fight after fight.

Nyt mä ymmärrän sen miksen kerro mun asioita hirveän helposti J:iille. Miksi mä en sinänsä viihdy sen seurassa aina.

Se arvostelee mua ja mun tekemisiä aina. Jos mä sanon pitäväni jostain vaatteesta tai muusta sen vastaus on hyii vitun ruma tai muuta vastaavaa. Samoin hiukset ja musamaku, kaikki. Se arvostelee mun tekemisiä ja sanomisia, siksi en. Mä en kaipaa arvostelua viimeiseksi sitä. Mä oon liian herkkä arvostelulle. Mä oon liian herkkä ihmisten haukkumisille.

Se arvosteleee ja dissaa mua ja mun elämää. Sillä ei ole mitään oikeutta, eikä edes varaa. Mun käsitys elämästä on muutakin kuin pelata himassa pleikkaa ja polttaa ketjussa röökiä, sekä kadota maailmasta ja elämästä huumehöyryihin. Mulla on elämä, mulla on ihminen joka oikeasti välittää musta. Mä aluksi kerroin mun ja mun poikakaverin suhteesta sille, ja kun J torjui sen kokonaan ja dissasi niin siitä tuli kielletty puheenaihe. Se sai tietää vuotta myöhemmin että mä oon saman ihmisen kanssa yhdessä facebookin takia.

Mä en uskalla kertoo mun asioista sen arvostelun takia. Ennen se masentui hetkellisesti ja rupesi mököttämään jos kerroin jostain mulle sattuneesta hyvästä asiasta, masennuslääkkeiden takia se ei enään tee niin. Nyt se vain vittuilee. Kyllä se vittuili ennenkin masennuslääkkeitä. Mä joskus yritin avautua mun pahimmalla masennus ja sh jaksolla, jolloin olin liian hajalla, ja vastauksena oli käsky pitää turpani kiinni, koska se tekisi mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa mun kanssa. Sen jälkeen en enään uskaltanut lähes ollenkaan sanoa mitään. Se sattuu liikaa kun toivoo ja luottaa siihen että toinen ymmärtää ja vastaus on että älä valita ämmä.

Mä tiedän että se on kateellinen tällä hetkellä mun elämästä.

Se oli ihan erillainen sen hetken ajan kun sen elämä oli reilassa suunnilleen, mutta nyt kun se on taas ihan sekasin se on tuollainen.

Me oltiin joskus ihan samanlaisia, yhtä sekaisin. Mä tiedän et se on kateellinen siitä että mä sain elämäni kuntoon eikä se. Se että mä pääsin yli, eikä se.

Miksi se ei silti voi olla, tai edes esittää olevansa, onnellinen mun puolesta?

Mä yritin aina auttaa sitä, mutta mä en tiedä miten jaksan kun saan vaan paskaa. Mä oon aina tukenu sitä ja kuunnellu, se ei oo koskaan mua. Mä oon viimeaikoina laiminlyöny sitä, koska pelkään. Mä pelkään sen maailmaa, mä pelkään se trippailua, mä pelkään sen vastauksia.

Hetki hetkeltä mä liu'un yhä kauemmaksi hänestä.

I've always been strong, but can't make this happen

Viikon päivitystauko takana.

Mä olin korvessa ilman konetta viikon. Mul olis ollu niin paljon kirjotettavaa tänne, mutta enään mä en osaa muuttaa niitä asioita sanoiksi, niin että ne tulisivat tähän lähellekkään oikein.

Mä alotin syömisen. Mä söin niin kuin normaali ihminen, ilman omantunnontuskia. Mä söin herkkuja, mä söin ruokia, mä söin kaikkea.

Mä oon niin sekasin mitä mä haluun. Mä haluun olla laiha ja kaunis, mutta miksi? Mä haluan olla onnellinen ja vapaa, mä haluan voida olla ahdistumatta naurettavuuksista. Mä haluan olla normaali. Mua silti pelottaa lihominen, mua silti pelottaa mun läskit. Enkä mä nytkään uskalla syödä mitään. Mä eilen söin liikaa, mä haluaisin syödä tänäänkin, mutta vielä mä en uskalla. Mä en uskalla. Mä en pysty.

Miksi mä en osaa päättää mitä mä haluan? Miksi?

Miksi mä en voi olla normaali ja onnellinen, niin kuin muut?


Mä tulin jo eilen kotiin, mutta mun poikakaveri tuli mun luokse ja jäi yöksi, joten en voinut päivittää blogia kun vasta nyt.

Se viikko sai mut tajuamaan kuinka paljon mä taas häntä rakastan.

Antakaa anteeksi pieni surkea kaiken järjen ulkopuolella leijuva päivitys viikon jälkeen. Mua väsyttää. Mä tunnen itteni niin tyhjäksi, etten saa edes sitä tähän. Mä haluasin kirjoittaa enemmän viimeviikosta, mutta pelkään liikaa paljastuvani.

Anteeksi.


Ei mä en voi syödä, mun on pakko laihtua.

Every time that I look in the mirror all these lines on my face getting clearer. The past is gone It went by, like dusk to dawn

Juhannus tuli ja meni, mukavasti ja lihavasti.

Mä olin mökillä ja vitusti meni viinaa, lonkeroita ja bissejä naamaan mulla. Eka alotettiin porukalla bisseistä ja lonkuista, ja lopulta päädyttiin viinashotteihin joissa alkoholiprosentti oli 40. Mä en muista siis loppuillasta mitään, kuvat paljasti jonkuverran, mutta liikaa jäi silti pimentoon. Mä jossain vaiheessa paskoin mun ranteenki - siin on kai hiusmurtuma, ainakaan se ei liikuu ja pienikin paine sattuu vitusta. Kirjoittaminen on tuskaa. Silti pakko päivittää.

Me sain pääni selväks vast seuraavana päivänä juomisesta, ja puolet siitä päivästä meni vielä oksennellessa - mä vedin pikkasen liian yli. Olis pitäny lopettaa puolessavälissä, eikä silloin kun en kuulemma saanut kahtakaan sanaa sanottua.

Mä juon nykyään niin harvoin ja silloinkin vähän, noin paskas kunnossa en oo ollu ikuisuuksiin, en varmaan pariin vuoteen.


Huomenna mä lähen viikoks taas pois maisemista, joten uusi päivitystauko. Mua pelottaa et mä paljastun, nää on kuitenki nii sellasta yleistietoa. Jotenkin se olis liian kamalaa, samoin kuin se etten tiedä että avauduinko jostain sille porukalle. Mä olin uimassa julkisesti, ne näki mun viiltelyarvet. Mä annoin niiden arpien olla, ne vain sai olla. Se ei haitannut edes niin paljoa. Mä en kadu sitäkään. Mä en tunne itseäni huonoks.

Toivon todella etten paljastu.

Mä en oo vähään aikaan kuullu mutsista tai siskoista mitään, pitäis varmaan soittaa ja kysyy kuulumisia.

Pitäis siivota ja mennä nukkumaan. Mun olo on hyvä. Rauhasa ja onnellinen. Mä en ees tajuu kuinka asiat on näin mukavasti. Mä tunnen oloni normaaliks. Mä annan mokaukset anteeks, enkä edes tunne syyllisyyttä. Voi olla et se johtuu velä vallitsevasta tajuttomasta väsymyksestä tai jostain sellasesta, mutta silti. Mä mokasin ja vitun pahasti, silti mä oon elossa, ja anteeksiantavainen itseäni kohtaan.

Mä haluan asioiden jatkua näin.

I remember the days you were a hero in my eyes, but those are just a long lost memory of mine. I spent so many years learning how to survive

Voi vittu kuinka mä vihaankaan mun faijaa.

Mä en oo ollu sen kanssa tekemisissä ikuisuuksiin, eikä siinä mitään, ei mua sen sanomiset enään edes satuta. Se on vain niin kun saa liikaa paskaa niskaansa yhdeltä henkilöltä niin se henkilö ei pysty enää satuttamaan millään, se ylittää sen rajan ja muuttuu täydellisen merkityksettömäksi.

Silti mua suututtaa, ja se johtuu mun pikkusiskosta, siitä vanhemmasta. Mua suututtaa se, kuinka se kehtaa käyttäytyä lapsellensa ja kuinka ylipäätänsä aikuinen ihminen ketään kohtaan.

Mun sisko soitti ja hyperventiloi ja itki kuinka faija haukku sitä. Kuinka se on kamala, kuinka se ei enään ole sen lapsi, kuinka se ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ne asiat sain selvää siskon itkusta ja hyperventiloimisesta. En ole ainoa meidän perheestä joka hyperventilointia harrastaa.

Mä tunnen mun faijan, ja mä tiedän et noihin asioihin ei sen haukut riittäny, eikä tavaroiden kaatamiseen. Mä en edes haluu tietää mitä muuta sen on mun siskolle sanonu, iskeny sen kipeimpiin kohtiin.

Se on soittanu mulle jo kolmesti, se on ihan hajalla. Yksinäinen. Ihanku mä sillon joskus, mua inhottaa et ne ei oo faijan luona edes, vaan mökillä, jolloin se ei edes voi tulla mun luokse. Sielt ei pääse kuin monen tunnin ajomatkan jälkeen pois.

Tää on liian tuttua, aivan liian tuttua. Mä muistan itteni tosta, mä muistan kun mä ite olin tossa. Kuinka mua sattu. Mä en vaan voinu puhua kenellekkään, kenelle olisin? Miten olisin voinut myöntää yhdellekkään kaverille kuinka paskamainen mun faija on? Kuinka olisin kehdannut, rikkonut kuvan täydellisyydestä. Mä oon ilonen et sisko soittaa mulle, mäkin olisin halunnut jonkun, jonkun jolle puhua. Mä olin sillon yksin ja selvisin, kirjotin päiväkirjaan, laitoin kokonaan itseni sinne.

Mä luin äsken sitä kirjaa ja olin hämmentynyt, satutinko itseäni jo 12-vuotiaana? Mä luulin että vasta myöhemmin, mutta selkeästi. Mä oon vihanen, mä en halua et se joutuu kestämään niitä asioita, joita mä. Hylätyksi tulemisen oloa, yksinäisyyttä, alemmuuden tunnetta. Ne kaikki löytyy jo mun ensimmäisestä päiväkirjasta, jota kirjottaessa olin 12.

Vittu tää maailma on ruma.

Mä kestin sen kaiken jo, mä en halua että mun sisko kärsii. Pahinta on, että liian monet asiat vaikuttaa niin tutuilta, varsinkin itseinho.

Mä en halua et se kärsii, en varsinkaan sen mulkun takia.

Se ei oo sen arvonen.

Kukaan meistä ei oo sen sanojen arvonen.