Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

I'm sorry...I can't be perfect.

Anteeksi.

Mä en ymmärrä miten en enää osaa kirjoittaa tänne, ei sillä että olisi liikaa ollut aikaakaan.

Musta tuntuu et mä oon vaan väsyny koko ajan. Mä nukun kaheksan tuntia ja silti keskittyminen ei riitä tunneille ja kotona haluan vain nukkumaan. Se ei toimi. Mun koulunkäynti ei toimi.

Mä painan luultavasti täsmälleen saman verran kuin viime joulukuussa ennen kuin alotin taas sen yhden laihduttamisjakson. Nyt mä oon jopa siirtynyt terveelliseen ruokavalioon. Tänään söin kouluruuan, 2 sämpylää sekä pienen murokulhollisen kotona vielä toista ruokaa, se on aika normaali, paitsi että normaalisti mä en syö kuin yhden leivän. Paha tapa. Pitäisi lopettaa. Mä en stressaa syömisistä enkä mitään ja toi on just hyvä.


Ensimmäiset huonoudentunteet tunneilla ilmestyivät. Syventävillä kursseilla on monia hyviä. Se tuntuu pahalta. Nyt mä tuskailen esseen kanssa ja tuntuu ettei siitä tule mitään. Mä en halua olla huono. Mä haluan että mä olen hyvä. Mieluiten paras. Mä en halua olla keskinkertainen. Mä haluasin luovuttaa monien aineiden suhteen, musta tuntuu ettei mun rahkeet riitä niissä. Etten ole tarpeeksi fiksu. Mun poikakaveri valittaa aina kun sätin itseäni - se ei ole kuulemma totta.

Mua ahdistaa ne jotka vastaa hyvin ja pitkästi. Mä oon kilpailuhenkinen. Mä kärsin alemmuudentunteista, mä haluan olla parempi. En kaikissa aineissa, vain niissä jotka merkitsevät, joissa olen aina kokenut olevani hyvä.


Viikko koulua ja yksi poissaolo.


Mun terapeutti ei oo soittanu vieläkään. Millon se tulee lomalta vai onko se unohtanut mut kokonaan? Kuitenkaan mä en ollu ehtiny kuin muutamia kertoja tavata sitä ennen sen lomaa. Mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä haluan selvittää mun päätäni ja päästä eroon esimerkiksi tosta huonommuudentunteesta. Mä haluan käsitellä ja selvittää sen, musta tuntuu etten ainakaan vielä osaa käsitellä sitä yksin


Mä alan nyt tajuamaan sitä että ennen kuin mä saan käsiteltyä monia asioita mä en koskaan pysty olemaan ehjä. Mun täytyy oppia kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni, hyväksymään virheet ja pitämään arvokkaana ilman että kenenkään pitäisi todistella sitä. Mä en jaksa ja halua yrittää pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä menestyä hyvin tietyissä aineissa - se ei edes ole tervettä. Ysin mä saan niistä kaikista helposti yrittämättä, ja musta se ei edes ole niissä aineissa hyvä numero vaan mun on pakko saada kymppi.

Pari päivää sitten J veti vahingossa yliannostuksen ja joutu ambulanssilla yöksi sairaalaan.


Mä oon viimein kotona. Mä en oikein tiedä mitä ajatella. Se täris ja oksenteli seuraavat paripäivää. Sen porukat on ihan paskana.

Kun se laitto viestiä että oli joutunu edellisenä päivänä sairaalaan, niin mun päässä pyöri kaks vaihtoehtoa, joko yliannostus tai itsemurhayritys. Mä oikeasti ajattelin että jomman kumman on täytynyt tapahtua, se kuulostaa julmalta.


Mä oon viel vähän sekasin tästä kaikesta. Mä oon ihan helvetinmoisessa flunssassa ja pelonsekaisesti innostunut koulun alusta. Mä en halua mokata taas helvetti. Mä haluan onnistua siinä ilman yhtään poissaoloa. Nostaa numeroita ja varsinkin - olla tippumatta kursseilta.

Mä en halua feilata taas.

Vihdoinkin kotona.

Mä en ole montaa euroa kuluttanu viimisen viikon aikana ruokaan rahaa, vaikka juonkin helposti yli litran lightlimua päivässä. Tavattoman terveellinen tapa. Silti mä oon syöny helvetisti. Tää ei toimi, enkä mä tiedä mitä haluan.

Mä oon taas vähän väliä ahdistunut joka helvetin asiasta, varsinkin kiloista.


Mä siivosin tän läävän. Se oli lähellä mahdotonta tehtävää.

Koulu alkaa kohta, mä en tiedä pidänkö vai vihaanko asiaa. Mä en osaa sanoa yhtään. Mä pelkään feilaamista siellä ihan helvetisti taas. Ahdistusta poissaoloista ja tippuneista kursseista. Mä en saa tehä niin enää kertaakaa ens lukukautena. Mul on jopa, outoa kyllä, vanhojen kurssi otettuna. Mä en luultavasti ees mee siihen. Se touhu on niin naurettavaa. Mä oon ollu aina sitä mieltä, ja oon vieläkin. Kaikki näyttää samoilta ja ihan yhtä mukanäteiltä. Jos eroaa joukosta se on katastrofi. Ne mekot on ruman värisiä ja tylsiä, kaikki on tylsiä. Varsinkin ne tanssit.


Enää joitain päiviä niin lähen matkalle perheen kanssa. Oksettava ajatus, ja arvatkaa vaan mitkä loistavat kirkkaina nilkassa. Hah. Onneksi converset peittää ne pahimmat, mutta ne haaleat näkyy silti. Yökyökyök. Mitä mä teen. Mitä mä sanon?

It makes me lose control, it makes me go insane

Tänään taas läskipäivä kalorit meni n.400. Oksettavaa ja kuvottavaa. Mä vaan lihon tollasella määrällä, miksen mä osaa pysyä kurissa? Miks mä retkahdin ja söin sokeritonta kevytjäätelöä? Siin ei onneks ollu ku 70kcal/100g, mutta silti. Mä olisin pärjännyt paremmin ilman, paljon paljon paremmin. Miksen mä edes ottanu sitä pirkan sorbettia jossa on 27kcal/100g? Vaikkei siitä niin mahdottomasti kaloreita tullutkaan niin se oli repsahdus. Mä annoin mun mieliteoille periksi. Mä oon vaan niin heikko.

Mä oon onnellinen, huomenna mä en tuu mitenkään pääsee himaan ennen 7-8. Ja jos mä en ota rahaa mukaan, vaan taskuun omenan niin huomenna tulee syötyä hieman pakkoruokaa, joka on toivottavasti epäkeittoa et voin syödä sitte vaan salaattia, sekä omena. Illalla ei ole mitään mihin repsahtaa. Jääkapissa on vain saalaattia, tomaattia, kurkkua, raejuustoa, porkkanaa, omenaa, kiiviä, kaks pilttiä ja purkkianasta. Leipää ei ole. Voita ei ole. Eilisiä jämiä ei ole. Nam, ei mitään himoittavaa.

Mua oksetti tänään mun jalat ja perse – ne oli niin muodokkaat. Ne oli oksettavan isot. Mä haluan et niit ei olis. Tavotteena olemattomuus ja mua inhotti. Mä en halua sellasta persettä tai sellasia jalkoja. Mä haluun vaan ne kaikki pois.


Mun tää kämppä on jo nyt läävä.

Puoliks purettuja laatikoita ja täysin sekalaisia tavaroita lattialla. Mä odotan niin ylihuomista jollon ehin alottaa kunnollisen järkkäämisen. Tää on niin ruma ja kamala nyt. Mä oon sotkune, mut haluun oppia siistiks. Torstaina mul on vaa vika terapeuttitätikäynti ennen sen kesäloman alkua. Mua ärsyttää. Mun olo on aina hyvä ja onnellinen kun tulee käynninaika ja just sen jälkee kamala ahdistus. Ei ikinä mee niin hyvin et vois puhua.

Mun on pakko ens syksylle varmaan lisätä käyntejä. Mä jotenkin pelkään jo nyt kesän loppumista ja mun tavatonta feilauskierrettä koulun kanssa. Lintsaus-ahdistus-lintsaus-ahdistus... Eikä loppua ole. Mä en haluu sitä enää. Mä haluun täl kertaa onnistua. Kerranki. Mä haluun pystyä siihen.

You were from a perfect world, a world that threw me away today

Olen yksi itsekuriton läskipossu. Eilen ja tänään mä söin noin 450 kaloria, yli 400, mutta alle 500. Missä vitussa mun itsekuri on? Mä vaan lihon tolla kalorimäärällä? Miks mä en vaan ole syömättä, mikä siinä on niin helvetin vaikeeta. Miks mä en tee niin, miks mä syön ja sen jälkeen kärsin? Mä oon molempina päivinä syönyt dacapo patukan, oikeastaan kai kolmena peräkkäisenä? En ole varma, tiedän sen vaan että se on kuvottavaa. Siinä on 90 kaloria pelkkää turhuutta. 100 kaloria ruispuuroa on riittävästi kolmelle ruualle. Oksetan itteäni. Mä en pysty nukkumaan mun on pakko tehdä vatsoja. Niin monta että se on kokonaan kadonnut. Ei sillä että olisin niin naivi että asiaan uskoisin, se vain kuulostaa ja tuntuu niin ihanalta ajatukselta.


Mä löysin tänään kirkkaasta valosta kymmenensentin korkuisen rivistön valkoisia viivoja. Mä luulin että ne arvet olisivat kadonneet. Miksi mä satutin itseäni? Miksi mä vieläkin haluan satuttaa itseäni. Musta tuntuu et ne nilkan arvet on jo vähän haalenneet, ehkä se on vain toiveajattelua. Mä haluan olla vapaa vain pelosta että jään kiinni. Sillon kaikki läsähtäisi kasaan.


Mä allekirjotin tänään sen vuokrasopimuksen. Faija ei varmaan tiedä vielä varmasti asiaa. Se tietää että sain, mutta kielsi vastaanottamasta kämppää. Enempää en tiedä. Sen äiti ei tiedä mitään - se kysy että tuunko isäni luokse sviikonloppuna. Sanoin etten. Mä en halua taas yhtä turhaa sotaa. Niitä käydään muutenkin liikaa - jopa mun sisällä.


Huominen ahdistaa mua.

Mun pitäis laittaa tiukkalöysä mekko joka paljastaa täydellisesti pömpöttävän vastan ja jokaisen makkaran - olen oksettava. Mun vatsa vaan tulee pömpöttää koko huomisen - olen kuvottava. Mun pitäis siinä mekossa mennä vielä mun poikakaverin siskon juhliin. Sen sisko on mua varmaan kymmenen senttiä lyhyempi, mä näytän valtavalta aina sen rinnalla. Mun leveine hartioineen ja läskine vartaloineen. Mul on vielä korot jalassa, vain viidensentin, etten olisi liian valtava. Mä ennen rakastin korkeita korkoja, mitä korkeampi sitä parempi, mutten enään. Mä en halua olla iso, en edes pitkä. Mä haluan olla niin pieni, pienempi kuin kukaan. Taskukokoinen täydellisyys.

Mua pelottaa ne juhlat. Mua pelottaa miltä mä näytän, mua pelottaa ne kaikki ruuat. Mä en voi syödä, mä en saa. Mul ei oo ees yhtään kofeiinitablettia. Mun on pakko ostaa paketti huomenna ja vetää siitä joku kolme. Kahvi ei tule kysymykseenkään. Mä en halua et mun vatsa turpoaa.

Mua pelottaa niissä juhlissa kaikki sukulaiset. Mua pelottaa se mitä ne ajattelee musta. Pinkit hiukset on varmasti todella vakuuttavat mun läskin ruhoni kanssa, otetaan vielä huomioon mun kasvissyönti. Mä en edes osaa meikata muulla tavalla kun liialla kajalilla ja eyelinerilla täydelliset kissansilmät, niin mä oon meikannu 12-vuotiaasta. Mä en osaa laittaa mun hiuksia asiallisesti. Mä osaan tehä loistavasti keesin, piikkejä, täydellisen suorapintaisen tupeerauspallon, epäsuorapintaisen tupeerauspallon sekä kaikkea muuta yhtä asiallista - niin mun hiukset on ollu 12-vuotiaasta. Miten mä voisin osata mitään muuta? Mä oon oppinu laittaa hyvän poninhännän vasta lukiossa kun hiukset häiritsivät kokeisiinlukua.

Mä oon ennenki kuullu mun hiuksista ja syömisistä sen isältä - ei kiinnosta koko suvulta. Mun poikakaverin mutsi ja isäpuoli on ihania, mä vaan pelkään niitä muita. Mä pelkään sitä et oon niin helvetin ulkopuolinen, mutta sehän mä olen. Vieras tunkeilija. Miksi sen äidin piti kutsua mut sinne? Turha sanoa että eivät he arvostele. Mun poikakaveri ei uskalla mennä niiden eteen erikoisissa housuissa, koska hän tietää seuraukset. Siksi mua pelottaakin niin helvetisti. Mun suku on erillainen. Ne rakastaa mua ja on rakastanut mun jokaista tapaa pukeutua. Olen kuullut vain aitoja positiivisiä kommentteja. Sen sukulaiset ei ole sellaisia. Ei lähelläkään.

Mitä ne ajattelee musta. Olenko mä oikeanlainen ja tarpeeksi hyvä?

Mitä niillä on edes väliä? Miksi mä edes suostuin? Miksi tää on niin helvetin vaikeeta, vaikka me ollaan seurusteltu kohta kaksi vuotta. Mä oon liian huono niille. Sen sisko on lähes täydellinen. Se näyttää täydelliseltä, se käyttäytyy täydellisesti se käy koulunsa täydellisesti. Mä näytän lehmältä sen rinnalla. Tyhmältä lihavalta kömpelöltä lehmältä.

Mä en halua mennä, pelkään liikaa. Enkä voi enään peruuttaakaan.

Mä pelkään et mua sattuu.
Miksen mä voi olla täydellinen?

Today I am dirty. I want to be pretty. Tomorrow, i know i'm just dirt.

Mun on vaan koko päivän tehny mieli syödä. Ei oo ollu nälkä, pelkkä mieliteko. Mä päätin antaa tän päivän mennä vähän huonommin, ettei se repsahda kokonaan käsiin:

n.50g pirkka salmiakki 53kcal
½sunday <150kcal
ruispuuroa 50kcal
piltti <70kcal
läkeröl aski <30kcal
leipä <100kcal
<400kcal

Outoa, kuvittelin syöneeni paljon enemmän, mutta selkeästi en. Koko aika vain tekisi mieli syödä jotain. Mä meinasin vähän väliä sortua tänään kiusauksiin, mut lopulta vältin ne ja ostin pirkan sokeriton salmiakki ja sokeriten kissalakrtsi karkkipussit. Molemmissa on 100g, ja kaloreita salmiakissa on 106 ja kissalakritsissa 118. Kissalakritsin otan huomenna kouluun mukaan koe-evääksi, sillä uskon että se menee nätisti iltapäivälle, ennenkuin saan kokeen valmiiksi.

Mä myös alotin eilen fitissä olleen kunto-ohjelman joka vaikuttaa reisiin ja takapuoleen. Se tuntui todella kevyeltä, mutta tänään reisissä kyllä tuntui. Tänään sitten toistin kahesti saman sarjan, joka ei pidä kuin kolme liikettä mukanaan. Mielummin teen jonkun miellyttävän mistä pystyn pitämään kiinni, kun rääkin joka jää pois heti.


Koeviikko on jo kauniisti puolessavälissä. Outo olo, koulu loppuu. Eka vuosi lukiossa kului hetkessä. Mä en halua lähteä lukiosta, siellä kaikki on niin turvallista ja varmaa. Jotenkin niin suojattua.


Mutsi yritti tänään soittaa lastenvalvojalle kysyäkseen faijan tuosta pelleilystä, muttei saanut kiinni, no avaimet kämppään saan huomenna<3 Myöhemmin näkee minkälaiseksi turhaksi taisteluksi tää taas muodostuu.

Mikseivät aikuiset ihmiset osaa toimia edes hetken yhdessä saamatta sotaa aikaiseksi?

I want a perfect body, I want a perfect soul.

Paastopäivä, joka onnistui loistavasti. Tähän saakka tultu juotua vain 0.5l lightlimua, kaks mukia teetä sekä hieman vettä. Pitäisi luultavasti juoda enemmän, varmaan siitä tää päänsärky johtuu. Huominen päiväkin toivottavasti menee hyvin, alle viissataa kaloria, toivottavasti menis n.300kcaliin. Ajatelin että syön aamulla ruispuuroa 50kcal ja päivällä hieman tomaattikeittoa, koska mutsi on huomisen himassa ja haluan pitää hyvät välit ja ilman huolestuttamista nää viimiset päivät kun asun kotona. Joten yksinkertasesti lämmitän tomaattimurskaa ja lisään siihen mausteita ja vettä. Näyttää oikealta ruualta, vaikka kaloreita ihmeen olemattomasti. Tai toinen vaihtoehto on tehdä kasviskeitto, katsoo nyt miten tekee.

Mä tulen vielä pieneksi ja olemattomaksi, mä sain juuri välitavotehousut: venymättömät 158cm kokoset kangas-shortsit. Mulla on lantio ja perse ja mä haluan änkeä ne läskit sinne. Mä tulen mahtumaan niihin helposti koulun uudelleen alkaessa, se on pakko.


Mä tänään panikoin koska jouduin käymään sairaalassa, sen jälkeen panikoin enkä suostunut edes juomaan mitään, koska olin täynnä bakteereja. Mä pelkään sairaaloita ja niissä olevia bakteereja ja sairaita ihmisiä. Se kuulostaa aivan kamalalta, mutta niissä on jotain yököttävää ja pelottavaa. Vaikka jouduin desinfoimaan itseni jo sieltä lähtiessäni, kotiin tullessani ensiksi hieman panikoin sohvalla, kunnes lähdin suihkuun pesemään itseni kokonaan, enkä ole uskaltanut vielä koskea takkiini. Mä tiedän että mä ylireagoin ja kuinka turhaa ja naurettavaa se on, mutta valitettavasti pelolle ei pysty tekemään mitään, tekisin voi niin mieluusti jos pystyisin. Mä pelkään myös pahasti korkeita paikkoja (jopa tuolin päällä seisominen inhottaa), kuolleita eläimiä, täytettyjä eläimiä sekä eläviä villejä eläimiä. Todella helppoa ja järkevää, mutta pelolle ei vain voi mitään.


Mul on koeviikko. Mä en oo lukenu mitään ja se ahdistaa ja tuntuu kamalalta. Miks mä oon näin laiska? Eikä ainakaan yhtään auta syömättömyys lukemiseen, kun ei muista senkään vertaa.


Mä haluun kesän. Mä haluun unohtaa tän helvetin koulun.

Fragile doesn't even come close to describing how I feel

Mä oon hajalla mä vaan itken ja hyperventiloin. Mä oon vaan niin helvetin paskana.

Mä en onnistu missään mä en kykene mihinkää.

Mun oloa vaan pahens mun poikakaverin reaktio. Sitä ei kiinnostunu, se ei sanonu mitenkään välittävänsä musta, vaikka sitä mä olisin vaan kaivannu, sitä et se sanois niinkuin ennen et "mä rakastan sua hani kaikki menee hyvin<3" ja halannu eikä päästäny irti. Se on mun vika, mä oon joskus valittanu et rakastaminen on menettäny merkityksensä. Mut mä en halua siinä tilanteessa mitään muuta kun tuntea oloni merkitykselliseks, välitetyks, hyväks ja arvokkaaks. Mä en halua kuulla kuinka asia ei oo niin. Mä en halua et mun viestiin jossa mä sanon olevani läpimätä, huono ja täysin kelvoton vastataan et "mitenni toi on iha paskaa" tai "haha toi on jo naurettavaa" mä olin koko päivän sanonu sitä kuinka mun huono oli.

Mä välkän vietin vessassa lyöden itseäni uudestaan ja uudestaan, jota jatku kotona. Mä en enää viiltele, mä en voi.

Mul ei oo arvoo. Mä oon niin helvetin hauras ja helposti särkyvä. Tuntuu et pieniki asia saa mut hajoamaan. Mä oon melkein hajalla jo nyt.

Mä en pysty tähän maailmaan. Mä en vaan pysty.

Millo mun ahdistus ja masennus vahvistu näin paljon? Millon musta tuli taas tälläinen?

Mä oon vaan niin helvetin yksin. Pahinta on ehkä se torjunta kun yrittää selittää ja saa vaan kritiikkiä. Mä vaan aina unohdan asian, et se ei enää sano niin. Se pyys äsken anteeks joka sai mut vaan itkee pahemmin. Se tajus vasta nyt mun miljoonien viestien jälkeen kuinka sen sanat satutti mua aina uudestaan ja uudestaan.

Mä haluan olla taas okei.

Anteeks tästä turhasta epäjärkevästä postauksesta. Mun oli vaan pakko purkaa mun oloa.

Mikä on saanu musta taas tälläsen?

Mä en taida oikeestikkaan olla enään okei.

It's not your whole life, it's only one day
You haven't thrown everythint away

Take a time, learn to breathe
And remember what it means
To feel alive and to believe
Something more than what you see

She's so afraid of pain, so afraid of blame. It's driving her insane.

Koulu menee päin vittua.

Mun pitäis selvittää miljoona poissaoloa – rehtorille. Mä en halua, mut mulla on kuulemma niitä niin helvetisti niin pitää sille selvittää. Ahdistuin ajatuksesta ja päädyin eilen ahmimaan.

Mun pitäis lähtee kouluun nyt, mut mä en haluis. Kaikki vaatteet korostavat läskejä, kaikki opettajat tuijottaa mua ja ajattelee pahasti poissaoloista. Mä en pysty tähän helvetin juttuun. Mä en pysty toteuttamaan niiden vaatimuksia, mä oon vaan niin huono. Mä en pysty.

Wilmassa ei ees näy kaikkia poissaoloja, miten mä pääsen läpi yhtäkään ainetta. Mä en halua mennä kouluun mut mä en voi muuta. Mun on PAKKO. Mä oon luuseripaska.

Miten mä selviän lukion jälkeen, jossen ees selviä lukiossa? Reilusti yli sata poissaoloa – kaunista. Miten mä tuun selviämään ikinä? Mä haluasin luovuttaa, mä en pysty. Mua inhottaa itteni, saamaton laiska lihava sika. Miks mä en voi olla tunnollisempi ja parempi? Mennä kouluun vaikka tuntuisi miltä, mennä kouluun vaikka sattuisi kuinka.

Anteeksi taas yksi turha postaus.

Kiitos oikeasti kaikille kaikista kommenteista, ne merkitsee ihan uskomattoman paljon mulle. Saa mut tuntemaan itseni edes hieman hyväksi. Se luo näille teksteille merkitystä.

edt. huomasin just et mul on kahessa melkein peräkkäisessä postauksessa pätkä samasta biisistä, anteeksi.

If I could be like that, what would I do?

Mä meinasin saada panikkikohtauksen matikan tunnilla.

Mun kurkkua alko kuristamaan ja äänet koveni ympärillä, ja se kamala olo mikä vyöryy silloin ylle. Mä en oo saanu panareita koulussa ikuisuuteen, vaan muutaman kerran lukion aikana. Ylä-asteella mä sain niitä vähän väliä ja sulkeuduin vessaan hyperventiloimaan ja tärisemään.

Mä oon aikalailla aina pystyny hillitsemään ja kontrolloimaan itseäni muiden edessä. Sit mä hajoon palasiks kun kukaan ei nää. Mä en osaa näyttää itestäni mitään.

Mä tajusin tänään et mä en oo yhtäkään uutta oikeeta kaveria tehny lukion aikana, ja sellaset puolikaverit on pelkästään mun luokkalaisia. Mä en osaa puhua vieraille, enkä edes halua. Jos mä en tunne ketään oikeesti kaveria kurssilta, vaan pelkkiä puolituttujan niin istun mielummin yksin. Silti, mikä mussa on? Miks mä en osaa tutustua ihmisiin? Miks mä en ees tunne tarvetta, vasta sillon mä huomaan tekeväni väärin kun huomaan kuinka kaikki muut on tutustunu kaikkiin. Ne tuntee ja juttelee, mä en osaa ees moikata mun vanhoja luokkalaisia jotka oon tuntenu jo sillon kun en oo osannu lukea. Miten ne pystyy puhua vieraalle? Miten niille ei tule oloa että niillä vierailla on parempaa tekmistä? Oloa, että ei ne vieraat ihmiset todellakaan halua puhua tai olla missään tekemissä lihavan ja kömpelön idiootin kanssa.

Mä haluasin olla niinkuin ne jotka on isossa porukassa luontevasti. Mä näytän ehkä luontevalta, mä oon mestari valehtelija. Mä nauran ja hymyilen ja olen niin tavattoman ihana, vaikka tekisi mieli vaan kiljua.

Mielummin mä oon rauhassa jonku mun hyvän kaverin kanssa, joka tuntee mut, jonka mä tunnen. Olisi ihanaa nauttia isossa porukassa ja tehdä kaveri kaikista, eikä pelätä ja olla varma omasta kamaluudestaan, joka estää ketään pitämästä musta.

Mä oon taas sen saman kysymyksen luona, jonka onnistuin voittamaan melkein kaks vuotta sitten. Mikä tekee musta niin paljon huonomman? Kun mä tajusin etten ole huonompi, minusta pidettiin ja olin laihin koko riparista, olin hyvä ja arvokas. Ne vieraat ihmiset halus olla mun seurassa. Sillo mä tajusin etten oo huonompi, sillon mä parannuin hetkeks.

Nyt mä oon kadottanu sen vastauksen, ja se tuntuu ihan saatanan pahalta.

Little things made me who i am today

Äitienpäivä oli aivan täydellinen. Mä tein ihan itse hienon päivällisen mutsille, siskoille ja mummille:) Kaikki oli täydellisen valmista kun ne tuli sisälle, jäliruuaks oli mun läskisuklaakakkua. Mä olin hyvä siinä oikeestikki. Mä oon hyvä siinä. Ne kaikki piti niistä ja mä tunsin onnistuneeni.

FB:eessä on yhteisö "Behind every strong girl is an assshole who made her that way", ja se sai mut miettimään. Mä oon loppujen lopuks aika vahva, vaikka oonki nii helposti särkyvä, sillä vaikka se kuulostais kuinka itsesääliltä tai liiottelulta niin mä oon sitä mieltä et mä oon ihan helvetin vahva kun oon säilyny tähän saakka. Mul on oikeestaan kolme asiaa, jotka on vaikuttanu muhun varmaan eniten: isän liiallinen alkoholinkäyttö, koulukiusaaminen ja mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko.

Mun faija ja mutsi eros kun mä olin kymmenen. Faija joi liikaa. Se oli yks niiden eron syy. Mua ahdisti se ihan helvetisti, se oli niin avuton silloin. Mä en vielkää pidä siitä että nään sen juovan yhtään, vaikkei se enään juokkaan, ainakaan mun nähteni. Sil on uus vaimo ja vaimolla entisestä liitosta kaks rasittavaa lasta. Ne elää niiden idyllissään omakotitalossa, koiran ja kahden farmariauton kanssa. Mul alussa oli kamalia vaikeuksia fittaa siihen taloon, nyt vuosien jälkeen mä oon okei siellä. Mä inhoon silti niitä lapsia, ja sitä naista, se on niin...beessi. Tärkeintä on kuitenkin et faija on taas selvänä. Mun poikakaverin isä tuppaa myös juomaan liikaa, se onkin sanonut mulle aikas pahasti kännissä ollessaan kun olin kerran sen luona. Oli se jo aiemminkin jotain aina nälvinyt, mutta toi oli jo kamalaa.

Mun poikakaveri ei tiedä mitä tehä siinä tilanteessa, se oli mun puolella mä tiedän kuinka vaikeaa se oli. Se välittää sen isästään ja ei halua mitään muuta kun sen että se hyväksyis sen. Sen faija on tavattoman konservatiivinen mukatosimies ja mun poikakaveri kaikkea muuta. Se syö just ja just lihaa (koska se on epäeettistä ja epäterveellistä), tietää kaikkien asioiden kalorisisällöt ja pyrkii syömään mahollisimman terveellisesti, sil on meikkivoide ja kajali, tiukat pillifarkut, se sheivaa päivittäin ja se käyttää mua enemmän suoristusrautaa ja lakkaa. Se ei sinänsä uskalla sanoa isällensä mitään vastaan, se ei aluksi viittinyt edes käyttää uusia housujaan isänsä edessä, koska pelkäs sen reaktiota.

Se ei halua muutakun että kaikki hyväksyis ja pitäis siitä. Sitäkin kiusattiin ala-asteella ja se oli syrjitty. Sellaset asiat jättää tajuttoman isot jäljet. Se pelkää näyttää itseään muille, se pelkää ettei siitä pidetä. Sitä ahdistaa jos siitä tuntuu ettei siitä pidetä. Silloin se tärisee mun sängyllä ja yrittää itkeä onnistumatta. Se ei osaa itkeä, se menetti sen taidon jossain sen masennuksen vaiheessa.

Kerran mä oon nähny sen itkevän, se on ainoo kerta mitä se itekkään muistaa itkeneensä. Se satutti mua sillon vahingossa pahasti. Se ei tarkottanu sitä ja mä tiedän sen.


Mua itteeni kiusattiin ala-asteella läskiks kolme vuotta, sen jälkeen aloin ekaa kertaa laihduttamaan. Sillon mun jojoilulaihdutusalko saadakseni bmin alle kuudentoista. Mä halusin olla laiha ja upea, että musta pidettäis, ja haluan olla vieläkin. Ne vuodet oli helvettiä. Se muuttaa vaan ihmistä. Se tuhos mun itsetunnon kokonaan. Ennen sitä mun itsetunto oli mahtava, mä tiesin voivani tehdä mitä tahansa jos tarpeeks yritän. Mä tiesin olevani arvokas ja yks ihminen tuhos sen kaiken. Miten vain yksi ihminen voi murtaa toisen kappaleiksi? Mulla oli kavereita, ja koko luokka tukena, mutta silti. Mä en pysty unohtamaan sitä. Mä tunnen sen vieläkin.

Ala-aste on helvettiä.


Ja viimeinen asia on mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko. Se pisti välit poikki, se ei enää jaksanu mua ja mun asioita. Mä sekoilin sillon ja mä ymmärrän et se lähti, pahimmillaan mä olisin vetäny sen helvettiin vaan mukanani. Sillon mä en ymmärtäny, mä masennuin pahemmin. Me oltiin oltu parhaita kavereita kymmenen vuotta. Mä vedin naamaani kaikkea mitä sain käsiini, olin masentunu, koulu meni miten meni. Mä olin kolmetoista. Se ämmä vaan laitto välit poikka sanomatta syytä. Muutama kuukaus erosta jäin kiinni mutsille ja jouduin terapiaan.

Kuinka rumista asioista mä oon muodostunutkaan. Mä en oo katkera tai vihainen, mä ymmärrän ne asiat ja oikeastaan mä oon ilonen niistä. Ilman niitä mä en olis tää ihminen, sillä mä tiedän että joku päivä mä saan ruumiinkuvanki kuntoon. Mä oon ikuinen optimisti, mä tiedän että tästä kaikesta on vaan hyötyä loppujen lopuksi.

Ne asiat teki musta tän ihmisen. Ne opetti mut ymmärtämään, vaikka sillon ne sattukin niin paljon ettei olisi jaksanut jatkaa, kuitenkin musta muotoutu se mikä olen.

Täydellinen ihminen kaikessa epätäydellisyydessään.

Don't know what i want, but i know how to get it

Mä tajusin et mä haluan oikeestikki laihtua. Mun on pakko. Tää on mun oma pikku projekti, josta mä pidän nätisti kiinni. Mua oksettaa kuinka mä repsahdin niin pitkäks aikaa ja mä häpeen asiaa. Mä tunnen itteni huonoks. Siks mun on pakko onnistua nyt.

Laihtuminen ei oo mun pääpointti, varmaankaan. Sitäpaitsi mä pelkään laihtuu liian nopeesti, sillon kaikki rupee epäilemään. Mutsikin eilen katto tavattoman pahasti mua kun otin vaan yhen leivän iltapalaks sen kanssa syödessä. Se kysy et enks mä syö enempää, sit mä katoin sitä kun tyhmää ja sanoin et kaikki muutki syö tän verran, niinku itekki syöt. Silti sen ilme oli paha. Ehkä se epäilee jotain? Ehkä.

Mä oon himassa makaava luuseripaska joka oksettaa itteään. Kyllä näin kauniisti. Mul on nyt yli sata poissaoloa ja oon täydellinen epäonnistunu olento. Mä kuvotan itteeni. Mä en tee ikinä mitään hyvin.

Mua ahdistaa koulu.

Become so tired so much more aware

Mua oksettaa, mun itsekuri on vielki katosalla. Mä söin tänään kolme kunto leipää, eli 3x64kcal + kurkkua. No se on suht vähän, vähemmän kun parina edellisenä päivänä. Yli 200kaloria n.15minuutissa. Söin ne vasta äsken, sitä ennen paasto oli nätisti pitäny. Mä oon oksettava.

Mun koulu menee päin vittua. Mulla on paria vaille sata poissaoloa, ja tiedän että jotkut katsovat sormien läpi, ja mun pitäis olla lukiossa ja päästä se läpikin. Mä kyl venytän neljään vuoteen, kolmessa tää olis mahoton tehtävä mulle. Mä oon liian huono. Mun keskiarvo on selkeesti yli kasin, ja mä en tee mitään, en mee edes liikaa tunneille.

Tänää oli eka päivä täl viikolla kun menin kouluun. Mua vaan väsyttää ja ahdistaa, mä tunnen itteni rumaks, lihavaks ja täysin arvottomaks. Aamusin ahdistus on ehkä pahin, silloin ei meinaa pystyä nousemaan ylös sängystä. Iltaisin kaikki hajoaa käsiin ja tyhjennän koko jääkaapin.

Miks mä oon tällänen? Miks mä en voi olla niinku kaikki muut.

Mun päätä särkee. Kaikki tuntuu hajoovan käsiin.

Mä yritin yks päivä oksentaa niinkuin aiemmin joskus, kauan aikaa sitten, enkä vieläkään onnistunut. Mä en oo koskaan onnistunu oksentamaan. Mä oon monesti yrittäny ja monesti ollut onnellinen etten oo onnistunu. Miks mä yritin sitä taas? Mä en halua oppia sitä ikinä.

Miksen mä voi olla kuin kaikki muut?

To do -list

Mä oon saamaton paska.

15 viikon kuluttua mä oon Kreikassa - läskin ruhoni kera. Miksen mä laihdu? Miksen mä pienene, paitsi rinnoista, miksi vammakehoni ei osaa ottaa sitä läskiä reisistä eikä suinkaan rinnoista? Mä haluisin olla sillo nätti. Ihanan näköstä läski ruho arvilla, mä jaksan uskoo ja toivoo et mun nilkkojen arvet häipyis huomaamattomiks.

Mä meen isoseks nyt kahelle riparille, leirille ja päivikselle. Mua ei päivis huoleta toisinku leiri. Kuus viikkoo niin päivis alkaa, mul ei oo hartautta eikä mitään, mun täytyis tehä se ja toinen hartaus leirille, joka on puoltoista viikkoo päiviksestä. Sinne mä tartten viel herätysmusat ja paljon thinspoa. Ei oo mitenkään inhimillistä joutua katsomaan ruokaa viidesti päivässä, jonka lisäksi kaikilla on herkkuja. Mä pysyn tiukkana - pelkään vain että joku huomaa ja sanoo. Me käsiteltiin isoskoulutuksessa just vaikeita tilanteita joista yks oli että mitä jos leiriläinen ei syö. Entä oikea tilanne jossa isonen ei syö? Hah, se voi olla jo mielenkiintoista.

Mun pitäis jutella yhen aineen korottamisesta kasista ysiin ja tehä ne tehtävät. Mun täytyis myös lukee kahen aineen uusintaa, joiden kokeet kauniisti skippasin, mistään ei tunnu tulevan mitään. Mä en palauttanu mun esseetäkään, mä keksin jotain. Mun pitäis selvittää huomenna myös poissaolot viimejaksosta. Kaks viikkoo jaksoo menny ja 6 poissaoloa. Mä en menny tänään kouluun eilisen itku-ahdistus-panikoinnin takia, mä olin viideltä vielä hereillä tuntien itseni läpimädäks.

Mul ei oo ollenkaa rahaa, eikä myöskään kesätyötä. Mä päätin et mä säästän rahaa, mun on aika pakko. Mä ehin saada kesän aikana rahaa 550e, ja mun pitäis saada sillä vaikka mitä. Onneks mul on iha hyvin vaatteita, paitsi t-paitoja ja toppeja, niitä on niin ahdistava ostaa.

Mä oon saamaton paska. Mun täytyis tehä aina vaikka mitä, mut teenkö? En. Viimiset kolme kuukautta oon ollu hakemassa opiskelijakorttia - ilman tulosta.

Norsu posliinikaupassa

Mä tunnen itteni niin riittämättömäksi. Mä oon läpimätä paska, enkä mä ees tiedä miks. Se sama tunne on vainonnu mua varmaan niin kauan kun mä muistan, mä haluun ihmisten hyväksynnän, mä haluun kutsun niiden salakerhoihin ja puumajoihin.

Mua ahdistaa kesän leiri isosena, mä pelkään et mä syrjäydyn siellä, vaikka pelko on turha se silti vainoo. Ettei kukaan pitäisi musta. Viimeleirille mennessä pelkäsin samaa ja kaikki meni hyvin, nyt se sama kummitus vainoo taas, vaikka on vasta huhtikuu.

Mul oli pienenä yks paras kaveri joka manipuloi ja pomputteli mua miten se tahto, ja jätti mut ulkopuolelle jos siltä tuntu, mä olin se läski sidekick. Yläasteella asia muuttu ja meiän välit poikkes kokonaan, sit mul oli yks hyvä kaveri. Emmä tiiä miten se jäi mun puolelle, aluks meiän loputkin yhteiset kaverit oli mun, kunnes ne siirty shoon vahvetessa mun exkaverin leiriin ja siitä alko tajuton syrjintä ja pomputtelu. Jollon jäin luokkaan heitteille, mä vaan olin kaikkien kaveri mutten kenenkään.

Mua pelottaa et kukaan ei pidä musta. Must tuntuu et oon vaan paha.

Mä tiedän et se ei oo totta, mul on kavereita ja mä oon sosiaalinen ja kaikki pitää musta, mut silti mä pelkään. Mä en tunne sitä.

Siivet

"Nainen repi nahan jalkapohjistaan, sanoi: olen pieni merenneito. Sitten hän nauroi. Hän näytti jalkansa, ne olivat verillä ja huokoiset. Hän sanoi: en voi poistua kotoani koska olen ansassa. Olen ollut aina, ei se ole hänen syynsä, ei kukaan kenenkään. Naisen jalkoja viilsi joka askeleella. Hän söi vitamiinia, jotta hänen jalkansa eivät tulehtuisi. Hän kuiskasi: pelkään sairaalabakteereja kuollakseni. Hän toivoi että kantapäissä olisi siivet, kuten lauluissa, niissä ihmiset osaavat lentää, tosielämässä jos yrittää portailta, tulee nenästä verta, jos pervekkeelta, kuolee. Hän kysyi: enkö minä ole kuin jokin typerä eläin, joka on joutunut ansaan, repii itsensä rikki? Hän katsoi minua pelokkaasti. Hän sanoi: minun pitäisi varmasti lähteä, luuletko?"

-Saila Susiluoto: Siivekkeet ja Hännäkkäät

Mä rupesin lukemaan yhtä runokirjaa, joka pitää lukea kouluun, ja rakastuin (Saila Susiluoto: Siivekkäät ja Hännäkkäät).

Mä syön liikaa, silt musta tuntuu. Mä salee huijaan laskelmissa. Miten mä muuten voisin syödä nii helvetisti ja silti saada tulokseks alle 300kcal. Ahdistavaa. Mä vaan turpoon.

ps. mä tapan koht jonkun jossen löydä mistään itelleni vaakaa

Changes

Lukion ensimmäinen vuos on kohta ohi.

Mä alan vasta nyt huomaamaan kuinka se on muuttanu mua ihmisenä. Mä oon kasvanu ja mun arvot on täysin muuttuneet. Mä teen töitä saadakseni hyviä numeroita, koska mä tiedän mitä mä haluan elämältäni ja mä tiedän miten mä pystyn saavuttamaan sen. Ilmapiirikin on erillainen. Enään ei oo niin sosiaalisesti hyväksyttyä olla huono koulussa, ei todellakaan. Pitää olla hiljaa ja ahkera, viisas ja kiinnostunut.

Mä en tiedä oisko samanlaista muutosta tullu jos olisin mennyt amikseen, tai huonompaan lukioon. Tähän kouluun ei alle 8 lukuaineiden keskiarvolla päässyt ja kuitenkin iso lukio on.

Mä oon tyytyväinen muutokseen. Mä pidän itestäni nyt enemmän ja huomaan paremmin virheet siinä henkilössä joka olin, mä en edes halua kuvitella miten myöhemmin nään tämän henkilön.

Ajatusvirtaa

Mä alotin eilen 2468 dietin. Toivottavasti se toimii, mua ahdistaa mun reidet. Ne on kamalat.

Mä syön liika, ja silti liian vähän. Mä pelkään kauheita itseinhokohtauksia ja sitä että syömishäiriö muuttuu pahemmaksi. Laihduttaminen on vielä ainakin kontrollissa. Mä pelkään et se lähtee siitä. Mut ei se lähe. Mä syön ihan hyvin.

Mun pitäis panostaa lukioon, mun kolme kurssia on keskeytyny poissaolojen takia - mä en jaksa aamuisin herätä.

Onko väärin tuntea mielihyvää kun mu entinen kaveri eros sen poikaystävästään?
Se ämmä oli kamala. Se levitti musta niin paljon valheita ja mustamaalas mua, kukaan ei oo koskaan satuttanu mua niinkuin se, ei ykskään jätkä ei ykskään muija. Joten se ansaitsi sen - karman laki.

Porkkana

Mä tunnen maalin ja haluan onnistua, eilen söin salaattia, piltin ja kaks ruisleivän puolikasta, oksettavaa. Tänään mun vatsaan on kadonnu vain leipä (poikaystävän painostuksesta), sekä kaksi porkkanaa, toivottavasti en enää syö tänää. Mä haluan laihtua mun reisistä, se on se ongelma.

Mä lähden elokuussa perheen kanssa matkalle ja sillon haluan näyttää upeilta bikineissä. Ahdistaa vain viiltelyarvet, toivon vaan että ne katois näkymättömiin.

Sillon mä painan 45kiloa, mä lupaan sen itelleni.

Mä tunnen huonoa omaatuntoa siitä että mul on maanantaina koe, johon en oo lukenu vielä yhtään, mun pitäis mut jotenkin vaan en pysty. Mä mietin vaan keittiössä olevaa suklaata, johon EN koske. Mä en syö mitään herkkua ennen kesäloman alkua, en pienintäkään. Mä oon vahva. Mä oon ennenkin pystynyt tähän - miksi en nyt? Mä haluan Zui Suiciden vartalon, hiukset ja vaatteet, se on upea. Mä laiminlyön muutenkin mun ulkonäön. Mä en enää jaksa panostaa siihen niinkuin ennen, herääminenkin ajoissa on liian vaikeaa.

Kun olen laiha ja kaunis kaikki rakastavat ja kadehtivat minua. Silloin olen vahva.