Mä oon onnellinen, vaikka oon ahminu koko päivän. Me sovittiin poikakaverin kanssa, että haetaan kesällä yhteistä kämppää. Se ajatus tuntuu ihanalta, turvalliselta ja just oikeelta, vaikka me ollaanki niin nuoria. Okei voi olla ettei se oo järkevää, pitkälle ajateltua - taikka millään tavalla älyllistä. Niin mä tiedän et mä haluan sitä, enemmän kuin muuta.

Too young to fall in love

Mä oon seurustelly yli 1.5 vuotta nykyisen poikaystäväni kanssa ja se ehdotti yhteen muuttamista.

Järkytyin. Kieltäydyin.

Ajatus kuulostaa ihanalta ja houkuttelevata, varsinkin kun haen itse nyt omaa opiskelija-asuntoa, mutta silti. Liian iso askel. Miksi mä pelkään niin paljon kaikkea? Koska mitään syytä sille ei pitäisi olla. Ei kyse ole siitä etten haluasi asua poikakaverini kanssa yhessä (koska oi kuinka paljon haluaisin), vaan se että entä jos sitä ja entä jos tätä. Mä kuitenkin kohta täytän 17 ja muutenkin huolehdin itsestäni ja haluan asua omillani, niin miksi sitten ajatus asua yhdessä rakastamansa ihmisen kanssa tuntuu niin pelottavalta?

Lupasin harkita uudestaan kun täytän 17. Se luku kuulostaa niin paljon suuremmalta.

pohjustus ennen juhlameikkiä.....

.....on täydellisen lopputuloksen a ja o.

Siksi joitain asioita täytyy kertoa, sitä ennen lisää suhdetilitystä:
Joinain hetkinä minusta tuntuu että rakkauteni poikakaveriani kohtaan olisi kadoksissa, mutta taas seuraavana en voisi elää ilman. Pää on niin sekaisin vieläkin etten ymmärrä itse mistään mitään, kun tuntuisi helpommalta vaan luovuttaa ja päästää irti, ai että miksi, en tiedä itsekään, sillä häntä rakastan ja haluan, mutta jokin vain on. Meidän suhteessa ei ole mitään vikaa, rakastamme ja välitämme - kaikki on loistavasti niin fyysesti kuin henkisesti. Silti, jokin ääni käskee päästää irti. Olen kai liian nuori sitoutumaan tai edes vakavaan suhteeseen, yhdeksän kuukautta on jo takana tätä yhteiseloa. Sisimmässäni kaipaan ja haluan seikkailla, mutten halua tuhota tätä kauneutta mikä minulle on suotu.

Miksen osaa tyytyä siihen kaikkeen mitä minulla on?

Toivon ettei tämä kesä tule olemaan kaverini vika, silti jotenki mielessäni tunnen että kohta tulee seinä vastaan tuon hengellä leikkimisen kanssa. Pahinta on että hän itsekin nauraen sanoo kuinka ihmeellistä on että hän on vielä hengissä. Sekakäyttäjä kun hän on, eikä sellainen leikki masennuslääkkeisiiin yhdistettynä tuo hyviä lopputuloksia.

Hah, hän tippui myös systeemin kyydistä - ei ole kuulemma terapian tarpeessa eikä "akuutti" tapaus koska ei ole vielä toteuttanut itsemurhahaaveitaan. Ahh... Rakastan tätä systeemiä.