Mä vedin vähän liikaa eilen ja huvittavinta kyllä - budia.

Mä olin liian jumissa eilen. Mun sydän hakkas ihan vitun kovaa ja mua pelotti ihan sikana. Mun syke tuntu korvissa ja se kuulosti samalta kun jonkun juokseminen portaissa. Mä pelkäsin saavani jonkun kohtauksen kun sydän vaan sykki ja jaloista lähti tuntoa ja sillei. Mut vartin kuluttua se rauhottu.

Ei sillä on niin mulle käyny monesti, muttei ikinä noin. Mä olin vitun koomassa vielä tänä aamunakin, kun poltin eilen illalla jonku 0.5. Jos se olo ei olis ollu nii budimainen mä olisin epäilly et mitä vittua mä oon oikeesti polttanu, mut se oli liian tuttu ja lopulta aivan taivaallisen orgasminen.

Mä olin sillo niin tyytyväinen et pysyin viinalinjalla taiteissa, sillä jos mä olisin tollaset vetäny siellä nii....


Mä vedin myös viikonloppuna kauheet itkupanarit wanhoista, ja varsinkin mekosta. Mä en edes ole varma haluuks mä mennä sinne. Mä haluan kokea sillei sen, vaikka alusta saakka vastustin ideaa. Lopulta suostuin mun poikakaverin vinkumisesta ja nyt mä oon sinänsä ite innostunu.

Mutsi sano mua silloin lihavaks. Se myös sanoi mun painon vaihtelevan ja sanoi mun lihovan. Mä sain ahdistuskohtauksen. Mä tunsin itteni oksettavaks.


Mä oon nii vitun onnelline et ensviikon alus on pitkästä aikaa eka terapia-aika. Se on hyvä se on oikeesti hyvä. Mä oon myös tyytyväinen itteeni sillä mul on vasta 4 poissaoloa, ja kaks on iltapäivätunteja. Mä oon niin tyytyväinen. Ehkä mä pystynki tähän. Ehkä mä pystynki tähän kouluun.

Mä haluan pystyä.

Kello on puol kolme yöllä, enkä mä pysty nukkumaan.

Mä tunnen itteni huonoksi, söin tänään vegesubin ilman kastiketta sekä jäätelöä, muuta en syönyt, mutta noi on silti aivan liikaa. Oksettavaa.

Mun pitää tehä läksyjä, mun pitää lukee aineita. Mä en saa nukkua. Mä en vielä osaa kaikkea mä en voi olla huono. Mä en halua.

Mun pitää herätä aikasin et ehin meikkaamaan.

Mun pitää nähä kavereita ja olla hyvä kaveri.

Mun pitää nähä poikakaveria ja olla hyvä tyttöystävä.

Mä en ehi kaikkea. Mul on huono olo. Miksen mä pysty tähön?


Mä syön, mä laiminlyön koulua ja jätin lukematta tarpeeks, mä nään liian vähän kavereita, mä laiminlyön mun poikakaveria, mun pitäis soittaa sukulaisille jotka kyseli ja nähä niitä.

Mua ahdistaa. Mun pitäis tehä liian monta asiaa ja olla hyvä liian monessa, se tuntuu pahalta. Musta tuntuu etten mä suoriudu siitä. Mä stressaan kaikesta liikaa. Mä tunnen huonoa omaatuntoa halutessani nukkumaan kun herätys on 4.5 tunnin kuluttua ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten nuku tarpeeksi.

Sekavuusahdistus.

Ajatukset ja syyllinen olo vainoaa mua kun yritän nukkua. Musta tuntuu etten ansaitse unta.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

I'm sorry...I can't be perfect.

Anteeksi.

Mä en ymmärrä miten en enää osaa kirjoittaa tänne, ei sillä että olisi liikaa ollut aikaakaan.

Musta tuntuu et mä oon vaan väsyny koko ajan. Mä nukun kaheksan tuntia ja silti keskittyminen ei riitä tunneille ja kotona haluan vain nukkumaan. Se ei toimi. Mun koulunkäynti ei toimi.

Mä painan luultavasti täsmälleen saman verran kuin viime joulukuussa ennen kuin alotin taas sen yhden laihduttamisjakson. Nyt mä oon jopa siirtynyt terveelliseen ruokavalioon. Tänään söin kouluruuan, 2 sämpylää sekä pienen murokulhollisen kotona vielä toista ruokaa, se on aika normaali, paitsi että normaalisti mä en syö kuin yhden leivän. Paha tapa. Pitäisi lopettaa. Mä en stressaa syömisistä enkä mitään ja toi on just hyvä.


Ensimmäiset huonoudentunteet tunneilla ilmestyivät. Syventävillä kursseilla on monia hyviä. Se tuntuu pahalta. Nyt mä tuskailen esseen kanssa ja tuntuu ettei siitä tule mitään. Mä en halua olla huono. Mä haluan että mä olen hyvä. Mieluiten paras. Mä en halua olla keskinkertainen. Mä haluasin luovuttaa monien aineiden suhteen, musta tuntuu ettei mun rahkeet riitä niissä. Etten ole tarpeeksi fiksu. Mun poikakaveri valittaa aina kun sätin itseäni - se ei ole kuulemma totta.

Mua ahdistaa ne jotka vastaa hyvin ja pitkästi. Mä oon kilpailuhenkinen. Mä kärsin alemmuudentunteista, mä haluan olla parempi. En kaikissa aineissa, vain niissä jotka merkitsevät, joissa olen aina kokenut olevani hyvä.


Viikko koulua ja yksi poissaolo.


Mun terapeutti ei oo soittanu vieläkään. Millon se tulee lomalta vai onko se unohtanut mut kokonaan? Kuitenkaan mä en ollu ehtiny kuin muutamia kertoja tavata sitä ennen sen lomaa. Mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä haluan selvittää mun päätäni ja päästä eroon esimerkiksi tosta huonommuudentunteesta. Mä haluan käsitellä ja selvittää sen, musta tuntuu etten ainakaan vielä osaa käsitellä sitä yksin


Mä alan nyt tajuamaan sitä että ennen kuin mä saan käsiteltyä monia asioita mä en koskaan pysty olemaan ehjä. Mun täytyy oppia kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni, hyväksymään virheet ja pitämään arvokkaana ilman että kenenkään pitäisi todistella sitä. Mä en jaksa ja halua yrittää pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä menestyä hyvin tietyissä aineissa - se ei edes ole tervettä. Ysin mä saan niistä kaikista helposti yrittämättä, ja musta se ei edes ole niissä aineissa hyvä numero vaan mun on pakko saada kymppi.

I know what's right, but I wanna do wrong. Can't stop. You gotta let me go. There's something in me I can't control...

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.


Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.


Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.

Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.

Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.


Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.


Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.

Mutta entä jos teen?

Pari päivää sitten J veti vahingossa yliannostuksen ja joutu ambulanssilla yöksi sairaalaan.


Mä oon viimein kotona. Mä en oikein tiedä mitä ajatella. Se täris ja oksenteli seuraavat paripäivää. Sen porukat on ihan paskana.

Kun se laitto viestiä että oli joutunu edellisenä päivänä sairaalaan, niin mun päässä pyöri kaks vaihtoehtoa, joko yliannostus tai itsemurhayritys. Mä oikeasti ajattelin että jomman kumman on täytynyt tapahtua, se kuulostaa julmalta.


Mä oon viel vähän sekasin tästä kaikesta. Mä oon ihan helvetinmoisessa flunssassa ja pelonsekaisesti innostunut koulun alusta. Mä en halua mokata taas helvetti. Mä haluan onnistua siinä ilman yhtään poissaoloa. Nostaa numeroita ja varsinkin - olla tippumatta kursseilta.

Mä en halua feilata taas.

Breezer, vihersalaattia, kaksi ranskalaista, sekä kaksi lusikallista moussea. Ne on mun tän päivän ruuat. Breezerin join aiemmin ja loput söin ruualla. Mä tulin niistä liian täyteen, mua oksetti. Mä tunsin itteni läskiks. Mun oli pakko nukkua se aika kun vatsa tyhjeni, en kestänyt olla hereilläkään.

Ainoa mikä helpottaa on ajatus siitä että seuraava ja samalla viimeinen ruoka on vasta myöhään illalla. Mä haluan lenkille, ja olen sinne nyt lähdössäkin.

"sun kaa on vitun vaikee puhuu mistää jos kaikki ei mee just niiku sä haluut sä rupeet mököttää ja suuttuu" -poikakaveri.

Se ei tajua mitään.


Tiedättekö te sen yksinäisen olon kun itkettää ja haluasi puhua jollekkin muttei voi kenellekkään. Tietää ettei ole ketään kenelle voisi. Nyt mulla on juuri sellainen olo, enkä mä saa edes itkeä rauhassa.

And you're a million miles away

Hah.

Mitä mä puhuin hyvästä olosta.

Selkeesti vaan liian hyvää ollakseen totta. Nyt muutamaa minuuttia myöhemmin mä oon vaa helvetin yksinäine, surullinen ja itkunen. Mun kurkus on pala ja kyyneleet tulee silmiin.

Mä oon vitun luuseri. Mä haluun juoksemaan. Mä itken. Mä en tiedä mitä tehdä.

Mä oon vihanen ja surullinen mun poikakaverille ihan tajuttoman naurettavasta syystä: se ei oo koko päivänä ottanu mitään yhteyttä ja on kaverillaan ja jää sinne yöks. Se kaveri on vitun nössö jätkä, joten ne kahestaan on siellä ja sillei. Siit ei oo epäilystäkään. Silti mä haluisin et se haluis puhuu mun kanssa. Mä haluisin et se haluis sitä. Mä itken ja tunnen itseni hylätyks.

Mä tiedän olevani vitun vaikea tyttökaveri. Mä oon epävarma, huonoitsetuntoinen, itkuisa, helposti suuttuva, kyttäävä ja kontrolloiva, sekä vaadin itseni huomioimista. Jos mä en saa täyttä huomiota mä tunnen oloni hylätyks, joo ihan helvetin tervettä. Silti mä en voi sille mitään.

Mun tekis mieli vaan lähteä sen jätkän luokse, joka on koko ajan yrittäny mua epätoivosesti. Mä haluasin, mutten halua. Mä haluasin tuntea olevani upea ja tavoittelun arvoinen jollekkin. Sellainen jonka haluaa.

Nyt mä en tunne niin.

Kaikessa naurettavuudessaan mä tunnen niin että mun poikakaveri otti mielummin kaverinsa, kuin mut. Mä olen helvetin vaikea ja epävarma. Mä olen sisimmässäni varma siitä että olen huono, tylsä ja kaikinpuolin paska ihminen, mä tunnen sen siellä koko ajan. Siksi musta tuntuu siltä. Musta tuntuu että kenen tahansa muun seurassa on parempaa aina.

Mä en halua olla yksin.

Mua oksettaa.

Mä olen lihava.

Mun olo on kaikin puolin mukava: mä istun tyhjän uimaltaan reunalla kone sylissä. Kukaan ei häiritse, on vain mä ja kone.

Outoa kyllä: mä oon vatsan perusteella ihan huomaamattoman vähän laihtunu täällä olo aikana. Se varmaan johtuu kolmesta tasasin väliajoin olevasta ruokailusta. Mä elän melkein pelkillä salaateilla ja muilla vihanneksilla ja hedelmillä. Ainoastaan jälkiruoka poikkeaa linjasta, ja hetkittäin jos oikein tekee mieli syön muutaman ranskalaisen. Mä en edes HALUA syödä enempää, mä tulen joka ruualla täyteen. Sitten välissä taas nautin tyhjästä olosta ja sitten täyteen. Se toimii. Nyt syön normaalisti, ilman paineita. Mä tiedän etten halua syödä liikaa, mutten myöskään näännyttää, joten valitsen salaatin enkä ranskalaisia. Outoa, milloin mä taas muutuin näin terveeksi ja järkeväksi.

Mä olen liian kausi-ihminen. Pienikin stressi, ahdistus tai mikä tahansa kriisi laukaisee saman arvottoman ja lihavan olon. Onnellisena ja tyytyväisenä syön kunnolla ja lopetan pelleilemisen.

Mä olen nyt tyytyväinen tähän. Mä päätin lopettaa kokonaan herkkujen syönnin koulun alettua - paitsi tietysti että voin ottaa karkin jos joku tarjoaa meiningillä. Mulla oli kesällä aika bedimäinen kausi, jolloin en syönnyt vähääkään terveellistä ruokaa. Mä lopetan nyt sellaisen ja tasapainotan.

Se on oikeasti vain niin että kasvissyöjän on huomattavasti helpompi monesti syödä kevyemmin. Mä katon muiden lihabiittejä ja kananpaloja oman vihersalaatin takaa.


Ainoa asia mikä hieman ahdistaa täällä on se, että mä kuulin yhden mua muutaman sentin lyhyemmän tytön painavan 49-50 kiloa ja sillä oli ihan oikeasti iso pyöreä vatsa. Kuulostaa julmalta, mutta niin se oli. Miltä MÄ sitten näytän, jos se näyttää lihavalta? Toisaalta se on siroluinen, toisinkuin minä. Sillä on pitkät laihat jalat, ja kaikki vatsassa. Kaikki toisinkuin minulla.


Mua inhottaa koulun alko, vaikken sitä edes vielä tiedostakkaan. Eniten siinä ahdistaa tällä hetkellä se että yksi höyhenestä tuttu tyttö tulee samaan kouluun. Mä pelkään sitä kun se näkee mun lihavan vartalon, vaikka kuvittelee varmasti minun olevan pieni ja siro - ja se itse on paljon pienempi.


Päivä päivältä mä tunnen taas parantuvani. Mä hajosin lopullisesti varmaan jossain helmi-maaliskuun vaihteessa, kun vanhat jutut nousi pinnalle. Nyt mä oon saanut käsiteltyä melkein kokonaan asian läpi. Mä voin paremmin, mä luotan, mä välitän itsestäni. Mä olen rauhallinen ja suhteellisen tasapainoinen.

Yli kolmen viikon jatkuva yhteiselo ja asuminen poikakaverin kanssa teki aikalailla sen viimeisen niitin. Mä en ehtinyt, enkä pystynyt, ajattelemaan omaa huonouttani tai rumuuttani. Joka hetken tunsin olevani rakastettu ja välitetty, kaikki toimi loistavasti. Jokainen yksinäinen hetki tuhoaa ihmistä. Nyt mä en ole yksin, ei en ollenkaan. Mä olen omassa rauhassa silti tietäen olevani haluttu muiden seuraan.


Mä olen onnellinen. Mun elämässä kaikki on hyvin.

Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään, enkä vastannu kommentteihin.

Mä oon tällä hetkellä matkalla perheen kanssa hevonvitussa. Mua ahdistaa. Mä syön liikaa. Mä syön aamupalalla hedelmän tai puolitoista. Lounaaksi salaattia. Iltaruuaksi vaikka mitä, koska se syödään yhdessä. Mua ahdistaa. Eikiva.

Mä luen All Those Wasted Yearsia - kirjaa Hanoi Rockista. Mä luin Monroen kertomusta sen shoosta. "Mä en enää jossain vaiheessa tajunnut, mikä on on the difference between fit and fat, lihavan ja hyväkuntoisen ero." Se iski. Mä en tiedä sitä eroa. Ei ole merkitystä sillä että syökö vai ei - mä en silti nää eroa.

Mä en kiellä syömistä - mä vaan kysyn joka ruualla että haluanko mä oikeasti syödä. Haluanko että mun vatsa pömpöttää. Mä juon vaan lightlimuja ja oon huoneessa.


Outoa, mä nautin tästä matkasta omalla sairaalla tavalla.

Mä en tunne ahdistusta ruuasta. Mä en tunne ahdistusta painostani - ehkä siksi että mun perhe on suhteellisen iso. Että mä olen pieni niiden rinnalla.

Mä olen onnellinen ja mulla on ikävä.

Mä elän vihdoinkin.

Mä oon saanu mun syömisen tasapainoon.

Kiitos.

Mun pitäis tänään nähä J.

Mun pitäis laittaa vaatetta päälle, mutta olo on niin helvetin läski.

Mä en voi feidata sitä enää. Mua oksettaa ajatus lähteä ja laittaa vaatetta.

Mä haluan laihtua, mutten taas halua.
Mä haluan olla haluamatta laihtua.
Mä eilen meinasin paastota, kunnes tajusin mitä tein ja söin helvetisti.

Mä kuvotan itteäni.