If only you could see the stranger next to me

Taas yksi näistä öistä...

Mä vihaan näitä vainoharhoja ja järjetöntä pelkoa - kesän jälkeen mä kuvittelin päässeni siitä ohi, mutta ei. Se tuli yhtä pahana, jos ei vahvempana. Mä pelkään kuolevani koko aika. Se on naurettava ja ahdistava asia. Mä kuvittelen koko aika että mun, vajaan 18-vuotiaan perusterveen tytön, ruumis pettää ja mä kuolen. Mä pelkään veritulppia, syöpää, sydänhäiriöitä, aivohalvausta - oikeastaan kaikkea. Yksin ollessa se pelko on pahinta - mä kuvittelen kuolevani niin että lopulta joku löytää mun ruumiin talostani.

Nukkuminen tuntuu nyt mahdottomalta vaihtoehdolta. Silloin mun täytyy vain luottaa siihen että kaikki on hyvin. Että mä en kuole, silloin mulla ei ole mitään valtaa kehooni.

Mä tartten terapiaa, musta alkaa tuntuu että aina hetkittäin tää pelko nousee niin vahvaksi että se on elämänlaatua heikentävää. Mä päätin että ootan hetken ennen kuin otan yhteyttä taas johonki mielenterveyspalveluun. Aiemmin olin nuorisopsykiatrisella - seuraavaks joudun aikuisten puolelle, kun oon täyttäny kaheksantoista. Mä oikeesti tartten sitä. Tää oli mulla keväälläkin, ja oikeestaan varmaan aika kauan, vaikken muistakaan. Keväällä mua ahdisti eniten se että mä saisin veritulpan, nyt taas se et mun sydän lakkaa toimimasta. Mä yritin vaihtaa täysin hyvin toimivat e-pillerit toiseen tuotteseen, joka sisältäis vaan keltarauhashormonia etten kuolis laskimoveritulppaan.

Mun pää ja järki sanoo että tää kaikki on vaan psyykkistä, että mä kuvittelen - kun taas samalla tunne on pakokauhun vallassa.

Mul on nyt paljon parempi olo kun sain kirjottaa tän postauksen - jotenkin tää järkevöitti nyt vallitsevaa ahdistusta ja pelkoa - nyt mulle tuli enemmänkin sellanen tekemisen fiilis, et koulussa meen juttelee terkalle et kirjottaisko se lähetteen hullulaan, että saisin jotain järkeä mun päähän.

Vikat pari päivää on menny hyvin syömisten suhteen: eilen söin n.1000kcal (joka oli siis tarkotuksellista) ja toissapäivänä n.600kcal. En todellakaan rupee nyt elämään millään kahella sadalla kalorilla vaan tollasilla terveillä määrillä. Mä en kuitenkaa haluu laihtuu niin paljoa. Vaan 5-10kg.


Mä huomasin taas olevani mulkku mun poikaystävää kohtaan: mä suutuin mitä tyhmimmästä asiasta ja huomasin että kyllä se mustasukkainen Opheliac on vielä olemassa. Jälkikäteen mua hävetti. Ei se ansainnu sitä ja siinä ei edes ollu mitään järkeä.

 Mä tiedän olevani sellainen ja haluaisin muuttua. Se sama tulee esille jokaikisessä psykologian tunneilla tehtävissä itsereflektointitehtävissä - ne ahdistaa mua. Ne näyttää suurennuslasin alla jokaisen mun virheen, jonka olemassaolon jo tiesin. Mä tiedän että mulla on huono itsetunto, mä tiedän että se näkyy mun elämässä ja mun teoissa. Mä tiedän miksi mä olen niin takertuva ja epävarma. Mä tiedän että mä vaadin koko ajan tietoa siitä että mua rakastetaan.

Mä en vaan halua kuulla siitä koko aikaa.

Antaisi ennemmin työkaluja kuinka ratkaista kyseisiä ongelmia, eikä suinkaan työkaluja niitä.


Mä olen silti niin onnellinen että olen onnellinen ja mä tiedän että mä pystyn muuttamaan mun huonot käyttäytymismallit ja olemaan parempi ihminen. Mä olen jo muutenkin muuttunut niin helvetisti.


Uudistin blogin ulkoasua, joten mitä pidätte?

Mun ryhmänohjaaja piti mulle puhuttelun koska mulla on vaan kaksi kurssia jäljellä tässä jaksossa, muista mä oon tippunu jo ajat sitten. Se kyseli onko mulla ongelmia ja huolia, oonko mä masentunut. Sanoin etten, koska niin se asia on. Se varasi mulle ajan opolle että voisin katsella kesälukiota ja mitä kursseja voisin suorittaa siellä - olen käynyt lukiota kaksi vuotta ja kurssisuorituksia on 37. Miljoona puolivalmista, joista puuttuu yksi essee tai pelkästään kokeen tekeminen. Ahdistaa helvetisti.


Mun pikkusiskolla lukee "perfection" punasella tussilla ranteessa. Pelottaa.


Mua on vähän ajan sisällä ahdistanut ihan helvetisti, joka päivä. Sillei et oon vaan menny sikiöasentoon sängylle samalla kun poikaystävä silittää päätä. Lähempänä se ei oo saanu sillo olla, se ei tunnu hyvältä. Mä en ansaitse sitä. Mä olen lihava ja ruma ja liian laiska.


Mun blogitekstit toistaa toisiaan, ehkä olisi vain helpompi lopettaa koko blogi. Tuntuu etten saa mitään hyvää tai luettavaa tekstiä.

It hurts

Mä kidutan itseäni päivästä toiseen.

Tuntuu että elämä on hajalla.

Mä toivon että J vastaisi mun kirjeeseen, mutta vastausta ei ole tullut. Pitäisikö vain luovuttaa? Se sai sen kuitenkin ainakin 10 päivää sitten. Pitäisikö vain antaaa olla, riisua se elämästäni niinkuin minut on riisuttu niin monien ihmisten elämistä.

Mä olen lihava ja ruma ja aivan liian ahdistunut. Mua ällöttää mun olemus. Mä olen liian ruma ja lihava ja lihon koko aika. Mä en kestä. Mä konkreettisesti voisin helposti laihtuaa 10kg ja olla silti oikeastikkin normaalipainoinen. Olen siinä normaalin ja yläreunoilla jos rehellisesti sanon ja inhoan sitä.

Kun haluaa tervehtyä alkaa ahmia. En osaa laittaa itseäni tasapainoon, joka on kamalaa. Mussa on vaan ON ja OFF napit ja molemmat vaihtoehdot ovat niin helvetin huonoja. Mä vasta nyt tajusin että se on niin moneen kertan aiheuttanut mun häröilyn joka tulee aina uudestaan ja uudestaan, kun en osaa normaalisti syödä.

5 minuuttia aikaa, sittten on pakko nousta. Silloin on vaan 20 minuttiia ennen kouluunlähtöä - se on vähän.

Mä sain paperit hullulasta kun lopetin kontaktin. Eli vuosi sitten kun mut diagnosoitiin uudestaan niin nimitys lieveni F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila ja erikseen mainittuna että on ongelmia syömisen ja ruumiinkuvan kanssa. Positiivista - on tapahtunut edistystä ja paljonkin. Viimeksi oli erikseen F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö ja F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita, taisi olla vielä jokin muukin, mut mä en muista. Mä hävitin ne paperit. Nyt onneksi diagnoosi laski - ehkä tervehdyn?

Miksi tää jaksottelee näin? Tuntuu että koko elämä on ollut jonkinlaista tanssia masennuksen kanssa. Hetkittäin hyvä, hetkittäin niin helvetin huono. Mä en pysty liikkumaan. Mä en voi mennä kouluun. Mä oon liian huono. Mä oon liian arvovoton. 


Vittu miks mä edes kirjotan tänne mitään? Mä en osaa edes kirjottaa ja se mua inhottaa. Mu teksti muuttuu huonommaksi ja huonommaksi ilman mitään asiaa.

Mun poikakaveri soittaa. Mä en halua vastata. Se vain kysyisi missä olen ja milloin tulen enkä halua sanoa etten tule - en ainakaan vielä.

I've always been strong, but can't make this happen

Olo on helvetin hajonnu.

Tunneilla tuntuu että meinaan hajota käsiin, ruveta vain yhtäkkiä itkemään. Paleltaa ja oksettaa. Mä en oo okei, tuntuu siltä, teenkö liikaa, olenko liikaa - ja lopulta vain hajoan, kun en enään jaksa? Miksi en voi jaksaa? Muut voivat, kyse saa olla siitä.

Tänään olin ekan tunnin koulussa kunnes tuli niin panikoiva ja kauhea olo että oli pakko lopettaa ja lähteä kotiin. Nukuin kolme tuntia. Olo on jo vähän parempi, silti tiedän ettei se ole kadonnut.

Se olo on vain hajoamista. Mun elämä on hajoamassa, en saa mitään tehtyä. Ainakaan mitään oikeata. Mä oon unohtanu, ihan unohtanu unohtanu, mennä uusintoihin, kaikista aineista on miljoona poissaoloa. Pitäisi tehdä miljoona rästityötä, pitäisi suorittaa itsenäisesti asioita, pitäisi mennä töihin, pitäisi olla sosiaalinen, pitäisi olla kaunis, pitäisi olla laiha - pitäisi olla niin helvetin täydellinen.

Mul on päällä kollarit ja bändi t-paita - kaunista.


Kesä pelottaa ja paljon, koska mul o kaks duunia sille - jotka pitäisi keplotella jotenkin tai ottaa fudut nykysestä. Mua myös pelottaa se että tiettyjen syiden takia (joita en viitsi mainita että anonyymisyys pysyisi) en näe puoleen kesään mun poikakaveria. Mä en kestä sitä. Mä pelkään et se löytää toisen, mä pelkään et se lakkaa rakastamasta. Se sanoo ettei se voisi, mutta niin kaikki sanovat.

Mua oksettaa.


Mua inhottaa ihan helvetisti. Mä en täytä muiden standardeja. Mä en oo fiksu, mä en oo nätti, mä en oo laiha. Mä en oo tarpeeks hyvä. Musta tuntuu et kaikki on mua parempia ja mua ahdistaa - hetki hetkeltä enemmän.


Haha, katkasin toissapäivänä terapiasuhteeni lopullisesti yli 4,5 vuotta sitäkin tuli tehtyä. Eikä edes kirpaissut, koska uusin työntekijäni oli kamala. Mä joskus aiemminkin katkasin keväällä ja olin syksyllä takaisin, luulin ettei tarttisi siihen rakennukseen astua enään ikinä, mutta olinpas minä väärässä.


Mun on pakko laihtua.

Just to fit in, like an ordinary girl.

Anteeksi, taas olen hetken ollut pimennossa.

Mä en nyt voi kirjottaa pitkästi, koska poikakaveri laittaa ruokaa keittiössä. Ruokaa kyllä. Sellaista asiaa mistä kuuluisi nauttia ja mistä nautin nykyään.

Tulin juuri vaatekaupoista, enkä uskaltanu sovittaa mitään. Se on yllättävän pelottavaa - yrittää mahtua numeroihin ja arvottaa samalla itsensä. Niinkuin urheilukilpailuissa niin myös vaatekaupoissa - mitä pienempi numero möllöttää kokolapussa sitä parempi olet. Pienet viivat arvottavat sinut itsesi silmissä. Kuristaakin ajatella että pitäisi laittaa niitä vaatteita päälle, koska en uskalla. En uskalla edes arvata kuinka sijoitukseni on laskenut.

Kaikki tavoittelevat sitä, kaikki haluavat olla ykkösiä.

Eikä oloa helpottanut kokoa nolla oleva täydellinen shoppailukaveri, joka oli vielä viitisen senttiä itseäni lyhyempi.

Olin kuin norsu vaatekaupassa.

En halua. En.



Mul on viiminen viikko ollu helvettiä. J ei vieläkään suostu myöntämään kaverillellensa puhuneensa paskaa musta. Se on kauheeta. Mä en halua että se kuvittelee musta sellasta, se tuntuu liian pahalta. Laitoin sille helvetin vihaisen kirjeen. Se ei ole hyvä ja se on hyvä. Riippuu ajatustavasta riippuu kaikesta mistä se nyt riippuu.

Sen kaveri sanoi että entä jos se tappaa itsensä, olisin halunnut vastata että jaa-a, mutta olin hiljaa.

Olen itsekeskeinen ja puhun paskaa, ja ainoa asia mistä puhun on itsestäni, mutta samalla olen paska kaveri koska en kerro asioistani? Mitä helvettiä.

Miksi mä olen niin väärä.

"She stares at the food on her plate at the toast and the butter. Her father, her mother, she pushes away"

"Tuntuu etten sais päivittää taas blogia kun päivitin jo tänään kerran, mut mun on pakko. Mul o yksinäinen olo.

Mä soitin mun poikakaverille, koska kerrankin se ei ole täällä eikä sitä tuntunut kiinnostavan.


Mua on ahdistanu koko päivän huominen koe, koska se on jatkoa kurssille jota en  koskaan edes käyny ja tyhjän päälle on vaikea rakentaa uutta. Mä oon yksin. Se tuntuu pahalta mul on yksinäinen fiilis. Mua pelottaa kävellä yksi ulkona. Must tuntuu et tää hiljaisuus on liikaa. Et mä olisin ainoo olemassaoleva olento.

Mä soitin poikakaverille ja itkin et mul on paha ja yksinäistä olla ja se ihmetteli kun en pärjää yhtä yötä yksin. Sen mielestä mun ahdistus on vaa kiristystä eikä todellista. Se ei ymmärrä et mua oikeesti sattuu. Ja kun se ei ymmärrä niin mä tunnen sen ettei se välittäis ja ettei sitä kiinnostais. Jolloin sanon sille sen ja se rupee ahdistamaan sitä jolloin se purkaa sen kiukkuna ja lopulta paniikkikohtauksena.

Mun paniikki ja ahdistuskohtauksiin liittyy aina arvottomuuden tunne kuten tähänki - jolloin haluan jonkun olevan mun ritari, tekevän mitä tahansa vuokseni. Sitten kun kukaan ei välitä niin paljoa ahdistun entisestä ja koen itteni rakastamattomaks ja yhä yksinäisemmäks.

Siit tulee kierre. Sit kaikkia sattuu."

 Kyseinen teksti on viime viikonlopulta mua ahdisti ja paljon.

Tänään ahdistaa monella tavallla enemmän - mun pikkusisko. Se on laihtunu silmissä. Siit mä oon puhunu aiemminki nyt ku olin sen kanssa niin se ei syönyt juuri mitään. Mä tunnistin sen tavan millä se söi - se oli väärä tapa. Kaikista pahinta mikä kourasi syvältä oli "I'm gonna be perfect" teksti. Se tuli ja upposi täysin mun sisälle. Se haluaa samanlaista täydellisyyttä minkä mäki kuvittelin olevan täydellisyyttä. Ongelmana on se ettei se oli lähelläkään täydellisyyttä. Se on helvetin rumaa ja kamalaa.

Mua itkettää.

Se ei tajua miten paljon se satuttaa muakin sillä - samalla tavalla ku mä en tajunnu kuinka paljon mä satutin muita sillä. Silti mä haluan laihtua, minäkin, mutta kiellän sen halun, koska joku päivä kun tarpeeksi piilotan tunteeni ne katoavat.

Mä itken.

Mä tunnen itteni niin avuttomaks mun on pakko kertoa äidille tai puhua siskolle. Kertoa ettei se oo nättiä, ettei se oo mukavaa, ettei loppua siihen tule ikinä. Minä Opheliac 17 vuotta olen kärsinyt niistä ajatuksista ja niistä kausista viimiset 5 vuotta - pahimmasta kaudesta normaalisti toimivaksi kesti palautua melkein vuosi (normaalina tarkoitan sitä etten saanut PÄIVITTÄIN paniikki/itku/ahdistuskohtauksia painosta ja ruuasta) ja ainoa syy miksi edes aloin sillon parantua enkä joutunut lopulta osastolle ja ehkä kuollu oli enkeli - mun poikaystävä - joka rakasti mua ehdoitta.

Mitä jos kukaan ei pelasta mun siskoa?

Mitä jos kukaan ei oo sen enkeli?

Mä haluan pelastaa sen, mutta mä en osaa.

Mä itken mua ahdistaa.

Täydellisyys ei ole se minkä se kuvittelee sen olevan - se on helvetti.

She speaks in the third person, so she can forget that she's me

Anteeksi.

Hylkäsin taas rakkaan blogini hetkeksi (hetkeksi ja hetkeksi, jos hetki on n. puoli vuotta). Mä voin hyvin ja olin onnellinen, niin kuin olen kai vieläkin. Toinen syy miksen ole kirjoittanut on ollut ihan käytännöllinen. Mun poikakaveri nukkuu tääl joka yö, ja niinä muutamina milloin ei, mä kämppään sen luona. Joten on mahottomuus kirjoittaa jotain tällästä blogia, josta sil ei oo todellakaa mitään hajua. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan helvetisti mun vartalo. Vain yksinollessa ahdistus ottaa vallan, ei läheskään niin usein jos joku on paikalla.


Mä oon lihonu niin helvetisti. Silti mä oon ollu onnelline ja tyytyväinen itteeni, mutten oo enää. Mä paisun pullataikinana ja siihen ei taida tulla koskaan loppua. Mä haluisin tasapainoin, etten lihois, etten laihtuis. Siis tottakai mä haluun laihtuu, mut en hankkia taas aivomatoa joka ei päästä koskaan irti.

Mä en tajuu. Mikä vittu mä oon? Mihin vittuun tää kaikki päättyy?

Mä haluisin palata kaikille foorumeille, mä haluisin lopettaa syömisen, mä haluisin olla keiju. Mä tiiän etten oikeesti haluu mut nyt tuntuu siltä. Mä tiiän et se ei oo fiksua, ei järkevää.


Mä pystyn jopa nykyään pitää koulun kasassa paitsi nyt, nyt mua ahdisti liikaa. Mä käyn sen ohella duunissa.

Mun elämä ja ajatukset on yhtä vuoristorataa mul on hyviä viikkoja ja huonoja viikkoja. Hyvät on niitä kun tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Kun on maailman huipulla. Huonot on niitä kun tahtoisi vain oksentaa ja kuolla, ettei joutuisi tuntea sitä oloa. Vaikka tietää että elämässä on niin paljon hyvää ja onnellista, jota vielä pystyy itse tuntemaankin niin sen olon tultua mikään ei tunnu niin arvokkaalta että se korvaisi sen kivun. En halua vaan enään kärsiä.

Hyvinä viikkoina tunnen olevani täydellinen juuri tälläisenä. Olen vahva ja kaikkivoipa. Niistä mä pidän.

Mua paleltaa. Mä inhoon tätä oloa.

Pahinta tässä kaikessa on ehkä se että mä en oo nähny monee kuukauteen J:tä. Se on juossu viime syksystä laitoksesta laitokseen. Se on hatkoillu ja joutunu taas takaisin. Nyt se ei pääse ulos ennen kuin täyttää kaheksantoista. Mä en saa ees nähä sitä lomilla. Mä on pahaa seuraa. Se on jotenki tosi ahdistava ajatus. Mä en kestä sitä. Se on niin hakoteillä. Olenhan mäki, mut se on niin pahasti et tekee itellekki pahaa kattoo vierestä. Mä sekoilen vain omassa päässäni vähäsen ja aina vähän kerrallaan se sekoilee koko maailmassa. Sil ei oo mitää itsekunnioitusta se on ku ohjus jonka on pakko lopulta räjähtää. Se vetää kaiken minkä saa nussii sitä kuka antaa, viiltelee, ja lopulta ihastuu subunistiin.

Elämä ei toimi niin.

Mun elämä toimii. Riittävän hyvin ainakin. Muutos siihen minkälainen elämä oli 3-4 vuotta sitten on aivan järkyttävä. Nyt mä alan olla ihminen - ja onnellinen sellainen.

Here comes the rain again falling on my head like a memory

Mä viilsin itteäni melkein vuoden jälkeen.

Mä itkin, huusin, revin hiuksiani ja heittelin tavaroita.

Mä käskin mun poikakaveria tappamaan itsensä.

Mä hajosin tänään totaalisesti. Ilman mitään syytä. Mä oon tuntenu helvetinmoista yksinäisyyttä ja alemmuuden tunteita, koska söin taas tänää lähemmäs tuhatta kaloria, kuin viittäsataa.

Mä en tiiä miks mä ees sanoin sen. Mä en tarkottanu sitä. Se hajos siitä, se satutti sitä paljon. En mä tarkottanu sitä. Mä rakastan sitä. Ja se vieläkin kestää mua. Se vaan sillon satutti mua niin paljon vahingossa. Mä olisin kaivannu tukea, ymmärrystä ja hellyyttä. Se tuomitsi mun itseinhon. Se sattu.


Mä kaipaan J:tä ihan helvetisti. Tuntuu että siitä olis vuos, eikä puoltoista viikkoa. Mä lähettelen sille tekstareita, vaikka tiedän ettei se tuu saamaan niitä vielä ikuisuuteen. Mä en edes halua tietää sitä tuskaa mitä kaverin kuolema aiheuttaa, jo nyt mä hypin seinille vaikka tiedän koko ajan sen että kauanko kestää niin se on takasin.


Mä oon ollu vähän väliä kotona. Mä kaipaan sinne. Asia jonka myönnän ehkä ensimmäistä kertaa. Mä kaipaan niitä ihmisiä mä kaipaan sitä tunnelmaa niin että itkettää. Mä en vaihtais mun omaa kämppää pois, en todellakaa. Tää pitää mut järjissään, mutta silti, jos mä satun menemään sinne niin lähtö on aina yhtä vaikeaa.


Yksinäisyys on kamala tunne. Kun olisi ainut ihminen maailmassa.

My envy can't describe how I loathe you for having all the stars

Mun pahin puoli on kateus. Mä oon ihan helvetin kateelline ihminen loppujen lopuks. Mä en oo niinku sillei kateellinen, mut kuitenki oon. Nyt mä oon kateellinen - ihan täl hetkellä.

Mua inhottaa se et oon niin kade, mut helvetti mä en voi asialle mitään. Mä ryven itsesäälissä ja mua itkettää - ilman mitään helvetin syytä. Me puhuttii poikakaverin kanssa ihan vaan ajatuksentasolla kuinka mukavaa olis lähtee kouluretkelle keskieurooppaan viikoks - josta sais vielä kurssin. Se vain kertoi asiasta ja vanhemmat oli että joo maksetaan. Mä en edes oo vaivautunu puhumaan asiasta, koska yksinkertaisesti se ei onnistuisi, ei mutsilla oo varaa maksaa sellasta eikä faijalla mitään tahtoa. Mu poikakaverin vanhemmat oli valmiit maksaa puokkii ilma mitään kyselyjä eikä nekään asu saman katon alla.

Ainoo mahollisuus ikinä mul olis tollaseen niin yrittämällä jotain kautta kerätä rahat kokoon, kyllä mutsi tukisi, mutta se ei ikinä olisi tollainen asia että okei. Se ei ikinä voisi maksaa puolia siitä, vähäsen lahjana, muttei niin paljoa.

Naurettavaa syy olla kateellinen? Mä en tiedä miks, mutta pienestä pitäen mä oon tuntenu kateutta rahasta. Mä haluasin selvittää että miksi, mitkä asiat mu lapsuudessa on aiheuttanu sen? Miksi mä vieläkin häpeän sitä tosiseikkaa eniten maailmassa ettei mulla ja mun vanhemmilla oo loputtomia rahavaroja? Mä en ikinä edes voisi sanoa sitä äänee.

Sama ongelma oli vanhojen mekon kanssa.

Mä en tiiä että kumpi sattuu ja kummasta mä oon sillo enemmä kateellinen siitä etten saa jotain vai siitä ettei mulla ole mahdollisuutta saada jotain. Jotain mitä monien pitää vaan osoittaa ja se jo tippuu niiden käsivarsille.

"no one ever said that life was fair and I'm not saying that it should be
so knowing that you are where you want to be and I'm not comes as no surprise
but don't expect me to be happy for you
and don't smile at me and tell me things will work out for me too
I don't want your pity...I hate your pity"


Mä en edes loppujen lopuksi ole useasti kateellinen - vaan tälläisissä asioissa. Mä en oo kateellinen edes siitä että jollain on hienommat housut kun mulla vaan sellasissa isommissa asioissa.

Tälläsissä. Ja se sattuu - myös sen takia että inhoan sitä piirrettä itsessäni, se saa mut tuntemaan itteni niin turhamaiseks ja pilallehemmotelluks pikkutytöks.

I'm sorry...I can't be perfect.

Anteeksi.

Mä en ymmärrä miten en enää osaa kirjoittaa tänne, ei sillä että olisi liikaa ollut aikaakaan.

Musta tuntuu et mä oon vaan väsyny koko ajan. Mä nukun kaheksan tuntia ja silti keskittyminen ei riitä tunneille ja kotona haluan vain nukkumaan. Se ei toimi. Mun koulunkäynti ei toimi.

Mä painan luultavasti täsmälleen saman verran kuin viime joulukuussa ennen kuin alotin taas sen yhden laihduttamisjakson. Nyt mä oon jopa siirtynyt terveelliseen ruokavalioon. Tänään söin kouluruuan, 2 sämpylää sekä pienen murokulhollisen kotona vielä toista ruokaa, se on aika normaali, paitsi että normaalisti mä en syö kuin yhden leivän. Paha tapa. Pitäisi lopettaa. Mä en stressaa syömisistä enkä mitään ja toi on just hyvä.


Ensimmäiset huonoudentunteet tunneilla ilmestyivät. Syventävillä kursseilla on monia hyviä. Se tuntuu pahalta. Nyt mä tuskailen esseen kanssa ja tuntuu ettei siitä tule mitään. Mä en halua olla huono. Mä haluan että mä olen hyvä. Mieluiten paras. Mä en halua olla keskinkertainen. Mä haluasin luovuttaa monien aineiden suhteen, musta tuntuu ettei mun rahkeet riitä niissä. Etten ole tarpeeksi fiksu. Mun poikakaveri valittaa aina kun sätin itseäni - se ei ole kuulemma totta.

Mua ahdistaa ne jotka vastaa hyvin ja pitkästi. Mä oon kilpailuhenkinen. Mä kärsin alemmuudentunteista, mä haluan olla parempi. En kaikissa aineissa, vain niissä jotka merkitsevät, joissa olen aina kokenut olevani hyvä.


Viikko koulua ja yksi poissaolo.


Mun terapeutti ei oo soittanu vieläkään. Millon se tulee lomalta vai onko se unohtanut mut kokonaan? Kuitenkaan mä en ollu ehtiny kuin muutamia kertoja tavata sitä ennen sen lomaa. Mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä haluan selvittää mun päätäni ja päästä eroon esimerkiksi tosta huonommuudentunteesta. Mä haluan käsitellä ja selvittää sen, musta tuntuu etten ainakaan vielä osaa käsitellä sitä yksin


Mä alan nyt tajuamaan sitä että ennen kuin mä saan käsiteltyä monia asioita mä en koskaan pysty olemaan ehjä. Mun täytyy oppia kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni, hyväksymään virheet ja pitämään arvokkaana ilman että kenenkään pitäisi todistella sitä. Mä en jaksa ja halua yrittää pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä menestyä hyvin tietyissä aineissa - se ei edes ole tervettä. Ysin mä saan niistä kaikista helposti yrittämättä, ja musta se ei edes ole niissä aineissa hyvä numero vaan mun on pakko saada kymppi.

And you're a million miles away

Hah.

Mitä mä puhuin hyvästä olosta.

Selkeesti vaan liian hyvää ollakseen totta. Nyt muutamaa minuuttia myöhemmin mä oon vaa helvetin yksinäine, surullinen ja itkunen. Mun kurkus on pala ja kyyneleet tulee silmiin.

Mä oon vitun luuseri. Mä haluun juoksemaan. Mä itken. Mä en tiedä mitä tehdä.

Mä oon vihanen ja surullinen mun poikakaverille ihan tajuttoman naurettavasta syystä: se ei oo koko päivänä ottanu mitään yhteyttä ja on kaverillaan ja jää sinne yöks. Se kaveri on vitun nössö jätkä, joten ne kahestaan on siellä ja sillei. Siit ei oo epäilystäkään. Silti mä haluisin et se haluis puhuu mun kanssa. Mä haluisin et se haluis sitä. Mä itken ja tunnen itseni hylätyks.

Mä tiedän olevani vitun vaikea tyttökaveri. Mä oon epävarma, huonoitsetuntoinen, itkuisa, helposti suuttuva, kyttäävä ja kontrolloiva, sekä vaadin itseni huomioimista. Jos mä en saa täyttä huomiota mä tunnen oloni hylätyks, joo ihan helvetin tervettä. Silti mä en voi sille mitään.

Mun tekis mieli vaan lähteä sen jätkän luokse, joka on koko ajan yrittäny mua epätoivosesti. Mä haluasin, mutten halua. Mä haluasin tuntea olevani upea ja tavoittelun arvoinen jollekkin. Sellainen jonka haluaa.

Nyt mä en tunne niin.

Kaikessa naurettavuudessaan mä tunnen niin että mun poikakaveri otti mielummin kaverinsa, kuin mut. Mä olen helvetin vaikea ja epävarma. Mä olen sisimmässäni varma siitä että olen huono, tylsä ja kaikinpuolin paska ihminen, mä tunnen sen siellä koko ajan. Siksi musta tuntuu siltä. Musta tuntuu että kenen tahansa muun seurassa on parempaa aina.

Mä en halua olla yksin.

Mua oksettaa.

Mä olen lihava.

Mun pitäis tänään nähä J.

Mun pitäis laittaa vaatetta päälle, mutta olo on niin helvetin läski.

Mä en voi feidata sitä enää. Mua oksettaa ajatus lähteä ja laittaa vaatetta.

Mä haluan laihtua, mutten taas halua.
Mä haluan olla haluamatta laihtua.
Mä eilen meinasin paastota, kunnes tajusin mitä tein ja söin helvetisti.

Mä kuvotan itteäni.

Istun sängyllä, itken ja lyön kasvojani uudestaan ja uudestaan.

Mua sattuu vaan niin helvetisti.

Mä oon niin helvetin arvoton.

Mä oon niin helvetin säälittävä pikkutyttö, jonka maskarat on poskilla ja tukka sekaisin.

Mä oksetan itseäni.

All the world is waitin' for the sun.

Kurkkua kuristaa ja kyyneleet tuntuvat jo silmissä.

Kävelymatkan mä vielä sain hallittua itseni, mutta nyt ahdistus alkaa ottaa vallan. Mä tunnen hyperventiloinnin yrityksen päästä ulos. Ei se pääse – vuosien kokemus on opettanut hallitsemaan.

Mul on helvetin yksinäinen olo. Mul on niin helvetin huono olo.

Mä haluaisin oksentaa, vaikken ole ikinä onnistunut siinä, enkä ikinä halua onnistuakaan.

Mä haluaisin viiltää, mutten voi jälkien takia.

Mä haluasin saada pään sekaisin, mutten uskalla enkä voi.


Mä vaan itken.


Mä en ole okei vieläkään. Ihan yhtä sekaisin sisältä kuin ennenkin.

Mä haluan mun terapeutin loman loppuvan, mä oikeasti tarvitsen sitä.


Millon mä saan itseni oikeasti ehjäksi?

Cause I'm one step closer to the edge and I'm about to break ...

Mä en osaa olla yksin. Mul on huono ja yksinäinen olo.

Mä en pärjää hetkeäkään yksin, heti valloilleen pääsee ahdistus ja yksinäisyys.

Mul ei oo yhtään oikeeta kaveria.
Mä en osaa tutustua ihmisiin.
Mä oon yksin.


Mä näin kamalaa unta. Siina kaikki haukku mua ja mä olin se ylimääränen pyörä koko aika. Se oli ahdistava. Niin ala-aste meni.

Mä heräsin ja mul on vieläkin huono olo.

Sit mä rupesin tyhmänä kelaamaan sitä kuinka luuseri oon kun en osaa tutustua ihmisiin, ja vaikka tutustuisin niin kukaan ei tunnu pitävän musta.

Ja nyt mua ahdistaa.


Enkä mä edes osaa olla yksin - eilenkin soitin poikakaverin mun luokse yöks, kun illalla ahdisti olla yksin.


Mä oon yks vitun iso luuseri.

Mä syön ja paisun, kohta mä oon kokonaan yksin tällä ruholla.

Vihdoinkin kotona.

Mä en ole montaa euroa kuluttanu viimisen viikon aikana ruokaan rahaa, vaikka juonkin helposti yli litran lightlimua päivässä. Tavattoman terveellinen tapa. Silti mä oon syöny helvetisti. Tää ei toimi, enkä mä tiedä mitä haluan.

Mä oon taas vähän väliä ahdistunut joka helvetin asiasta, varsinkin kiloista.


Mä siivosin tän läävän. Se oli lähellä mahdotonta tehtävää.

Koulu alkaa kohta, mä en tiedä pidänkö vai vihaanko asiaa. Mä en osaa sanoa yhtään. Mä pelkään feilaamista siellä ihan helvetisti taas. Ahdistusta poissaoloista ja tippuneista kursseista. Mä en saa tehä niin enää kertaakaa ens lukukautena. Mul on jopa, outoa kyllä, vanhojen kurssi otettuna. Mä en luultavasti ees mee siihen. Se touhu on niin naurettavaa. Mä oon ollu aina sitä mieltä, ja oon vieläkin. Kaikki näyttää samoilta ja ihan yhtä mukanäteiltä. Jos eroaa joukosta se on katastrofi. Ne mekot on ruman värisiä ja tylsiä, kaikki on tylsiä. Varsinkin ne tanssit.


Enää joitain päiviä niin lähen matkalle perheen kanssa. Oksettava ajatus, ja arvatkaa vaan mitkä loistavat kirkkaina nilkassa. Hah. Onneksi converset peittää ne pahimmat, mutta ne haaleat näkyy silti. Yökyökyök. Mitä mä teen. Mitä mä sanon?

Dry my tears, wipe my bloody face. I wanna feel me living my life outside my walls.

30 lukijaa<3

Mä en ole taaskaan hetkeen päivittänyt blogiani, mutten ole uskaltanut. Eilen illalla kävin hakemassa oman koneen tänne, niin uskallan jopa mennä bloggeriin. Ihana olo. Tyhjä talo. Viinaa, ruokaa ja oma kone.

Mä oon punkannu perjantaista saakka poikakaverini luona ja tuun luultavasti ainakin tän viikon täällä olemaankin.

Sen vanhemmat lähti matkalle, joten talo on tyhjillään. Mä oon nytkin täällä yksin, koska se on duunissa.

Mä sain eilen yöllä kamalan ahdistuskohtauksen ja itkin vain omaa rumuutta ja lihavuutta. Mua inhottaa itteni. Ahdistus laukes siitä kun katoin ohjelmaa "tought love", jossa jätkät arvosteli alussa niitä muijia. Ne haukku niitä ja sano kahta lihavaks. Mulle tuli kamala olo.

Mä syön täällä. Se on ihan hyvä. Mä alan palautua normaaliks. Mä ainakin toivon niin. Mä haluan vaan olla onnellinen, ja tää on parasta siihen. Suurimmat ahdistukset tulee öisin ja illalla ja nyt ei tartte kärsiä niitä yksin. Eilen kun rupesin itkemään ja ahdistuin ja kuvotin itseäni niin tuntui ihanalta että joku halasi ja piti kiinni, sanoi olevan ihana. Sanoi olevan rakas ja tärkeä, söpö ja täydellinen juuri tuollaisena. Sitä mä tarvitsen.

Mä haluan tulla ehjäksi uudestaan.

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

If there's nothing missing in my life, then why do these tears come at night?

Huono olo alkaa taas valtaamaan mua. Mä tunnen oloni riittämättömäksi, huonoksi.

Mä oon väsyny, enkä jaksa nousta ylös sängystä. Mä en edes tiedä miks mä oon väsyny. Mä nukun ja nukun ja silti huono olo pitää yllänsä. Aina kun mä oon yksin mä tunnen oman mitättömyyteni.

Mä tunnen oloni huonoks, väsyneeks ja haluttomaks tekemään mitään. Se tunne on tavattoman tuttu. Siihen mä jään ja lillun sängyssä itkien vaan ja kuunnellen musiikkia odottaen milloin päivä muuttuisi toiseksi. Nyt mä en halua lillua siinä, nyt mä haluan päästä pois siitä. Mä oon liian monta vuotta kuluttanut siinä turhuudessa, enään mä en kaipaa sitä.

Eilenkin mä yhtäkkiä aloin itkeä ilman syytä. Mä käperryin ja itkin mun poikakaverin kainalossa tietämättä edes miksi, se kohtaus kesti hetken ennen kuin sain itseni kasaan.

Nyt aamulla kun mä oon yksin kaikki tuntuu hajoavan kasaan.

Mä en halua masentua taas. Mä en halua itkeä taas.

Mun pahimmista peloista on masennuksen uusiutuminen. Se on helvettiä.


Mul ei oo mitään syytä, kaikki on hyvin. Miksi musta sitten tuntuu siltä?