These broken wings, will guide our love through the sky. And take us away from these nightmares…

Mukava olo – mä laitoin toissapäivänä kävijälaskurin tälle sivulle ja se näyttää jo yli 130. Pakko sanoa että motivoivaa ja ihanaa. Järjetöntä kuinka tärkeäksi koko blogi on muuttunut, sekä niin monet muut blogit joita seuraan ja joihin olen syvästi koukussa. Rakastan niitä ihmisiä heidän blogiensa taustalla, sekä jokaista kommenttia jonka saan. Luen ne uudestaan ja uudestaan hymyillen, kiitos että vaivaudutte sanomaan. Mäkin haluasin sanoa kauniita sanoja kaikille kenen blogeja luen, mutten vaan osaa.


Mä söin tänään jo hieman vihersalaattia (n2dl) ja muutaman hedelmäkarkin kun kaverin tarjotessa koulussa en voinut vastustaa kiusausta, joten en tule syömään päiväruokaa. Iltapuuro kahdeksan jälkeen on ainoa sallittu. Miksi mä aina feilaan näin? Oksettava läskipaska. Miksi oli pakko sortua? Mut nyt mä pysyn kiinni tässä ja juon itseni oksetustäytiin funlightia, jonka luulin jo loppuneen.


Mulle tuli kamala alemmuuskompleksi kun katsoin yhden muijan kuvia. Se on laiha ja pieni ja sopusuhtainen silti. Mä olen kateellinen – ja valitettavasti se sama tyttö oli vuosi sitten ihastunut poikakaveriini, joka nyt ei ainakaan yhtään helpota asiaa. Ei sillä että asia mua haittaisi, mutta silti jokainen pieni tyttö on omalta osaltaan kilpailija ja vihollinen, rumaa kyllä. Ei sellaiset jotka itse tunnen, vaan sellaiset joita en. Inhoan nähdä laihoja kauniita ihmisiä, mulle tulee niin ruma olo rinnalla, niin huono mitätön lihava kömpelö.

Mua inhottaa omalla tavallaan kesäloman alkaminen. Mä inhoon lähteä pois täältä ja jättää mun poikakaverin yksin tänne. Se on sinänsä aika naurettavaa, mutta mua ahdistaa asia. Mä oon vainoharhanen, koska mä en ymmärrä mitä se näkee mussa, vaikka se kuinka vakuuttelee ja on ihana. Kertoo kaiken, eikä ikinä loukkaisi tahallaan. Miten mä pärjään viikon toisella puolella eurooppaa kun jo nyt panikoin ja ahdistun jos en saa ihmistä kiinni kun tarvitsen? Mä tiedän ettei se ole mitenkään järkevää – tai edes tervettä, mutta silti. Mä tartten sitä että joku on lähellä aina kun tarvitsen, että joka ei lähde mun luota ikinä minnekkään. Mä tartten sitä turvallisuutta.



Mä pelkään et se näkee jonkun täydellisen tytön, johon hän ihastuu. Mä pelkään et se huomaa mun kaikki virheet nähdessään kaikkea niin paljon parempaa.

Pakko on silti lähteä, ja omalla tavallaan mä haluankin. Mä uskon et se auttaa mua muuttamaan tota sairaalloista kontrolloimisen tarvetta. Siitä mä oikeastikkin haluan päästä eroon, samoinkuin mustasukkasuudesta. Todella toimivan kuulosta taas, mutta se on mun vika. On vaikea uskoa ja luottaa toisen sanaan, jos se on täysin vastassa omaa käsitystä. Mä haluan ymmärtää mitä ihmettä mussa on, mistä kukaan voisi välittää, mutta mä en pysty. Rakastathan minua kun en itse voi.

Ymmärtämätöntä on se kärsivällisyys, jolla se kestää mua. Toisaalta siinä on niin paljon samoja huonoja puolia kun mussa, samaa itseinhoa ja arvottomuutta. Huvittavan kamalaa, joskus minä olen se joka itkee omaa arvottomuuttaan, toisella hetkellä taas hän. Tasapainoistako? Ei todellakaan. Molemmat on liian hukassa – siksi kaikki säännöt ja täydellinen rehellisyys. Silloin se toimii - tasapainotellen pienessä mielipuolisuudessaan sekä läheisyyden ja rakkauden kaipuussa. Silloin se toimii täydellisen ihanasti, juuri oikeilla säännöillä molemmille.

Poistuisitko mun elämästäni, veisitkö mennessä ruman naamasi

Mua itkettää, ja aika naurettavasta syystä.

Faija ja mutsi ei tuu tippaakaan toimeen toistensa kanssa. Ne vihaa toisiaan, ja mutsi aika syystäkin faijaa.

Niil on elatusmaksuoikeudenkäynti tässä ja faija perusteli sen että miks se ei voi maksaa meistä edes kahtasataa kuukaudessa, vaikka se saa töistä palkan lisäksi suuren hienon työsuhdeauton ja uuden nokian kosketusnäytöllisen kännykän, ja tietysti kaikki kulut molemmista korvataan. Se sano syyks että sen kahdesta "uudesta lapsesta tulee kuluja yhteensä 200 euroa kuukaudessa". Uudet lapset?? Me ollaan sen lapsia, ei ne. Ne on sen naisen lapsia, ei faijan, eikä ne oo edes naimisissa! Ne kakarat on kai 10 ja 13 veet, ja faija on asunu sen ämmän kanssa kolmisen vuotta ja se eros mutsista 6 vuotta sitten. Eli sillä ei oo mitään tekemistä niihin lapsiin. Se loukkas mua helvetisti. Mä oon naurettava ja lapsellinen, mutta silti. Mun tekis mieli vaan soittaa sille ja kysyä että mitä vittua, mut mä en uskalla. Mä en halua edes puhua sille.

Mun kännykkä unohtu kaverille, joten mä en edes voi soittaa kellekkään tai tekstata ja avautua, kun kukaan sopiva ei oo koneella. Tosi yksinäinen olo, joten mitä mä teen. Kirjotan tänne, ettei tarvitse olla yksin asian kanssa.

Mä pidensin terapiavälit kahteen viikkoon ja alan katua, mä en pääse puhumaan sille kuin kahden viikon päästä. Pitäiskö mun vaan soittaa ja pyytää aikasempaa aikaa. Mä en halua, ja huomenna kun oon saanu avauduttua ja puhuttua kunnolla asia rauhottuu.

Faija lähetti tänään mulle viestiä josse sanoo ettei se hyväksy mun muuttoa himasta, koska se pelkää että ajaudun rappiolla ja pidän dokausbileitä. Taas näkee miten se tuntee mut niin helvetin hyvin. Mul on tavaton vastenmielisyys alkoholiin ja mä en todellakaan tekis niin. Mä en oo juonu tän alkuvuoden aikana kun kahesti. Se ei tunne mua tippaakaan, se ei tiedä mun elämästä mitään ja siksi se on niin helvetin kuutamolla kaikesta. Se on sen täysin oma vika, milloin se olisi edes kysynyt mitään. Milloin sitä olisi edes kiinnostanut mikään.

Mun pikkusiskot selittää kuinka kivasti se kaikkea tekee sen "uusille lapsille", eikä se oli koskaan tehnyt mitään mun siskojen hyväks. Mä oon nähny faijaa koko lukion aikana alle viidesti, ja mä menetin aikoja sitten kaikki tunteet sitä kohtaan. Mä tiedän kuinka mulkku se on, mut mun siskot ei tiedä, ne haluaa elää pienessä maailmassa joissa ihanin asia ikuisuuteen on se jos faija ostaa niille karkkia. Valitettavaa mutta totta.

Ne ei ansaitse sitä kohtelua.


ps. mä oon ällikällä lyöty ja ilonen kun huomasin et mun blogilla on jo yksitoista lukijaa!<3 Ihana olo että joku haluaa lukea oikeastikkin tätä, ihan oikeasti, se merkitsee paljon mulle.

Never Never Land

Mun maailmassa on mun säännöt.

Mulla on tarve kontrolloida kaikkea, varsinkin poikaystävääni. Pienen mustasukkaisuus kohun jälkeen vaadin häneltä salasanat... kaikkeeen. Naurettavaa. Ei se ole sitä että asiat ei toimisi, ne toimii, eikä hän ikinä pettäisi. Suurin ongelma on mun itsetunto, tai no sen puuttuminen. Mä en vieläkään pysty uskomaan että joku oikeasti voisi välittää niin paljoa vain minusta. Mä nään jokaisen ämmän uhkana, varsinkin laihemman ja tunnen itseni niin mitättömäks ja lihavaks niiden rinnalla. Siksi haluan olla täydellinen. Mun maailmassa mulla on kaikki hyvin, poikaystävä joustaa ja mä siis tiedän ja nään kaiken, se helpottaa oloa. Silti se etten saa häntä hetkeen kiinni saa kauhean paniikin aikaan. Se jos olen pitkällä pitkän aikaa enkä tiedä mitä hän tekee saa mut vainoharhaiseksi. Mä haluan päästä siitä eroon.

Mun maailmassa on todella ahdistavaa syödä päivän aikana 0.5dl kaurahiutaleita, 2 reissumiehen puolikasta ja hieman vihersalaattia sekä lightmehukeittoa. Tänään on katsos 600kcalin päivä. Mua pelottaa et tää lähtee käsistä, mut ei tää lähe. Mä syön vielä ja himoitsen herkkuja, vaikken saisi. Ne on pahoja.

Mun työntekijä vaihtuu ens kuussa. Mun tunteet on tosi ristiriitasia. Mä inhoon mun tän hetkistä, mut toisaalta muutos pelottaa. Sen näkee sitten. Mä joudun taas alottaa mun stoorin alusta, siit tulee mun kolmas työntekijä 2.5 vuoden terapiahistorian aikana. Mitä olen hyötynyt? Sen että opin puhumaan ja näkemään tunteeni ja käsittelemään niitä. Yhteen en ole edes kajonnut - tähän kontrollointiin. Miksi? Mitä mä niin paljon pelkään?

avautuminen nro.1 feat.mustasukkainenpoikakaveri

En tiedä mitä sanoa itsestäni, muuta kuin että ahdistaa juuri nyt. Vapauduin joku puolisen vuotta sitten melkein kokonaan vaikeasta masennuksesta sekä lievästä paniikkihäiriöstä. Tietysti kohtauksia silti tulee vähän väliä. Hah, siitä muka koskaan eroon pääsisi.

Mustasukkainen ja ehdottomasti omistushaluinen poikakaveri kai jollain tavalla laukaisi sen, saaden mut tuntemaan itseni kamalaks ja todella huonoks. No meillä on tapana kertoa aina tekemisemme toisillemme, joka voi kuulostaa todella naurettavalta, mutta se toimii luotamusta ylläpitävänä voimana, sillä molemmat ovat sen asian suhteen todella vaikeita. Jokaisen riidan syy on ollut joku ulkoapuolelta tullut "uhka" - kertoo luultavasti aika tavalla meidän suhteesta. Nyt riidan aiheutti se että näin kaveriani joka on myöntänyt pitävänsä minusta - ja jätin kertomatta asiasta.

Ja siitähän taas yksi maailmansota syttyi.

Eikä ahdistus lakannut edes silloin kun asia selvitettiin ja molemmat itkivät ja pyysivät anteeksi, silti jotenkin olo on huono.

Pahinta on varmaan se että me molemmat saadaan ahdistuskohtauksia ja poikakaveri pääsi omasta masennuksestaan yli vain hieman minua aikaisemmin - todella terve parihan siinä on. Unohtamatta molempien pienenpientä syömishäiriöistä taustaa.