J soitti, se o taas hatkoilla. Mä näin sitä eilen ja se oli sinänsä aika hajalla. Se sano ettei osaa enää syödä polttamatta paukkuja tai jotain muuta ottamatta. Se o ollu jo jonki aikaa hatkailemassa. Sitä ahdisti kaikki ympärillä olevat ihmiset, sen oli pakko paukutella että ei saisi panaria.

Se ei ollu kivaa kateltavaa. On se paljo pahemmassaki ollu, mut yhtäkkii tollane, hetki sitte se oli viel katkolla. Rumaa sanoa, mutta olin niin helvetin kateellinen siitä, että se oli niin helvetin laiha taas. Se sano et sen pää vammaa, ettei se osaa syödä. Me ei puhuttu mitää siitä mitä se o tehny mulle, emmä osannu, vittu ohitin vaan kaiken. Mun olis pitäny vaan kysyä että mitä helvettiä, tehdä jotain, mutta ei.

Enää hetki nii J on kaheksantoista, sitte se ei enää joudu valtion määräämänä yhteenkään laitokseen. Se on ilonen siitä, musta se on ennemminki pelottavaa.

Se muija ei oo terve, niiku yksinkertasesti. Se on ollu siel uusimmas mestas nyt 3kk ja nyt o tokil hatkoil sielt. Se on päässy käymään kolmesti kotona ja vaan kerran se on menny, kahesti lähteny vaan menee. Se porukat on paskana, no kuka ei olis? Ne antaa ilmi sen ukon kenen luon se kämppää. Toivottavasti onnistuu.


Mä en pysty kunnolla kirjottaa nyt ku oon koulussa. Anteeksi.


Yritän sunnuntaina kun palata kotiin saada kunnolla tehtyä jotain. Kiitos.

I've got to get you first, before they do. It's just a question of time...

Kaikki päättyy lopulta aina hyvin - niin mä uskon.

J saatiin kiinni - meil oli suunnitelma ja se toimi ja se saatiin kiinni. Olo on helvetin helpottunu vaikka koko pidätysrulianssi olikin hämmentävä ja jotenkin niin absurdi seurata vierestä. Mä oon puhunu iha helvetisti sen kaverin kanssa joka päivä nyt näide päivien aikana monia tunteja ihan. Meist alkaa tulla kavereita ja se tuntuu mukavalta - ongelma on se että J ei tiedä meiän väliän muuttuneen eikä saakaa tietää...

Se oli vitun hyvä et se jäi jo kiinni, koska sil oli messis lappuja ja arsenaali bentsoja. Se saa h-merkinnän. En tiiä onko hyvä vai ei - vitun paha sanoo, ehkä tää pelästyttäis sen, ehkä?

En siltikään usko se on liian rakastunu sen narkkijätkiin joita se pyörittää samaan aikaan: toista vanhaa ukkoa ja toista suunnilleen saman ikästä. Se sama ikäne K on subunisti ihan isolla ännällä. K:n päivä alkaa subulla ja bissellä. Mä näin sen tänää ohimennen - se haisi vanhalle viinalle ja sen silmät oli harmaat ja elottomat eikä pupilleja erottanu se oli vitu sekasi.

Sen toine säätö, se siis painaa molempia niiden selkie takana, o vitusti sitä vanhempi keski-ikää lähentelevä exnarkki nykyne pikkunisti. Se antaa J:lle vitusti lahjoja ja rahaa, vaikka tietää sen olevan vielä sekoileva kakara. Se on omituista, jopa J:n mielestä.

Se on huoraamista, meidän mielestä.


Olo on jotenki helpottunu kaikesta myös siitä että juttelin mutsin kanssa mu siskosta ja sen syömättömyydestä ja se sano että on se asian huomannu ihan selkeesti. Se sano et kyl se tietää et se vammaa, olo on helpottunu myös siitäki.

Entiiä ehkä nyt muidenki elämät lähtis parempaan suuntaa niinku mun on jo lähteny.

Entiiä silti kaukana kauhistuttaa ajatus siitä että kuukausia on enää jäljellä sen 18-vuotisuuteen ja silloin kukaan ei estä sitä tappamasta itteään ja se on pelottavaa. Ei se oo niin vanha oikeasti, se on kuin kolmetoistavuotias.

Mä pelkään että tää aika loppuu kesken.

Hidas itsemurha, yhet snagut lisää. Ulos ei pääse kun oot kerran menny sisään.

Kiitos Shotgunille ihanan ihanasta päivää piristävästä kommentista! Mä puhuin mun pikkusiskon kanssa asiasta - joka kielsi kaiken ja loukkaantui syvästi. Mä päätin että jos se laihtuu vielä yhtään tosta niin silloin sanon äidille. Nyt mä kuitenkin keräsin itseni ja se sanoi _vain_ liikkuneensa enemmän ja jättäneen läskiruuat pois - itse en niele kylläkään selitystä, mutta antaa sitten olla. Se kuitenkin tietää että tiedän - seuraavaksi sanon äidilleni.

Mul oli tänään hämmentävä päivä, mä puhuin puhelimessa 4h henkilön kanssa jonka luulin vihaavani mua - kiitos J:n. No syy sille miksei kyseinen henkilö ollut pitäny musta oli ihan selvä loppujen lopuksi, sillä vittu mitä paskaa J oli selittäny sille musta. J oli kuvaillu mua itsekeskeiseksi narkiksi ja selittäny sellasta paskaa että huhhu - hän väitti mun käyttävän vaikka mitä ja olevan ihan out of control, vaikka mun normaali päivä on että kouluun ja kotiin kullan kainaloon sohvalle makailemaan ja mahollisesti syömään jotain:) Eli just sopiva päivä mistä mä pidän.

J oli ottanu taas vaihteeks hatkat ja se vanhemmat o iha paskana.

Mä juttelin ja selvittelin vähän asioita sen aiemmi mainitun J kaverin kanssa ja vittu ja kybällä olis kiva tietää mitä J musta oikeesti aattelin, koska on aika paskaa huomata vasta myöhemmi et ihmine johon luuli voivansa luottavansa onki puhunu ihan paskaa. Mä luulin että se oli mun kaveri, mutta en tiiä enää mikä mä oon sille, vähitelle alkaa tuntuu ettei se elämäs oo mitää muuta ku kuosi. Ainoa mitä o olemassa. Nyt mä alan uskoo sen, enkä mä oo sille muuku trippivahti - siltä musta tuntuu. Vittu. En tiiä. Me kuitenki tehtiin suunnitelta, jonka tarkotus o ottaa J kiinni. En viitti sanoo enempää oon liian vainoharhanen, mut iha jees jos se onnistuis.

Se ei oo se ihminen enää jonka tunsin eikä se haluu kasvaa aikuiseks. Se hölmöilee eikä ota opikseen se haluu lappuja se halua subua mitä tahansa millä saa pään sekaisin.

Mä en tiiä haluunko mä siltä enää mitään.

On vaan niin petetty ja hyväkskäytetty olo.

Took awhile to see all the love that's around me

Mun viikko o menny syömisten osalta semihyvin (joo tähän sitä on taas tultu) kalorit 200-400 sisällä, vaikka kaks feilaispäivää tuli nii tyytyväine olo. Mä painan liikaa. Mä en kehtaa kirjottaa sitä edes tänne. Mä oon taas uppoutunu tähän ja nautin siitä. Ainakin kymmenen kiloa pois nyt ja heti. Nyt mä oon taas lihavimmillani.


Mä oon tajunnu et mä en oikeesti luota kehenkää ihmiseen. Mä en luota mun kavereihin en edes mun poikakaveriin. Kun J lähti katkolle, mä epäilin ilman mitään syytä sitä, että se kusetti asiassa. Siis se on mun paras kaveri, eikä ikinä tekis niin, mutta silti... Mä lopulta etin sen yhen foorumin netistä missä se on aktiivisena ja sieltä salapoliisisoin sen tunnuksen. Tervettä ja järkevää eikö...

Mä oon selvittäny mu poikakaverin sähköpostin salasanan. Mä tsekkaan aina kun oon rauhassa sen koneen kanssa sen sivuhistoria&fbeen. Eikä siinä ole edes mitään järkeä!! Mä kyttään sen kännykän viesti ja puheluhistorian. Mä teen kaiken mikä on mahollista. Okei se kaikki vähitellen o helpottanu, mutta se ei oo kivaa. Miksen mä osaa luottaa ihmisiin? Varsinkaan niihin ketkä on ne tärkeimmät.

Mä uskon ja luotan mun poikakaveriin, mutta mä pelkään et siihe ei voiskaa luottaa. Et se oiski oikeesti ku eri ihminen.

Mä varmaan puhun ehkä ekaa tai tokaa kertaa blogissa siitä että miks mä en luota siihen.

Mä oon mustasukkane, mä oon huonoitsetuntone ja se suhteen alkuaikoina (kröhöm eka puol vuotta) "flirttas" muiden muijien kanssa. Ei lääppiny ei mitään, mut siis puheentasolla. Se oli sen normaalia puhetta. Se on aina ollu sellane jätkä joka tulee paremmi toimee tyttöjen kuin poikien kanssa.

Ja se on valehdellut mulle (niin että tiedän) kahesti meidän suhteen, eli kahen vuoden, aikana 1. ei en pidä yhteyttä siihen ämmään joka selitti kuinka se kaipas mua ja poistin sen mesestä ----> NOT 2.joo mä kyl tein sen asian ---> aii niinkö (selitys oli että sillä ollut mitään väliä ja noin pääs helpommalla). Okei joo se on vähän, mutta mä oon oikeesti ton asian kaa tarkka. Mä oon liian epävarma, epäluuloinen ja herkkä että kestäisin epärehellisessä suhteessa.

Mä pelkään asiassa kuin asiassa että mua satutetaan.

Mä oon pessimistinen persoona, koska en halua että kun satttuu sen sattuvan niin paljoa. Mitä korkeammalla on sitä pidempi pudotus...

Päivä päivältä mä luotan enemmän. Ero on uskomaton viimesen 1.5 vuoden sisällä. Mä oon kun eri ihminen. Mä uskallan jo itkeä. Mä tiedän että aika parantaa haavat. Aika opettaa.



Anteeksi teille ihanat rakkaat, jotka olette kommentoineet! Mä lupaan muistaa vastata ihaniin kommentteihin<3 Kiitos ne olivat ihania!

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

Life is better high

Tänään palasin vanhan rakkauteni luokse - shoppailua tenoxien ja tramalien kanssa.

Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.

Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.


Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.

Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.

Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.

Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.


Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.

Because maybe, you're gonna be the one who saves me ?

Mun pitäis nukkuu, mutten oikeasti halua. Mä juttelin just J:n kanssa. Se muija on nii hämmentyny ja sekasi. Sil on jotain yhen jätkän kaa, eikä se edes tiiä mitä. Ne on molemmat hajalla, ne molemmat rakastaa trippailua.

Mä en haluu et J satuttaa taas itteään, mutta mä pelkään. Mitä muuta voi tapahtua kun kaks ihmistä jotka ei osaa ilmasta tai käsitellä järjellisillä keinoilla tunteita sekoilee ja säätää keskenään?

Toisaalta siitä lähtökohdasta myös mun ja mun poikakaverin suhde lähti. Kumpikaan ei avautunut oikeista asioistaa puoleen vuoteen. Kumpikaan ei oikeasti osannut luottaa toiseen ja sen vilpittömään välittämiseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa kenellekkään itsestään, häpesi itseään. Tunsi huonoutta niin vahvaa.

Mikä auttaisi paremmin kuin se tunne että oikeasti kelpaa jollekkin? On tarpeeksi hyvä. Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti muistin tunteneeni sen. Se tilanne kun kerroin shoosta, masennuksesta ja päihteistä - asioita jota häpesin niin paljon. Myöhemmin vielä faijasta ja sen käytöksestä - sitäkin häpesin niin tavattomasti sillä olihan minussa pakko olla jotain vikaa jos oma isänikään ei tunnu välittävän. Mun poikakaveri tiesi että mninussa oli virheitä, hän tiesi minun olevan heikko, mä häpesin sitä jälkikäteen niin paljon että olin kertonut. Totuttuani ajatukseen se oli parasta. Vasta silloin pystyin oikeasti välittämään. Se oli selkeästi tärkein kohta meidän suhteessa mulle.

Sitä mä toivon. Mä toivon että J löytää jonkun joka ymmärtää sitä, mutta mä toivon että se ei ole samanlainen kun tämä herra N. J tarttee jonkun joka kuuntelee sitä, jonkun joka antaa takaisinkin, eikä vain ime kaikkea lohtua. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä sillä juurihan sitä mä itekkin teen. Toisaalta mun poikakaveri ei tartte sitä, se ei tartte jotain johon tukea, jotain jonka olkapäätä vasten itkeä.


Voiko oikeasti ihmisen pelastaa toinen sekopää?

Mä en tiedä, mutta jotenkin uskon sen olevan mahdollista. Se ei ehkä ole helppoa, mutta ainakin silloin molemmat on samalla tasolla ja puhuu edes suunnilleen samaa kieltä. Siihen tarttee aikaa, luottamusta ja ymmärrystä.

Mä tartten paljon että uskallan luottaa ihmiseen. Ja vaan silloin jos luottaa johonkin läheiseen ihmiseen täysin sen kanssa päänselvittämisestä voi oikeasti hyötyä.


Mua pelottaa sen puolesta, mä en haluu et ne molemmat lieksoo omaa pahaa oloaan toisiinsa. J on liian hajalla muutenki. Jos se N leikkii sen kanssa se tulee kärsimään.

Mä olen oikeasti niin kiitollinen et mulla on niin ihana poikakaveri. Se on muuttanut mua niin hirveesti. Se on parantanut mua, se on saanut mut reilun kahen vuoden jälkee kuin eri ihmiseks. Mun itsetunto on parantunut, mun masennus, mun sh kaikki. Siis periaatteessa kaikki on parantunu. Mä arvostan enemmän itteeni, varsinkin ihmisenä. Mä oon ehkä ihan mukava sittenki. Mä oon oppinu hyväksymään heikkouteni ja varsinkin vanhat virheet. Mä pystyn jopa puhumaan ja sanomaan ääneen masennuksen, ilman että näen sen olevan joku vika minussa, eikä pelkkä sairaus.

Mä oon niin kiitollinen.

Mä huomaan: mä oon päivä päivältä enemmän se oikea minä. Se mikä olin pienenä ennen kaikkea paskaa.

Ehkä kaikelle on oikeasti syy.

Tää suunta on oikee mihin oon kulkenu jo pari vuotta, ja tähän suuntaan sen kuuluu jatkua. Mä parannan itseni lopulta kaikesta. Mä en ehkä pysty siihen yksin, mutta avun avulla pystyn. Kiitos siis teillekin, että jaksatte tukea ja lukea ja saada mut tuntemaan itseni ihan siedettäväksi ja hyväksi. Kiitos paljon. Ette ymmärrä kuinka paljon te 43 ihmistä merkitsette, sekä kaikki jotka lukevat vaikkeivat sitä ole merkinneetkään. Kiitos

Pari päivää sitten J veti vahingossa yliannostuksen ja joutu ambulanssilla yöksi sairaalaan.


Mä oon viimein kotona. Mä en oikein tiedä mitä ajatella. Se täris ja oksenteli seuraavat paripäivää. Sen porukat on ihan paskana.

Kun se laitto viestiä että oli joutunu edellisenä päivänä sairaalaan, niin mun päässä pyöri kaks vaihtoehtoa, joko yliannostus tai itsemurhayritys. Mä oikeasti ajattelin että jomman kumman on täytynyt tapahtua, se kuulostaa julmalta.


Mä oon viel vähän sekasin tästä kaikesta. Mä oon ihan helvetinmoisessa flunssassa ja pelonsekaisesti innostunut koulun alusta. Mä en halua mokata taas helvetti. Mä haluan onnistua siinä ilman yhtään poissaoloa. Nostaa numeroita ja varsinkin - olla tippumatta kursseilta.

Mä en halua feilata taas.

Mun pitäis tänään nähä J.

Mun pitäis laittaa vaatetta päälle, mutta olo on niin helvetin läski.

Mä en voi feidata sitä enää. Mua oksettaa ajatus lähteä ja laittaa vaatetta.

Mä haluan laihtua, mutten taas halua.
Mä haluan olla haluamatta laihtua.
Mä eilen meinasin paastota, kunnes tajusin mitä tein ja söin helvetisti.

Mä kuvotan itteäni.

And it's a lonely masquerade and I am holding on to you

Mä itken - tällä kertaa osaksi onnesta ja osaksi liikuttumisesta.

Mä oon miljoona kertaa feilannu J:in kanssa. Siis ihan tajuttoman monta kertaa. Mä oon loppujen lopuks ollu nii vitun paska kaveri. Mä oon feidannu sen ja vältelly sitä tajuttoman moneen kertaan, ja silti se jaksaa mua. Mä feidasin sen, kun meidän piti nähä enkä vastannu puheluihin tai tekstareihin ja silti se sano et mä voin puhuu sille mistä tahansa. Se sano ettei se oo vihanen.

Mitä mä oon tehny et oon saanu noin hyvän kaverin? Mä tiedän kuinka mä oon valittanu, mutta silti se on niin tajuttoman tärkeä ja ihan helvetin hyvä kaveri.


Mul on silti tällä hetkellä niin helvetin yksinäinen olo. Mä en tiedä edes miksi. Toisaalta, viimeksi mä olin yksin tässä asunnossa sen keskiviikkoaamulla. Kahden viikon aikana yhden yön mä oon nukkunu yksin - musta alkaa tulla läheisriippuvainen. Mä en vaan enään osaa nukkua ja olla yksin.


"I love a girl that has not been loved before
Rejection
Stuck in her past of pain
But I will not surrender
Hurt she can't comprehend has drained her dry
Confusion
One day she's close to me but baby
Don't surrender

Every time I look into your eyes I see
The women you could be
The women you could be"
-Claas.P Jambor: Intoxication

The sun is coming up and it's going down. But it's all just the same at the end of the day,

Mä olen oikeasti todella kiitollinen teistä kaikista jotka jaksatte aina kommentoida teksteihini niin ihanasti. Se merkitsee ja paljon, paljon enemmän kun uskottekaan. Se antaa voimaa ihmeellisellä tavalla.

Kiitos siitä.


Mä puhuin pitkästä aikaa J:in kanssa ja olen onnellinen siitä. Kaikkien vikojensa kanssa se on kuitenkin niin tavattoman tärkeä mulle. Mä olen niin itsekäs kun oon jättäny sen yksin. Mä tiedän tekeväni aina väärin, mutta silti teen niin. Mä olen vaan niin helvetin heikko.

Nytkin mä olin se luuseri joka ei ottanu yhteyttä. Se otti.

Mitä mä pelkään? Miksen mä osaa?


Mä olen saamaton.

Mun pitäis siivota.
Mun pitäis pestä pyykkiä.
Mun pitäis värjätä hiukset.
Mun pitäis käydä kaupassa.


Silti mä tuijotan vain yöhön, niin kuin aina. Pienestä pitäen mä olen rakastanut avata loppukesän tai alkusyksyn yönä ikkunan auki ja tuijottaa vain ulkoilmaa.

Ulkona on niin kaunista, pimeää ja viileää. Mä haluasin lähteä kävelemään sinne, kuiskailemaan tuulelle, haistelemaan syksyn saapumista. Sitä mä odotan. Mä inhoan kuumaa ilmaa. Mä inhoan farkkuja jotka liimautuu ihoon kuumuudesta, saaden tuntemaan olon vieläkin lihavammaksi. Mä inhoan kuumuutta, joka sulattaa kajalit poskille. Mä inhoan kesävaatteita ja kenkiä. Kesä ei ole se mun juttu. Mä pidän alkusyksystä: Lämpimistä öistä ja keleistä jolloin pärjää niin lyhythihaisella kuin hupparilla. Mä rakastan pimeitä lämpimiä öitä, jolloin maailma on niin satumainen.

Mä haluasin nyt mennä ulos.

Mä kävelisin ja ihastelisin maailmaa.

Mä rakastan katuvaloja, musta ne on aina niin kauniita. Mä jään tuijottelemaan niitä ja katselemaan hohtoa asvaltilla. Oranssin valon maalatessa puiden lehtiä. Muiden mielestä se on hieman huvittavaa kuinka kauniina pidän valoja.

Silti, musta siinä on jotain niin taianomaista.

Taas helvetin pitkä päivitystauko, mutta mä tulin vasta nyt kotiin poikakaverilta, jonka luona mä oon ollut perjantaista.


Mä sain sossuilta kirjeen asiakassuhteen loppumisesta. Se teksti on aina täyttä paskaa. Nyt niistä pääs eroon joka on pääasia. Siinä on asioita jotka ei pidä paikkansa ja asioita jotka sanoin täysin vastakkaisesti.


Mä en jaksa keitään ihmisiä nyt. Mä en viihdy kenenkään seurassa oikeestaan. Mua pyydetään ja kysytään ja mä kieltäydyn ja keksin tekosyitä, mä en jaksa ketään.


Mä oon huolissani J:iistä, meiän välit on nykyään lähes poikki. Mä pelkään sen puolesta, mutta mä en voi olla ainoa vastuussa. Mä en jaksa, enkä mä voi. Mä yritän pitää mun elämää koossa. Mä en halua sekaantua siihen. Mul kesti lopettamisesta yli vuos päästä himosta irti siihen paskaan. Mä pelkään olla sen paskan lähellä, mä pelkään et mä sorrun taas. Mä pelkään et mä sekotan lisää elämääni.

Mä haluan vaan elämäni tasapainoon. Mä haluan itseni tasapainoon. Mä haluan saada kiinni kunnolla taas koulusta. Mä haluan saada itseni tyytyväiseksi. Mä haluan oppia siivoamaan, etten eläisi ikuisesti läävässä.

Mä haluan sellaisen normaalin tasapainon. Sellaisen tasapainoisen elämän. Normaalin.

The walls between you and I, always pushing us apart. Nothing left but scars, fight after fight.

Nyt mä ymmärrän sen miksen kerro mun asioita hirveän helposti J:iille. Miksi mä en sinänsä viihdy sen seurassa aina.

Se arvostelee mua ja mun tekemisiä aina. Jos mä sanon pitäväni jostain vaatteesta tai muusta sen vastaus on hyii vitun ruma tai muuta vastaavaa. Samoin hiukset ja musamaku, kaikki. Se arvostelee mun tekemisiä ja sanomisia, siksi en. Mä en kaipaa arvostelua viimeiseksi sitä. Mä oon liian herkkä arvostelulle. Mä oon liian herkkä ihmisten haukkumisille.

Se arvosteleee ja dissaa mua ja mun elämää. Sillä ei ole mitään oikeutta, eikä edes varaa. Mun käsitys elämästä on muutakin kuin pelata himassa pleikkaa ja polttaa ketjussa röökiä, sekä kadota maailmasta ja elämästä huumehöyryihin. Mulla on elämä, mulla on ihminen joka oikeasti välittää musta. Mä aluksi kerroin mun ja mun poikakaverin suhteesta sille, ja kun J torjui sen kokonaan ja dissasi niin siitä tuli kielletty puheenaihe. Se sai tietää vuotta myöhemmin että mä oon saman ihmisen kanssa yhdessä facebookin takia.

Mä en uskalla kertoo mun asioista sen arvostelun takia. Ennen se masentui hetkellisesti ja rupesi mököttämään jos kerroin jostain mulle sattuneesta hyvästä asiasta, masennuslääkkeiden takia se ei enään tee niin. Nyt se vain vittuilee. Kyllä se vittuili ennenkin masennuslääkkeitä. Mä joskus yritin avautua mun pahimmalla masennus ja sh jaksolla, jolloin olin liian hajalla, ja vastauksena oli käsky pitää turpani kiinni, koska se tekisi mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa mun kanssa. Sen jälkeen en enään uskaltanut lähes ollenkaan sanoa mitään. Se sattuu liikaa kun toivoo ja luottaa siihen että toinen ymmärtää ja vastaus on että älä valita ämmä.

Mä tiedän että se on kateellinen tällä hetkellä mun elämästä.

Se oli ihan erillainen sen hetken ajan kun sen elämä oli reilassa suunnilleen, mutta nyt kun se on taas ihan sekasin se on tuollainen.

Me oltiin joskus ihan samanlaisia, yhtä sekaisin. Mä tiedän et se on kateellinen siitä että mä sain elämäni kuntoon eikä se. Se että mä pääsin yli, eikä se.

Miksi se ei silti voi olla, tai edes esittää olevansa, onnellinen mun puolesta?

Mä yritin aina auttaa sitä, mutta mä en tiedä miten jaksan kun saan vaan paskaa. Mä oon aina tukenu sitä ja kuunnellu, se ei oo koskaan mua. Mä oon viimeaikoina laiminlyöny sitä, koska pelkään. Mä pelkään sen maailmaa, mä pelkään se trippailua, mä pelkään sen vastauksia.

Hetki hetkeltä mä liu'un yhä kauemmaksi hänestä.

Every time that I look in the mirror all these lines on my face getting clearer. The past is gone It went by, like dusk to dawn

Juhannus tuli ja meni, mukavasti ja lihavasti.

Mä olin mökillä ja vitusti meni viinaa, lonkeroita ja bissejä naamaan mulla. Eka alotettiin porukalla bisseistä ja lonkuista, ja lopulta päädyttiin viinashotteihin joissa alkoholiprosentti oli 40. Mä en muista siis loppuillasta mitään, kuvat paljasti jonkuverran, mutta liikaa jäi silti pimentoon. Mä jossain vaiheessa paskoin mun ranteenki - siin on kai hiusmurtuma, ainakaan se ei liikuu ja pienikin paine sattuu vitusta. Kirjoittaminen on tuskaa. Silti pakko päivittää.

Me sain pääni selväks vast seuraavana päivänä juomisesta, ja puolet siitä päivästä meni vielä oksennellessa - mä vedin pikkasen liian yli. Olis pitäny lopettaa puolessavälissä, eikä silloin kun en kuulemma saanut kahtakaan sanaa sanottua.

Mä juon nykyään niin harvoin ja silloinkin vähän, noin paskas kunnossa en oo ollu ikuisuuksiin, en varmaan pariin vuoteen.


Huomenna mä lähen viikoks taas pois maisemista, joten uusi päivitystauko. Mua pelottaa et mä paljastun, nää on kuitenki nii sellasta yleistietoa. Jotenkin se olis liian kamalaa, samoin kuin se etten tiedä että avauduinko jostain sille porukalle. Mä olin uimassa julkisesti, ne näki mun viiltelyarvet. Mä annoin niiden arpien olla, ne vain sai olla. Se ei haitannut edes niin paljoa. Mä en kadu sitäkään. Mä en tunne itseäni huonoks.

Toivon todella etten paljastu.

Mä en oo vähään aikaan kuullu mutsista tai siskoista mitään, pitäis varmaan soittaa ja kysyy kuulumisia.

Pitäis siivota ja mennä nukkumaan. Mun olo on hyvä. Rauhasa ja onnellinen. Mä en ees tajuu kuinka asiat on näin mukavasti. Mä tunnen oloni normaaliks. Mä annan mokaukset anteeks, enkä edes tunne syyllisyyttä. Voi olla et se johtuu velä vallitsevasta tajuttomasta väsymyksestä tai jostain sellasesta, mutta silti. Mä mokasin ja vitun pahasti, silti mä oon elossa, ja anteeksiantavainen itseäni kohtaan.

Mä haluan asioiden jatkua näin.

Mul on hieman surullinen olo. Mä juttelin tänään mutsin kanssa ja jostain tuli ilmi et vuosia sitten tapahtuneen mun ja A:n välirikon jälkeen A:n vanhemmat laitto mutsin ”pannaan”. Miten mutsi liitty asiaan? Ne on outoja, ja ne on vältelly mutsia sen tapahtuneen jälkeen. Ei sillä tavalla et ne häpeis tapahtunutta vaan niin että mutsi olis ”paha”.

Ne on pitänyt mua pahana pienestä pitäen ja siks mulla on surullinen olo. Mä nyt alan ymmärtämään vasta, että se ei ollut mun vika, siksi mä oon surullinen. Ehkä myös hieman vihainen sen pienen Opheliacin takia joka tunsi olevansa niin viallinen, koska he eivät voineet sietää sitä. Se kaikki näkyy mussa vieläkin. Vieraiden ihmisten seurassa, varsinkin aikuisten, mä oon hiljaa ja hymyilen. Liian kohtelias, hajuton ja mauton. Mä pelkään et nekin näkee mussa sen vian, minkä A:n vanhemmat näki. Mä pelkään kokoajan tekeväni virheen, joka saisi muiden vanhemmat myös inhoamaan mua. Eniten mä pelkään mun poikakaverin äidin seurassa. Mä olen varma että se syyttää jokaisesta sen jätkän virheestä mua, vaikka tiedän ettei se asia ole niin. A:n vanhemmat syyttivät, mä olin liiottelematta syy jokaiseen A:n heikkouteen tai virheeseen.

Mä tiedän että se kuulostaa absurdilta. Mä tiedän että se kuulostaa liiottelulta, mutta valitettavasti niin se oli. Pienestä pitäen syy oli mun jos A vaikka kaatui hipassa; ja vanhemmat tulivat huutamaan ovelle. Mä olin aina syypää.


Nyt ne on mutsin kimpussa. Ne mustamaalaa sitä, niinkuin ne mustamaalas mua, ja vain siksi että A pisti kokonaan välit poikki mun kanssa. Meiän sen aikainen yhteinen kaveri kertoi, että A oli kertonut, että hänen vanhempansa olivat käskeneet. Totta vai tarua, tiedä siitä. Mä hajosin siitä totaalisesti, mä yritin keksiä syytä siihen, saamatta mitään aikaiseksi.

Vieläkään mä en tiedä syytä. Ainoa minkä tiedän on se, ettei se ehkä ollutkaan mun vika.

Ehkä perhe, joka laittaa pannaan omia (iso)vanhempiaan ja on puhumatta heille kahteen vuoteen onkin itse syypää.

Surullisinta on se, että tän kaiken ymmärtämiseen mulla meni liian monta vuotta. Surullista on se kuinka he kohtelivat pientä tyttöä. Ei, ei se tyttö ollut silloin siro ja hiljainen, kukkamekossa mehua juova, mutta silti ihminen, vaikka housut olivatkin polvista hajalla ja tukka hieman sekaisin. Sitä tyttöä olisi pitänyt kunnioittaa ja suojella, ei syyttää ja tuhota.

Lapset ovat hyväuskoisia.

Ne uskovat joulupukkiin ja hammaskeijuihin.

Ne uskovat vanhempien lupauksiin ja aikuisten sanoihin.

Ne uskovat huutoihin ja haukkuihin.


Mä en halua uskoa enää.

Eilen alle 300 kaloria, tänään huomattavasti enemmän, mutta silti alle 1000. Vituttavaa, ennen viittä mä olin syöny alle 30kaloria ja sen jälkeen sit PUM kun kaveri toi ruokaa. Mä yritän pitää kerran viikossa buustipäivän ja loput olla alle 500. Saa nähä miten menee: mä yritän paastota kaks päivää huomisen ja ylihuomisen - oikea rangaistus mulle.


Mä oon vaan nukkunu viimepäivät enkä oo oikeestaan muuta tehnykkään. Mä nukun 12 tuntia ja sen jälkee oon hereillä hetken ja otan väsyneenä mahollisesti päiväunet. Se on mahotonta. Mä en kestä tätä ainaista väsymystä. Mä en muutakuin nuku ja sekään ei riitä.


Mua vituttaa, mun netti ei toimi vieläkään täällä. Vittu. Siks mä en uskalla tehä pitkää päivitystäkään kun oon nyt jonku suojaamattomassa netissä joka voi katketa millon tahansa.

J tulee huomenna douppaa mun luo. Acidia tietysti. Mä en tykkää ideasta, mutta oli pakko antaa sen tulla. Mä en haluu et se vittu halluilee täällä. Se ei oo hyväasia. Se ei oo mitenkää kiva. Mä en tykkää hallusinogeeneistä, niis on vaan jotain niin helvetin rumaa. Ne on pelottavia. Ne on uhkaavia. Asia mihin en ikinä vois koskee. Opioidit on taas mun rakkaus; se ihana pehmeys ja lämpö. Hyvä olo ja onni. Ne on ainoot pilven lisäks mihin voisin enää koskea, ei mihinkään vahvaan opiaattiin, mutta mietoihin. Budit mun poikakaveri käy ostaa ensviikolla, se sopi kolmesta grammasta. Mä en oo ollenkaa tekemisissä mun "vanhojen kavereiden" kanssa, joten se saa hoitaa noi. Parempi vain näinpäin.


Mä meen niiden mökillekkin juhannuksena. Tosikiva syöpöttelyä, syöpöttelyä ja syöpöttelyä. Sen mutsi on muutenki kyselly monesti et enkö mä koskaan syö ja oonks mä okei. Ihanaa et se huomaa jotain ennen mun mutsia.


Anteeksi sekava ja paska teksti, mutta tää netti katkes jo miljoonasti niin en voi hirveästi panostaa jos haluan edes jotain ulos tänne. Oli vain pakko sanoa jotain. Kertoa olevani hengissä. Toivottavasti se tulis huomenna kuntoon niin sais edes jotain järkevää postausta aikaseks.

You take the red pill - you stay in Wonderland and I show you how deep the rabbit-hole goes.

Anteeksi, tuntuu etten olisi kirjoittanut ikuisuuteen, vaikka viime tekstistä onkin vain aikaa puolitoista vuorokautta. Mä kirjotan ehkä liikaa tänne, anteeksi, sillä oikeastikkaan en ymmärrä kuinka kukaan jaksaa lukea mun itseätoistavia ajatuksia ja paikallaan jylläävää elämää.

Mä oon jumissa omassa elämässäni jollain jännällä tavalla.


Mä oon vaan ollu viimiset päivät niin helvetin väsyny. Mä oon tän ja eilisen päivän yksinkertasesti vaan ollu päiviksellä ja siirrelly niitä helvetin kamoja. Mä oon vaan ollu väsyny, päänsärkynen ja pahoinvoiva = ahmimista. Mä yritin eilen, mutta huomasin että yksinkertasesti mun aamusella alle 300 kalorilla mä olin kuollut ilta kahdeksalta. Mä olisin vain halunnut itkeä ja täristä paikoillaan kun yksinkertasesti oli niin helvetin huono olo, siksi mä söin tänään enemmän. Naurettava selitys - tiedän. Mutta jos vedän nää pari päivää reilulla tuhannella kalorilla ja pystyn toimimaan niin se on varmaan sen arvoista.

Sen jälkeen kun muutan en enään voi syödä. Mietin vain sitä kuinka paljon se ruoka maksaisi ja mietin mihin parempaan sen voisin käyttää.

Anteeksi mä olen paska, mutta yksinkertasesti mä en vaan pysty toimimaan rauhoittumatta yli 12 putkeen syömättä. Syömisenkin kanssa se tekee vaikeaa mutta ilman ruokaa mä en vain kestä. Mä en oo tottunu siihen. Mä oon tottunu oleiluun ja kiirettömyyteen. Hiljasiin hetkiin ja päiväuniin. Viime yönä nukuin melkein 10 tuntia ja silti nukahdin tänään iltapäivällä tunniksi kun vain suljin silmät hetkeksi.

Mun muutto on melkein valmis ja mä oon tyytyväinen. Mä ootan innolla sitä. Enään kämpän imurointi ja lattioiden pesu, sekä himasta sänky sekä autollinen tavaraa niin kaikki on hyvin. Miten helvetin paljon tavaraa onkaan mahtunu mun n.10 neliön huoneeseen. Mä en ymmärrä. Eikä vieläkään ole valmista.


Mä sovin mun poikakaverin kanssa et se kävis hakemassa meille hieman budia, kaks tai kolme grammaa vaan. Mä en ollenkaan tiedä kuinka fiksu juttu se on, mutta sovittu mikä sovittu. Se samalla muisti kysellä kadonneita jämiä jotka lahjotin J:iille, pelätin kiinnijääntiä. Väitin että ne on kadonnu vaan mun huoneeseen. Mä vaan halusin niistä eroon. Ei siin onneks ollu ku 0.25 suunnilleen, vaikka vitun hyvää stuffia olikin. Nous heti pienestäkin päähä.

Mä feidasin J:iin kun olin liian väsyny. Mä en jaksanu. Mä halusin vaan siivota loppuun et pääsen sinne. Sillei mua kaduttaa se oikeesti tarttis mua, joten miks mä en oo sen tukena? Miks mä oon niin itsekäs et nään mielummin muita ja siksi laiminlyön sen.

Se saatanan ämmä hankki uusia mössöjä, lisää psykedeelejä. Vittu. Nyt mä tiedän mistä se löytyy kuosimasta, mun luota, mistäs muualtakaan. Vittu se muija on liian sekasin tänne, se on ihan liian hukassa. Se nyt pääs sentää kunnolla alueelliselle, mut silti. Ei se riitä. Mä en oikeesti tiiä mikä sais sen pään kuntoon, mikä sais sen takasi normaaliin elämää. Se on pilannut jo niin paljon asioita; elimistönsä, tippunu kokonaan ulos koulusta ja kaikki kunnolliset sosiaaliset suhteensa.

Kamalaa mutta totta, budi innostaa mua. Rauhottuu vaan siinä ollessa ihanassa tyhjyydessä. Raukeana tuijotella auringossa pilviä - sitä se kesä on parhaimmillaan.

Budia, lämpöä ja rauhaa<3

It doesn't matter if it's good enough for someone else.

Eilinen meni loistavasti!

Kaikki pelko muodostuikin vain turhaksi panikoimiseksi. Mulla oli hauskaa juhlissa ja kaikki olivat mukavia ja puheliaita mua kohtaan. Oloni oli ihana kun poikakaverini äiti sanoi poikakaverini sanoessa "vieraat ensin" muhun viitatessa että kuka muka on vieras. Pelottavalla tavalla toi onkin lähellä totta, aina kun poikakaverini on kotonaan päivällä niin minäkin olen siellä. Viimeisen melkein kahden vuoden aikana vain yö on tehnyt eron siellä vietettyyn aikaan.

Ainoa ongelma oli mun pituus niissä juhlissa. Mä otin korkkarit heti sisälle päästyä jo pois etten olisi niin tavattoman pitkä verrattuna niihin muihin. Korkkarit jalassa olisin edustanut pidemmistöä, vaikka olenkin täysin normaalipituinen - 166 senttiä läskiä. Nytkin tunsin itseni valtavaksi, oksettavaksi valkoiseksi lehmäksi.

Mä ahmin siellä itteni täyteen kaikkea paskaa ja sen jälkeen join vielä kupuni täyteen. Kuohuviiniä, siideriä ja funlight-saarenmaata. Yöksi menin taas poikakaverilleni ja sama syöpöttely jatkoi aamulla: pala kakkua, kolme palaa pandan minttusuklaata, puolikas pakastepitsa, hieman jäätelöä sekä liian monta palaa ruisleipää (noin kolme), ehti kadota tänään vatsaani Mä oon tänäänkin syönyt miljoona kaloria vailla yhtään omantunnon kolahdusta.


Huomenna taas kuri päälle ja alle 300kaloria saldona, sillä mulla on huomenna "pakollinen lounas" päiviksellä, jossa mun on pakko syödä sentään vähän näön vuoksi ja siihen se saa luvan jäädä. Ei yhtään yli pakollisen. Mä näin jo kerran ne pikkuset ja en voinut kuin kadehtia yhden muijan jalkoja - ne olivat täydelliset. Mä niin toivon että se vaan syö. Mä en halua joutua samaan tilanteeseen kuin viimevuonna jossa joudun kärsimään katsoessani jonkun toisen kärsimistä. Kukaan ei edes tunnu huomaavan - ne ei osaa katsoa. Ne sanovat että jos joku ei syö siltä pitää mennä kysymään että miksi hän ei syö. He olettavat että siitä innostuineina pikkuinen ananen kertoo koko elämöntarinansa eikä suinkaan sano olevansa jo täysi tai huono-oloinen. He kuvittelevat että lasta ei ainakaan yhtään enempää ahdista se että joku kyttää, muutenkin vaikea syödä niin entä jonkun toisen katsoessa?

Mä inhoan että joku näkee mun syövän. Mulle tulee olo et se kelaa et läski vaan puputtaa lisää ja lihoo. Mulla on olo etten ansaitse sitä ruokaa kun olen niin lihava. Jos joku olisi sanonut mulle etten syö ja kysynyt mikä on en olisi syönyt leirillä edes salaattia jolla elin pelkästään. Mä tunnen häpeää jos joku näkee mun syövän.

Mä en halua syödä. Mä haluan olla laiha.

Mä alan taas inhota rintojani liian isoina - ja se on huolestuttavaa. Mä rupean taas näkemään Isabella Caron täydellisena - ja se on huolestuttavinta.

Kuinka sekaisin pienen tytön pääkään voi olla?

Unohtamatta huolta mun J:stä joka voi tappaa itsensä milloin tahansa, se ei pääse kouluun enskään vuonna. Se guosaa himassa sitten toisenkin vuoden suloisesti. Mä en halua että se kuolee.


Milloin me kaikki kadotimme itsemme näin pahasti omiin elämiimme?

If I could be like that, what would I do?

Mä meinasin saada panikkikohtauksen matikan tunnilla.

Mun kurkkua alko kuristamaan ja äänet koveni ympärillä, ja se kamala olo mikä vyöryy silloin ylle. Mä en oo saanu panareita koulussa ikuisuuteen, vaan muutaman kerran lukion aikana. Ylä-asteella mä sain niitä vähän väliä ja sulkeuduin vessaan hyperventiloimaan ja tärisemään.

Mä oon aikalailla aina pystyny hillitsemään ja kontrolloimaan itseäni muiden edessä. Sit mä hajoon palasiks kun kukaan ei nää. Mä en osaa näyttää itestäni mitään.

Mä tajusin tänään et mä en oo yhtäkään uutta oikeeta kaveria tehny lukion aikana, ja sellaset puolikaverit on pelkästään mun luokkalaisia. Mä en osaa puhua vieraille, enkä edes halua. Jos mä en tunne ketään oikeesti kaveria kurssilta, vaan pelkkiä puolituttujan niin istun mielummin yksin. Silti, mikä mussa on? Miks mä en osaa tutustua ihmisiin? Miks mä en ees tunne tarvetta, vasta sillon mä huomaan tekeväni väärin kun huomaan kuinka kaikki muut on tutustunu kaikkiin. Ne tuntee ja juttelee, mä en osaa ees moikata mun vanhoja luokkalaisia jotka oon tuntenu jo sillon kun en oo osannu lukea. Miten ne pystyy puhua vieraalle? Miten niille ei tule oloa että niillä vierailla on parempaa tekmistä? Oloa, että ei ne vieraat ihmiset todellakaan halua puhua tai olla missään tekemissä lihavan ja kömpelön idiootin kanssa.

Mä haluasin olla niinkuin ne jotka on isossa porukassa luontevasti. Mä näytän ehkä luontevalta, mä oon mestari valehtelija. Mä nauran ja hymyilen ja olen niin tavattoman ihana, vaikka tekisi mieli vaan kiljua.

Mielummin mä oon rauhassa jonku mun hyvän kaverin kanssa, joka tuntee mut, jonka mä tunnen. Olisi ihanaa nauttia isossa porukassa ja tehdä kaveri kaikista, eikä pelätä ja olla varma omasta kamaluudestaan, joka estää ketään pitämästä musta.

Mä oon taas sen saman kysymyksen luona, jonka onnistuin voittamaan melkein kaks vuotta sitten. Mikä tekee musta niin paljon huonomman? Kun mä tajusin etten ole huonompi, minusta pidettiin ja olin laihin koko riparista, olin hyvä ja arvokas. Ne vieraat ihmiset halus olla mun seurassa. Sillo mä tajusin etten oo huonompi, sillon mä parannuin hetkeks.

Nyt mä oon kadottanu sen vastauksen, ja se tuntuu ihan saatanan pahalta.

...but when you've tasted excess, everything else tastes bland

Mun kaveri, J, sniffas puoltoista tuntii sitten nenukkaansa helvetisti vahvaa teollisuuskemikaalia. Mua pelottaa sen puolesta. Se oli täysin pihalla ja oli omassa ihmemaassaan. Hapon kaltasta mössöä. Ei mitään nättiä. Siks mä inhoonkin kamankäytön romantisointia, mitä vitun hienoa siinä on et pikkutyttö istuu avuttomana ulkona, palelelee, oksentelee, tärisee, sammaltaa ja polttaa askin ketjussa, koska vaan paleltaa niin helvetisti. Koirankusettajat kiertää kaukaa ja nopeuttaa tahtia, varoo kattomasta kohden. Mitä hienoa ja mahtavaa? Räkä tai veri valuu nätisti nenästä muijan huomaamatta. Se on kuvottavaa touhua.

Mä tulin äsken himaa, sen piti päästä kotiin ennenku se paska nousis viel pahemmin päälle. Mä en tiiä mitä mä voin tehä. Se ei oo koulussa tai missään, eikä tuu ensvuonakaan olevaan.

Mä tunnen olon niin tyhjäks ja avuttomaks. Se ämmä on tikittävä aikapommi. Se voi kuolla milloin tahansa.

Mä oon ainoa joka pitää siitä huolta, se soittaa mulle ja mä tuun istuu se vieree ja puhuu mukavia ja kattoo et se pysyy elossa. Mä oon ainoo joho se luottaa. Mä en tiedä kestäks mä. Mä pelkään et se kuolee. Sillo mä oon syyllinen, vaikka mä tiedän etten ole, mä olen silti. Musta tuntuu siltä. Mä en voi mitään auttaa tai tehä. Mun vaan pitää yrittää pitää se hengissä. Mä oon alusta saakka ollu se joka pitää asiat hallinnassa meistä kahesta. Mä olin se järkevämpi, mä katoin et se pysy elossa ja katon vieläkin, nyt mä oon vaan itse selvänä. Tätä on jatkunu yli kolme vuotta. Helvetin rumaa.

Anteeks tää ajatusvirta. Mun olo on vaan niin tyhjä.


Mun piti tehä täst postauksesta ilonen ja innostunu kun sain eilen asuntotarjouksen ja kävin tänään kattomassa mestaa. Se oli ihana, 50 neliöö yksin mulle. Eikä mua enää ees pelota asia. Mutsi miettii asiaa viikonlopun yli mut mä oon lähes sata varma et se suostuu, kun se on jo periaatteessa nyt suostunu. Mä en osaa täl hetkellä olla innostunu, mua pelottaa liikaa. Mut siis se on asia mitä oon eniten toivonu. Mä jopa kerroin asiasta faijalle ja se otti sen hyvin.

Se on alle kahen kilsan päästä mun nykyisestä kämpästä. Mun ikioma yksin. Se on valtava.


Mä en ymmärrä mitä mä tekisin ilman mun poikakaveria.

Mä oon nyt ihan hajalla tästä kaikesta. J on kuitenki mun tärkein kaveri, ainoo joka on pysyny mun luona mun paskimpien aikojen läpi. J ja mun poikakaveri ei oo missää väleissä, ja se on hyvä. Mä en haluiskaan et ne on. Ne molemmat edustaa ihan eri asioita mulle. J on mun vanha elämä, mun poikakaveri uus. J on se sekasin oleva minä ja poikakaveri terve minä. Niit ei kuulu sekottaa.

Silti mun poikakaveri jaksaa keskellä yötä jauhaa mun kaa asiasta taas kerran. Se on aina mun luona kun mä tarviin. Ei sitä kiinnosta asia mut se silti on, enkä mä ees ymmärrä miks. Mä en oo sen arvonen.


Mun terapeuttitäti on yrittäny kaks vikaa kertaa saada mut lääkitykselle, se ei suostu uskoo ettei mul oo masennusta. Mä oon jo parantunu ja parannun koko aikaa enemmän. Se sanoo koko aika et "se on masennuksen oire" kun puhun vaikka väsymyksestä tai unettomuudesta. Mä tunnen itteni, mä tiedän millon mä oon suht täysjärkinen. Se yritti saada mua sisälle, kun mainitsin et aamulla mul oli olo et olis parempi olla kuollu, vaikken ollu menossa tappamaan itseäni (kyllä se ajatus kutkutti ja houkutti, mutta järki oli vastassa - se on oikeastaan aika normaalitilanne mulle). Mä vaan halusin pois vastuusta ja elämästä. Mä en vaa ymmärrä tän maailman merkitystä. Me halajataan rahaa ja tavaroita mitä me ei ehitä käyttää, kaikki on turhaa. Keräily ja metsästysyhteiskunnissa ruuanhankintaan meni päivässä kolme tuntia, nyt 7-8.

Anteeks epäselvyys. Mä en vaan itsekkään ymmärrä itteäni.

Anteeks jatkuvat ylipitkät yliepäselvät postaukset jotka jauhaa samaa uudestaan.

Anteeks.