I've got to get you first, before they do. It's just a question of time...

Kaikki päättyy lopulta aina hyvin - niin mä uskon.

J saatiin kiinni - meil oli suunnitelma ja se toimi ja se saatiin kiinni. Olo on helvetin helpottunu vaikka koko pidätysrulianssi olikin hämmentävä ja jotenkin niin absurdi seurata vierestä. Mä oon puhunu iha helvetisti sen kaverin kanssa joka päivä nyt näide päivien aikana monia tunteja ihan. Meist alkaa tulla kavereita ja se tuntuu mukavalta - ongelma on se että J ei tiedä meiän väliän muuttuneen eikä saakaa tietää...

Se oli vitun hyvä et se jäi jo kiinni, koska sil oli messis lappuja ja arsenaali bentsoja. Se saa h-merkinnän. En tiiä onko hyvä vai ei - vitun paha sanoo, ehkä tää pelästyttäis sen, ehkä?

En siltikään usko se on liian rakastunu sen narkkijätkiin joita se pyörittää samaan aikaan: toista vanhaa ukkoa ja toista suunnilleen saman ikästä. Se sama ikäne K on subunisti ihan isolla ännällä. K:n päivä alkaa subulla ja bissellä. Mä näin sen tänää ohimennen - se haisi vanhalle viinalle ja sen silmät oli harmaat ja elottomat eikä pupilleja erottanu se oli vitu sekasi.

Sen toine säätö, se siis painaa molempia niiden selkie takana, o vitusti sitä vanhempi keski-ikää lähentelevä exnarkki nykyne pikkunisti. Se antaa J:lle vitusti lahjoja ja rahaa, vaikka tietää sen olevan vielä sekoileva kakara. Se on omituista, jopa J:n mielestä.

Se on huoraamista, meidän mielestä.


Olo on jotenki helpottunu kaikesta myös siitä että juttelin mutsin kanssa mu siskosta ja sen syömättömyydestä ja se sano että on se asian huomannu ihan selkeesti. Se sano et kyl se tietää et se vammaa, olo on helpottunu myös siitäki.

Entiiä ehkä nyt muidenki elämät lähtis parempaan suuntaa niinku mun on jo lähteny.

Entiiä silti kaukana kauhistuttaa ajatus siitä että kuukausia on enää jäljellä sen 18-vuotisuuteen ja silloin kukaan ei estä sitä tappamasta itteään ja se on pelottavaa. Ei se oo niin vanha oikeasti, se on kuin kolmetoistavuotias.

Mä pelkään että tää aika loppuu kesken.

"She stares at the food on her plate at the toast and the butter. Her father, her mother, she pushes away"

"Tuntuu etten sais päivittää taas blogia kun päivitin jo tänään kerran, mut mun on pakko. Mul o yksinäinen olo.

Mä soitin mun poikakaverille, koska kerrankin se ei ole täällä eikä sitä tuntunut kiinnostavan.


Mua on ahdistanu koko päivän huominen koe, koska se on jatkoa kurssille jota en  koskaan edes käyny ja tyhjän päälle on vaikea rakentaa uutta. Mä oon yksin. Se tuntuu pahalta mul on yksinäinen fiilis. Mua pelottaa kävellä yksi ulkona. Must tuntuu et tää hiljaisuus on liikaa. Et mä olisin ainoo olemassaoleva olento.

Mä soitin poikakaverille ja itkin et mul on paha ja yksinäistä olla ja se ihmetteli kun en pärjää yhtä yötä yksin. Sen mielestä mun ahdistus on vaa kiristystä eikä todellista. Se ei ymmärrä et mua oikeesti sattuu. Ja kun se ei ymmärrä niin mä tunnen sen ettei se välittäis ja ettei sitä kiinnostais. Jolloin sanon sille sen ja se rupee ahdistamaan sitä jolloin se purkaa sen kiukkuna ja lopulta paniikkikohtauksena.

Mun paniikki ja ahdistuskohtauksiin liittyy aina arvottomuuden tunne kuten tähänki - jolloin haluan jonkun olevan mun ritari, tekevän mitä tahansa vuokseni. Sitten kun kukaan ei välitä niin paljoa ahdistun entisestä ja koen itteni rakastamattomaks ja yhä yksinäisemmäks.

Siit tulee kierre. Sit kaikkia sattuu."

 Kyseinen teksti on viime viikonlopulta mua ahdisti ja paljon.

Tänään ahdistaa monella tavallla enemmän - mun pikkusisko. Se on laihtunu silmissä. Siit mä oon puhunu aiemminki nyt ku olin sen kanssa niin se ei syönyt juuri mitään. Mä tunnistin sen tavan millä se söi - se oli väärä tapa. Kaikista pahinta mikä kourasi syvältä oli "I'm gonna be perfect" teksti. Se tuli ja upposi täysin mun sisälle. Se haluaa samanlaista täydellisyyttä minkä mäki kuvittelin olevan täydellisyyttä. Ongelmana on se ettei se oli lähelläkään täydellisyyttä. Se on helvetin rumaa ja kamalaa.

Mua itkettää.

Se ei tajua miten paljon se satuttaa muakin sillä - samalla tavalla ku mä en tajunnu kuinka paljon mä satutin muita sillä. Silti mä haluan laihtua, minäkin, mutta kiellän sen halun, koska joku päivä kun tarpeeksi piilotan tunteeni ne katoavat.

Mä itken.

Mä tunnen itteni niin avuttomaks mun on pakko kertoa äidille tai puhua siskolle. Kertoa ettei se oo nättiä, ettei se oo mukavaa, ettei loppua siihen tule ikinä. Minä Opheliac 17 vuotta olen kärsinyt niistä ajatuksista ja niistä kausista viimiset 5 vuotta - pahimmasta kaudesta normaalisti toimivaksi kesti palautua melkein vuosi (normaalina tarkoitan sitä etten saanut PÄIVITTÄIN paniikki/itku/ahdistuskohtauksia painosta ja ruuasta) ja ainoa syy miksi edes aloin sillon parantua enkä joutunut lopulta osastolle ja ehkä kuollu oli enkeli - mun poikaystävä - joka rakasti mua ehdoitta.

Mitä jos kukaan ei pelasta mun siskoa?

Mitä jos kukaan ei oo sen enkeli?

Mä haluan pelastaa sen, mutta mä en osaa.

Mä itken mua ahdistaa.

Täydellisyys ei ole se minkä se kuvittelee sen olevan - se on helvetti.

Took awhile to see all the love that's around me

Mun viikko o menny syömisten osalta semihyvin (joo tähän sitä on taas tultu) kalorit 200-400 sisällä, vaikka kaks feilaispäivää tuli nii tyytyväine olo. Mä painan liikaa. Mä en kehtaa kirjottaa sitä edes tänne. Mä oon taas uppoutunu tähän ja nautin siitä. Ainakin kymmenen kiloa pois nyt ja heti. Nyt mä oon taas lihavimmillani.


Mä oon tajunnu et mä en oikeesti luota kehenkää ihmiseen. Mä en luota mun kavereihin en edes mun poikakaveriin. Kun J lähti katkolle, mä epäilin ilman mitään syytä sitä, että se kusetti asiassa. Siis se on mun paras kaveri, eikä ikinä tekis niin, mutta silti... Mä lopulta etin sen yhen foorumin netistä missä se on aktiivisena ja sieltä salapoliisisoin sen tunnuksen. Tervettä ja järkevää eikö...

Mä oon selvittäny mu poikakaverin sähköpostin salasanan. Mä tsekkaan aina kun oon rauhassa sen koneen kanssa sen sivuhistoria&fbeen. Eikä siinä ole edes mitään järkeä!! Mä kyttään sen kännykän viesti ja puheluhistorian. Mä teen kaiken mikä on mahollista. Okei se kaikki vähitellen o helpottanu, mutta se ei oo kivaa. Miksen mä osaa luottaa ihmisiin? Varsinkaan niihin ketkä on ne tärkeimmät.

Mä uskon ja luotan mun poikakaveriin, mutta mä pelkään et siihe ei voiskaa luottaa. Et se oiski oikeesti ku eri ihminen.

Mä varmaan puhun ehkä ekaa tai tokaa kertaa blogissa siitä että miks mä en luota siihen.

Mä oon mustasukkane, mä oon huonoitsetuntone ja se suhteen alkuaikoina (kröhöm eka puol vuotta) "flirttas" muiden muijien kanssa. Ei lääppiny ei mitään, mut siis puheentasolla. Se oli sen normaalia puhetta. Se on aina ollu sellane jätkä joka tulee paremmi toimee tyttöjen kuin poikien kanssa.

Ja se on valehdellut mulle (niin että tiedän) kahesti meidän suhteen, eli kahen vuoden, aikana 1. ei en pidä yhteyttä siihen ämmään joka selitti kuinka se kaipas mua ja poistin sen mesestä ----> NOT 2.joo mä kyl tein sen asian ---> aii niinkö (selitys oli että sillä ollut mitään väliä ja noin pääs helpommalla). Okei joo se on vähän, mutta mä oon oikeesti ton asian kaa tarkka. Mä oon liian epävarma, epäluuloinen ja herkkä että kestäisin epärehellisessä suhteessa.

Mä pelkään asiassa kuin asiassa että mua satutetaan.

Mä oon pessimistinen persoona, koska en halua että kun satttuu sen sattuvan niin paljoa. Mitä korkeammalla on sitä pidempi pudotus...

Päivä päivältä mä luotan enemmän. Ero on uskomaton viimesen 1.5 vuoden sisällä. Mä oon kun eri ihminen. Mä uskallan jo itkeä. Mä tiedän että aika parantaa haavat. Aika opettaa.



Anteeksi teille ihanat rakkaat, jotka olette kommentoineet! Mä lupaan muistaa vastata ihaniin kommentteihin<3 Kiitos ne olivat ihania!

If you fall i will catch you, i'll be waiting. Time after time...

Mä palasin taas rakkautteeni höyhenen kevyeen.

Miks mä taas?

Miks mä en osaa lopettaa ja olla onnellinen? Heti kun asiat on okei alkaa tuntua tältä. Musta alkaa vähitellen tuntua siltä et mun sisäl on oikeesti jotain vialla joka pitää korjata. Ongelma ei oo oikeesti masennus tai sh, vaan joku muu. Mä haluaisin oppia tuntemaan itteni niin hyvin että tietäisin sen oikean ongelman.


Mä oon ehtiny tänään jo syömään pussillisen pirkan sokerittomia salmiakkeja (110) ja poikakaverin luona leivän. Tuntuu etten saisi syödä, että on pakko saada reidet pois. Mua oksettaa mun jalat. Mä oon lihonu niin helvetisti. Ihan sama miten asiat menee lopulta mä aina palaan samaan tilanteeseen.

Hah... ehkei seepra pääse koskaan raidoistaa.

ps. musta tuntuu et mun pitäis vaihtaa blogin ulkoasua, mielipidetta asiasta?

Will this make sense at all after the fall

Anteeksi teille kaikesta. Mä en oo käyny blogspotissa taas vuoteen. Tuntuu ettei vaan oo aikaa. Täl viikolla mun poikakaveri on taas vaihteeks punkannu koko viikon täällä, yhen yön se oli välillä himassa ja nyt se lopulta lähti, koska mun pitää lukea uusintoihin.


Täs ajas on tapahtunu ihmeellisen paljon loppujenlopuks. J oli kateissa joitain päiviä ja löyty lopulta tuttunsa luota törkeissä nuokuissa, se ei aluks ees vastannu mulle, vasta puoliltaöin mä sain se kiinni. Lopulta se suostu palaamaan kotiin. Mä olin iha helvetin huolissani ku se ei vastannu mulle - kuulostaa tavattoman itserakkaalta, mutta mä ymmärrän sen että se ei vastannu niille muille, mutta mulle. Niille se ei voi sanoo olevansa nuokuissa tai edes vastata oudon kuulosena, mulle se voi.

Se tais olla sen porukoille vikatikki, sillä seuraavana päivänä niillä oli ollut joku "hätätapaaminen" sen lastensuojelu, päihde, terapia ja kaikkien tyyppien kanssa. Ja seuraavana aamuna se oli autossa matkalla katkolle. Se ei ollu käyny ku kerran seuloissa koko syksynä, vaik sen ois pitäny käydä viikottain - mut silti hei katko, mitä ihmettä. Ei se kuulu helvetti katkolle, niinku ei ollenkaan. Vaikka mä oon aina blogissa valittanu sen päihteidenkäytöstä niin ei se oo oikeesti koukussa mihinkää. Se on monesti pitäny kuukauden taukoja ihan vaan sen takia että se on ollu rahaton tai jotain. Se katko ei vaikuta mihinkään, sanokaa mun sanoneen. Sil odottaa ku se pääsee kotiin nii kaapissa helvetisti silokkeja.

Se on käyttäny kaikkea yli kolme vuotta - joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on joskus ollu koukussa, mutta ei pitkiin pitkiin aikoihin. Sil ei oo syytä lopettaa niin ei se lopeta. Sen mielestä se ei itse kärsi siitä eikä siitä oo mitään haittaa - se nauttii siitä. Eikä se enään edes käytä paljoa kerran viikossa ehkä jotain.

Vittu. On outoo olla yli kuukausi ilman sitä. 1-2kk riippuen siitä itestään. Ei mitää yhteyttä siihe.

Sitäpaitsi se vaan tekee siel uusia kavereita, joka vaan pahentaa asioita.


Toinen asia, joka vaan omalla tavallaan oli vielä pahempi: mä löysin mun pikkusiskon koneelta kasapäin proana foorumeita, sivuja ja blogeja. Blogeja joita MÄ luen, foorumeita joille MÄ oon rekisteröitynyt, sivuja joita MÄ ennen rakastin. Okei mä oon pystyny jättää sh pelleilyt aika hyvin taakse, vaikka nyt pieni kausi tekeekin ehkä tietä eteenpäin. Ei mä en pelkää kaloreita, mä en vaan tunne pakkoa syödä. Mä oon oppinu niinku hyvissä määrin kontrolloida syömistä, niinkuin "normaalit" ihmiset ja oon siitä tyytyväinen.

Mut mä en halua että mun sisko käy sellasilla sivuilla. Mä en halua että se saa sh:n oikeasti. Ja rumaa - mä en halua että se tunnistaa mua sieltä. Mä en halua että se tajuaa - oho toi Opheliac taitaa olla mun sisko. Mä pelkään et se löytää mun blogin ja alkaa lukea sitä. Sitä mä viimeiseksi tahdon.

Mä haluan tehdä jotain, mut mä en uskalla, mä en osaa. Mä oon liian huono.

Ne päänsä puhki kelaa saa, tehdä analyysejä. Koskaan ei ne tajua kuitenkaan miks me halutaan kimaltaa. Miks ei me tyydytä?

Mä haluaisin olla laiha. Mä haluaisin olla syömättä.

Kauhea ajatus, ja niin pelottava. Miten mä oon kasvanu näin yhteen koko asian kanssa? Juuri kun on saanut asiat tasapainoon siinä asiassa. Se ei ole pakkomielteinen ajatus nyt, se ei ole millään lailla ahdistava ajatus nyt - vaan ainoastaan pelottavan huumaava ja viettelevä. Mä haluaisin niin paljon antaa sille ajatukselle periksi, vaikka tiedänkin mikä olisi lopputulos.

Mua ällöttää mun levähtänyt ulkomuoto niin paljon. Mä haluaisin laihduttaa itseni keijuksi. Onko se loppujen lopuksi niin paha asia? Mikä edes on normaalia?

Mikä mussa on niin pahasti vikana etten osaa yksinkertaisesti nauttia elämästä elämänä, vaan pitää aina sekaantua johonkin? Miksen mä voi nyt vaan, suhteellisen tyytyväisenä ja onnellisena antaa olla vaan miksi pitää himoita sitä? Olenko mä vaan ehkä kykenemätön olemaan onnellinen, niin kuin mutsi sanoo. Ehkä se on mun vika ja ongelma.

Mulla on nälkä, mä haluasin syödä, mutten kuitenkaan halua. Se etten syö se saa olon hyväksi, jollain oudolla tavalla.

Jos mä alan kontrolloimaan mun syömisiä vähääkään se on kuin miinakentällä hippaa leikkimistä. Lopulta kuittenkin räjähtää. Se voi ehkä pysyä oikeasti hallinnassa hetken, mutta sitten pienennän ja pienennän. Joudun siihen huumaavaan huumaan.

Miksi mä haluan?

Miksi mä en helvetti voi olla normaali?

Vai enkö mä ehkä edes halua olla?


ps.mistä ihmeestä täs uudessa editorissa saa laitettuu kuvii?:o

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

Mun olo on kaikin puolin mukava: mä istun tyhjän uimaltaan reunalla kone sylissä. Kukaan ei häiritse, on vain mä ja kone.

Outoa kyllä: mä oon vatsan perusteella ihan huomaamattoman vähän laihtunu täällä olo aikana. Se varmaan johtuu kolmesta tasasin väliajoin olevasta ruokailusta. Mä elän melkein pelkillä salaateilla ja muilla vihanneksilla ja hedelmillä. Ainoastaan jälkiruoka poikkeaa linjasta, ja hetkittäin jos oikein tekee mieli syön muutaman ranskalaisen. Mä en edes HALUA syödä enempää, mä tulen joka ruualla täyteen. Sitten välissä taas nautin tyhjästä olosta ja sitten täyteen. Se toimii. Nyt syön normaalisti, ilman paineita. Mä tiedän etten halua syödä liikaa, mutten myöskään näännyttää, joten valitsen salaatin enkä ranskalaisia. Outoa, milloin mä taas muutuin näin terveeksi ja järkeväksi.

Mä olen liian kausi-ihminen. Pienikin stressi, ahdistus tai mikä tahansa kriisi laukaisee saman arvottoman ja lihavan olon. Onnellisena ja tyytyväisenä syön kunnolla ja lopetan pelleilemisen.

Mä olen nyt tyytyväinen tähän. Mä päätin lopettaa kokonaan herkkujen syönnin koulun alettua - paitsi tietysti että voin ottaa karkin jos joku tarjoaa meiningillä. Mulla oli kesällä aika bedimäinen kausi, jolloin en syönnyt vähääkään terveellistä ruokaa. Mä lopetan nyt sellaisen ja tasapainotan.

Se on oikeasti vain niin että kasvissyöjän on huomattavasti helpompi monesti syödä kevyemmin. Mä katon muiden lihabiittejä ja kananpaloja oman vihersalaatin takaa.


Ainoa asia mikä hieman ahdistaa täällä on se, että mä kuulin yhden mua muutaman sentin lyhyemmän tytön painavan 49-50 kiloa ja sillä oli ihan oikeasti iso pyöreä vatsa. Kuulostaa julmalta, mutta niin se oli. Miltä MÄ sitten näytän, jos se näyttää lihavalta? Toisaalta se on siroluinen, toisinkuin minä. Sillä on pitkät laihat jalat, ja kaikki vatsassa. Kaikki toisinkuin minulla.


Mua inhottaa koulun alko, vaikken sitä edes vielä tiedostakkaan. Eniten siinä ahdistaa tällä hetkellä se että yksi höyhenestä tuttu tyttö tulee samaan kouluun. Mä pelkään sitä kun se näkee mun lihavan vartalon, vaikka kuvittelee varmasti minun olevan pieni ja siro - ja se itse on paljon pienempi.


Päivä päivältä mä tunnen taas parantuvani. Mä hajosin lopullisesti varmaan jossain helmi-maaliskuun vaihteessa, kun vanhat jutut nousi pinnalle. Nyt mä oon saanut käsiteltyä melkein kokonaan asian läpi. Mä voin paremmin, mä luotan, mä välitän itsestäni. Mä olen rauhallinen ja suhteellisen tasapainoinen.

Yli kolmen viikon jatkuva yhteiselo ja asuminen poikakaverin kanssa teki aikalailla sen viimeisen niitin. Mä en ehtinyt, enkä pystynyt, ajattelemaan omaa huonouttani tai rumuuttani. Joka hetken tunsin olevani rakastettu ja välitetty, kaikki toimi loistavasti. Jokainen yksinäinen hetki tuhoaa ihmistä. Nyt mä en ole yksin, ei en ollenkaan. Mä olen omassa rauhassa silti tietäen olevani haluttu muiden seuraan.


Mä olen onnellinen. Mun elämässä kaikki on hyvin.

Mun pitäis tänään nähä J.

Mun pitäis laittaa vaatetta päälle, mutta olo on niin helvetin läski.

Mä en voi feidata sitä enää. Mua oksettaa ajatus lähteä ja laittaa vaatetta.

Mä haluan laihtua, mutten taas halua.
Mä haluan olla haluamatta laihtua.
Mä eilen meinasin paastota, kunnes tajusin mitä tein ja söin helvetisti.

Mä kuvotan itteäni.

Dry my tears, wipe my bloody face. I wanna feel me living my life outside my walls.

30 lukijaa<3

Mä en ole taaskaan hetkeen päivittänyt blogiani, mutten ole uskaltanut. Eilen illalla kävin hakemassa oman koneen tänne, niin uskallan jopa mennä bloggeriin. Ihana olo. Tyhjä talo. Viinaa, ruokaa ja oma kone.

Mä oon punkannu perjantaista saakka poikakaverini luona ja tuun luultavasti ainakin tän viikon täällä olemaankin.

Sen vanhemmat lähti matkalle, joten talo on tyhjillään. Mä oon nytkin täällä yksin, koska se on duunissa.

Mä sain eilen yöllä kamalan ahdistuskohtauksen ja itkin vain omaa rumuutta ja lihavuutta. Mua inhottaa itteni. Ahdistus laukes siitä kun katoin ohjelmaa "tought love", jossa jätkät arvosteli alussa niitä muijia. Ne haukku niitä ja sano kahta lihavaks. Mulle tuli kamala olo.

Mä syön täällä. Se on ihan hyvä. Mä alan palautua normaaliks. Mä ainakin toivon niin. Mä haluan vaan olla onnellinen, ja tää on parasta siihen. Suurimmat ahdistukset tulee öisin ja illalla ja nyt ei tartte kärsiä niitä yksin. Eilen kun rupesin itkemään ja ahdistuin ja kuvotin itseäni niin tuntui ihanalta että joku halasi ja piti kiinni, sanoi olevan ihana. Sanoi olevan rakas ja tärkeä, söpö ja täydellinen juuri tuollaisena. Sitä mä tarvitsen.

Mä haluan tulla ehjäksi uudestaan.

Mä tunnen lihovani ja paisuvani, mutten halua ajatella sitä.

Mä en oo varmaan milloinkaan ollut niin onnellinen, siitä ettei tässä kämpässä ole yhtään suurta peiliä, josta näkisi vartalon. Mä olen käyttänyt vain löysiä shortseja ja suuria teepaitoja, enkä uskalla sovittaan yhtään vaatekappaletta kaupassa.

Säälittävää, eikö?

Silti mä syön. Mä haluan unohtaa mun kilot. Mä haluan olla onnellinen miettimättä enempää. Mä haluan oppia olemaan tyytyväinen.


Mä uskallan jo pelottavan hyvin näyttää arpeni vieraille ihmisille, se ei yhtään ahdista. Tutut ahdistaisivat enemmän, ne tuntevat mut, ne tajuaisivat mun tajuttoman epätäydellisyyden ja rumuuden.


Mä viritin taas kitaran kuntoon - pitkästä aikaa. Nyt mä en uskalla soittaa ja herättää naapureita, mä en halua et ne kuulee mun säälittävää rämpytystä. Olis mahtavaa oppia soittamaan kunnolla, se olis mun tavote.

Tää koko merkintä on taas turhaa paskanjauhantaa, mä en osaa enään ees kirjottaa. Mä en osaa. Tuntuu niin turhalta jauhaa tälläsestä paskasta, mutta mä silti kirjotan. Naurettavaa. Vitun ajatuksien virtaa ilman määränpäätä.


Mä tajusin tänään aika mielenkiintoisen jutun: laihuus on musta kaunista ja viehättävää, vaikken edes oikeastaan pidä siitä. Mä en ole ikinä pitänyt laihoista tytöistä, vaikka niitä salaa ihailenkin. En edes laihoista tai lihaksikkaista pojista. Sekavaa ja epäloogista. Mä olen aina pitänyt sellaisista normaaleista, sopivista, luonnollisista.

Miksi mä haluaisin salaa olla sellainen, josta en oikeasti pidä? Mä sanon aina, että syy tähän kaikkeen on se, että nään laihuuden vaan kauniina, mutta oikeasti en edes näe.

Anteeksi tää kirjotus on niin tavattoman sekavaa, koska se on sekava asia mullekkin.


Lopuksi ohi kaiken - ask me anything! Laittakaa kaikki tonne joitain kysymyksiä mulle. Mitä ikinä haluatte tietää niin vastailen sitten.

Lopetan sekavan ja tavattoman huonon postauksen (jopa mulle huonon) ja pyydän anteeksi.

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

When I'm with you, I can just be myself. You're always where you say you will be, shocking, 'cause I never knew love like this could exist.

Kaksi viimeistä päivää on mennyt syömisten osalta miljoonissa. Eilen söin poikakaverin tarjoaman ruuan ulkona ja sen tarjoamat jätskit - en muuta. Tänään sama, se maksoi mulle ruuat ja jätskit. Muuta en ole syönyt kumpanakaan päivänä. Mä en osaa itse maksaa ruuasta, se tuntuu vain "pahalta" vieläkin. Joten se on joutunut tarjoamaan mulle ruuat molempina päivinä, raxin salaatit toisena ja toisena falafeleja. Viikonloppukin menee sen rahoja syöden.

Mä syön ainoastaan asioita mitä mulla on jo valmiiksi kotona, eikä enään ole edes yhtään hedelmää tai pilttiä. Ei edes salaattitarpeita. Ananasta ja tofua, sekä porkkanoita ja sipuleita aikalailla ainoastaan jääkaapissa. Tummaa makaroonia ja soijarouhetta kaapissa. Wokkivihanneksia, katkarapuja ja vihannessosekeittoja pakkasessa. Siinä on suunnilleen mun ruuat. Mun tarkotus on yrittää elää niillä pari viikkoa. Mä en halua ostaa ruokaa. Mä haluan vaatteita.

Mä syön nykyään vain ruuat jotka se ostaa mulle. Enkä tiedä vieläkään syytä miksi. Luultavasti huominenkin menee taas yhdellä ruualla. Se tulee meille ja ostaa ruokaa mukanaan. Se tuntee mut, se tietää että voin olla helposti syömättä, se tietää että en pidä ruuan ostamisesta. Mä ostan lähes ainoastaan mehua ja limua hyvällä omallatunnolla, nytkin mun jääkaapissa on kolme avattua puolentoistalitran lightlimua. Lightmehutiivistettä on jäljellä vain puolipulloa.


Mä haluan olla normaali ja tyytyväinen itseeni. Mä en ole. Mä ahdistun vähän väliä omista makkaroista, viimeksi tänään kaupassa kun kuumalla ja nihkeällä iholla farkut tuntuivat liian tiukoilta.


Mä odotan että mun terapeutti tulee lomalta, siihen on aikaa vielä kuukausi. Mä haluan, mä kaipaan sitä. Mä haluan saada mun pääni selväksi. Mä haluan oppia rakastamaan itseäni. Mä haluan tuntea itseni arvokkaaksi. Mä en tunne, mutta mä haluan. Mä tunnen nyt olevani niin kadoksissa. Mä en tiedä mistään mitään, mä tarttisin mun poikakaverin mun luokse halaamaan mua ja kertomaan kuinka se rakastaa mua. Ainoa ihminen, joka saa mut tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Mua itkettää, enkä edes tiedä miksi.

Mä kaipaan käpertymistä kainaloon ja kuiskauksia ja lupauksia. Silittelyjä ja halaamisia.

Mä tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi.

Mä kaipaan kosketusta.

Mä kaipaan kuiskauksia.

I've always been strong, but can't make this happen

Viikon päivitystauko takana.

Mä olin korvessa ilman konetta viikon. Mul olis ollu niin paljon kirjotettavaa tänne, mutta enään mä en osaa muuttaa niitä asioita sanoiksi, niin että ne tulisivat tähän lähellekkään oikein.

Mä alotin syömisen. Mä söin niin kuin normaali ihminen, ilman omantunnontuskia. Mä söin herkkuja, mä söin ruokia, mä söin kaikkea.

Mä oon niin sekasin mitä mä haluun. Mä haluun olla laiha ja kaunis, mutta miksi? Mä haluan olla onnellinen ja vapaa, mä haluan voida olla ahdistumatta naurettavuuksista. Mä haluan olla normaali. Mua silti pelottaa lihominen, mua silti pelottaa mun läskit. Enkä mä nytkään uskalla syödä mitään. Mä eilen söin liikaa, mä haluaisin syödä tänäänkin, mutta vielä mä en uskalla. Mä en uskalla. Mä en pysty.

Miksi mä en osaa päättää mitä mä haluan? Miksi?

Miksi mä en voi olla normaali ja onnellinen, niin kuin muut?


Mä tulin jo eilen kotiin, mutta mun poikakaveri tuli mun luokse ja jäi yöksi, joten en voinut päivittää blogia kun vasta nyt.

Se viikko sai mut tajuamaan kuinka paljon mä taas häntä rakastan.

Antakaa anteeksi pieni surkea kaiken järjen ulkopuolella leijuva päivitys viikon jälkeen. Mua väsyttää. Mä tunnen itteni niin tyhjäksi, etten saa edes sitä tähän. Mä haluasin kirjoittaa enemmän viimeviikosta, mutta pelkään liikaa paljastuvani.

Anteeksi.


Ei mä en voi syödä, mun on pakko laihtua.

Mä aina hetkittäin mietin että miksi mä edes laihdutan. Miksi mä teen näin?

Mä olen läski, se on fakta, mutta miks mä en osaa olla tyytyväinen tähän vartaloon? Painoindeksi n.19, ainakin oli muutama kuukausi sitten. Mä olen onnellinen, miksen mä silti lopeta?

Mä haluan oppia rakastamaan itseäni ja tätä vartaloa, mä haluan oppia olemaan sinut mun läskien reisien kanssa ja muiden epätäydellisyyksien. Muutkin pystyy siihen, miksen mä?

Mun vatsa ei edes pömpötä tai mitään, koska kaikki rasvat on reisissä. Mul on normaali tiimalasivartalo, jonka tiimalasimaisuutta korostaa vielä mun leveät hartiat. Mun kylkiluut loistaa. Silti mä en oo hyvä.

Kyllä mä myönnän toivovani vartaloa, joka mulla oli pari vuotta sitten, silti en tiedä onko se sen arvoista? En mä silloinkaan, seittemän kiloa kevyempänä osannut nauttia siitä. Se oli silloinkin lihava. Nyt kun mä kuvista katson niin haluaisin sen takaisin. Mä en oo käyny vaa'alla mut mä tiedän ettei mun paino oo tippunu ikuisuuteen, korkeintaan lisääntyny. Mä syön liikaa. Mä joka toinen päivä en välitä asiasta, oon vain onnellinen ja syön ”normaalisti” eli tuhat kaloria, joka toinen päivä mä hajoan ja leikkaan kalorit minimiin. Mä haluaisin selvyyden tähän. Joko kokoaikaisen pakon ja syyn, tai sitten hyvän olon ja välittämättömyyden.

Tää kahtiajako tappaa mua.

Mä olen onnellinen, mulla on elämässäni kaikki hyvin. Mä haluaisin olla tyytyväinen, mä haluaisin näyttää hyvältä.

Miksi mä en tiedä mitä mä haluan?


edt.netti ei vieläkään toimi, joten en uskalla ladata bloggeriin yhtään kuvaa enkä otsikoita, koska kokoajan vaanii vaara netin kaatumisesta

Eilen ja tänään mä söin.

Syy on yksinkertanen mummi sano mun laihtuneen huolestuneesti. Joten pehmis tänään ja eilen leipä ja nektariiniä ja siinä se onkin. Huomenna en nää ketään joten paastoominen on niin helvetin helppoa.


Mummi on pelottavan heikossa kunnossa, mun äidinäiti. Se on ihana ja kiltti. Se on ostanu mulle ihan helvetisti kamaa tänne kämppään. Se on huolissaan oks mulla kaikki tarpeellinen. Se oikeesti välittää vaan niin tavattoman paljon. Se on ostanu enemmän kuin mutsi ja ne kaks on ainoastaan ostanu mitään. Suurin osa tavaroista on saatuja. Mun tädiltä mä sain astioita, laseja ja mukeja. Mun serkkujen mummilta tuoleja. Erilaisilta pikkusukulaisilta ja perhetutuilta lipastoja, pöytiä, verhoja, tuoleja ja muita sellaisia. Poikakaverin mutsilta pöydän. Mä saan viel mutsin kaverilta sohvakaluston kun sille toimitetaan sen tilaamat uudet. Mä oon erikoisessa asemassa. Mulla on niin tavattoman paljon ihania lähimmäisiä. Mä oon oikeesti kiitollinen.

Mulle ei oo tarvinnu ostaa kalusteen kalustetta ja silti tää kämppä on kalustettu sohvaa vaille. Kaikki astiat on saatuja, kaikki ruokailuvälineet ja kattilat ja pannut. Jopa imuri ja kahvinkeitin sekä dvd-soitin ja telkkari. Miten mä voin olla näin hyvässä asemassa?


Mä oon aina itkeny ja valittanu siitä ettei meillä oo liikaa rahaa. Tarpeeksi loistavasti, muttei ylimääräistä. Nyt mä vasta ymmärrän että kuinka turhaa se on ja kuinka sen kaikki korvaa ihana tukiverkosto. Se monelta puuttuu. Mummi joka soittaa ja kysyy että enkai mä tarvitse mitään ja pitää huolta.


Mummi on aika huonossa kunnossa, eikä se valita mitään. Se on juuri sellainen että pitää kaiken sisällään, eikä pyydä apua. Se kärsii hiljaa yksin valittamatta. Sen sydän on huono, ja silti se yksin jynssää kaiken tarvittavan. Sen koko ylävartalo on hajalla ja silti se oli tulossa auttamaan siivoamaan mun kämppää. Se ei osaa rauhoittua ja mä pelkään et lopulta sen sydän ei kestä. Se on liian hyvä ihminen. Se sanoo välillä ilkeästi tarkoittamatta, mutta silti osoittaa aina välittävänsä.

Mä tiedän että tää teksti on täysin vastakohtana aiempiin kirjoituksiin siitä, mutta mä olen liian herkkä hetkittäin enkä kestä sen ”vahinkoja”.


Isänäiti soitti vasta eilen, kun oli saanut tietää faijalta asian, että olin muuttanut pois kotoa. Se oli loukkaantunut, etten ollu kertonu, mut emmä osannu, enkä edes tahtonut. Se olis kertonu faijalle ja siitä olis syntynyt taas yksi maailmansota.


Mun netti ei vielkään toimi ja se vituttaa.


Mua oksettaa se mitä söin tänään. Mä oon yhtä läski jokapäivä, mä syön liikaa mun paino ei tipu.

Eilen alle 300 kaloria, tänään huomattavasti enemmän, mutta silti alle 1000. Vituttavaa, ennen viittä mä olin syöny alle 30kaloria ja sen jälkeen sit PUM kun kaveri toi ruokaa. Mä yritän pitää kerran viikossa buustipäivän ja loput olla alle 500. Saa nähä miten menee: mä yritän paastota kaks päivää huomisen ja ylihuomisen - oikea rangaistus mulle.


Mä oon vaan nukkunu viimepäivät enkä oo oikeestaan muuta tehnykkään. Mä nukun 12 tuntia ja sen jälkee oon hereillä hetken ja otan väsyneenä mahollisesti päiväunet. Se on mahotonta. Mä en kestä tätä ainaista väsymystä. Mä en muutakuin nuku ja sekään ei riitä.


Mua vituttaa, mun netti ei toimi vieläkään täällä. Vittu. Siks mä en uskalla tehä pitkää päivitystäkään kun oon nyt jonku suojaamattomassa netissä joka voi katketa millon tahansa.

J tulee huomenna douppaa mun luo. Acidia tietysti. Mä en tykkää ideasta, mutta oli pakko antaa sen tulla. Mä en haluu et se vittu halluilee täällä. Se ei oo hyväasia. Se ei oo mitenkää kiva. Mä en tykkää hallusinogeeneistä, niis on vaan jotain niin helvetin rumaa. Ne on pelottavia. Ne on uhkaavia. Asia mihin en ikinä vois koskee. Opioidit on taas mun rakkaus; se ihana pehmeys ja lämpö. Hyvä olo ja onni. Ne on ainoot pilven lisäks mihin voisin enää koskea, ei mihinkään vahvaan opiaattiin, mutta mietoihin. Budit mun poikakaveri käy ostaa ensviikolla, se sopi kolmesta grammasta. Mä en oo ollenkaa tekemisissä mun "vanhojen kavereiden" kanssa, joten se saa hoitaa noi. Parempi vain näinpäin.


Mä meen niiden mökillekkin juhannuksena. Tosikiva syöpöttelyä, syöpöttelyä ja syöpöttelyä. Sen mutsi on muutenki kyselly monesti et enkö mä koskaan syö ja oonks mä okei. Ihanaa et se huomaa jotain ennen mun mutsia.


Anteeksi sekava ja paska teksti, mutta tää netti katkes jo miljoonasti niin en voi hirveästi panostaa jos haluan edes jotain ulos tänne. Oli vain pakko sanoa jotain. Kertoa olevani hengissä. Toivottavasti se tulis huomenna kuntoon niin sais edes jotain järkevää postausta aikaseks.

It makes me lose control, it makes me go insane

Tänään taas läskipäivä kalorit meni n.400. Oksettavaa ja kuvottavaa. Mä vaan lihon tollasella määrällä, miksen mä osaa pysyä kurissa? Miks mä retkahdin ja söin sokeritonta kevytjäätelöä? Siin ei onneks ollu ku 70kcal/100g, mutta silti. Mä olisin pärjännyt paremmin ilman, paljon paljon paremmin. Miksen mä edes ottanu sitä pirkan sorbettia jossa on 27kcal/100g? Vaikkei siitä niin mahdottomasti kaloreita tullutkaan niin se oli repsahdus. Mä annoin mun mieliteoille periksi. Mä oon vaan niin heikko.

Mä oon onnellinen, huomenna mä en tuu mitenkään pääsee himaan ennen 7-8. Ja jos mä en ota rahaa mukaan, vaan taskuun omenan niin huomenna tulee syötyä hieman pakkoruokaa, joka on toivottavasti epäkeittoa et voin syödä sitte vaan salaattia, sekä omena. Illalla ei ole mitään mihin repsahtaa. Jääkapissa on vain saalaattia, tomaattia, kurkkua, raejuustoa, porkkanaa, omenaa, kiiviä, kaks pilttiä ja purkkianasta. Leipää ei ole. Voita ei ole. Eilisiä jämiä ei ole. Nam, ei mitään himoittavaa.

Mua oksetti tänään mun jalat ja perse – ne oli niin muodokkaat. Ne oli oksettavan isot. Mä haluan et niit ei olis. Tavotteena olemattomuus ja mua inhotti. Mä en halua sellasta persettä tai sellasia jalkoja. Mä haluun vaan ne kaikki pois.


Mun tää kämppä on jo nyt läävä.

Puoliks purettuja laatikoita ja täysin sekalaisia tavaroita lattialla. Mä odotan niin ylihuomista jollon ehin alottaa kunnollisen järkkäämisen. Tää on niin ruma ja kamala nyt. Mä oon sotkune, mut haluun oppia siistiks. Torstaina mul on vaa vika terapeuttitätikäynti ennen sen kesäloman alkua. Mua ärsyttää. Mun olo on aina hyvä ja onnellinen kun tulee käynninaika ja just sen jälkee kamala ahdistus. Ei ikinä mee niin hyvin et vois puhua.

Mun on pakko ens syksylle varmaan lisätä käyntejä. Mä jotenkin pelkään jo nyt kesän loppumista ja mun tavatonta feilauskierrettä koulun kanssa. Lintsaus-ahdistus-lintsaus-ahdistus... Eikä loppua ole. Mä en haluu sitä enää. Mä haluun täl kertaa onnistua. Kerranki. Mä haluun pystyä siihen.

What I do know is how I've changed my life forever, I know, I should know better.

Mä oon tänään syöny hieman alle 500 kaloria. Alle 400 olis jääny mut mua rupes illalla oksettamaan ja pahoinvoivaa liikaa. Miten yhtäkkiä musta on tullu riippuvainen ruuasta? Mä en halua olla, se ei oo hyvä. Mun ei kuuluis olla riippuvainen ruuasta. Ennen mä olin vapaa. Ennen mä olin helposti syömättä 12 tuntia huomaamattani, nyt mulle tule huono olo alle 10. Mä inhoan itteäni.

Mä haluan olla laiha. Mun reidet on oksettavat enkä mä oo ees muistanu tehä mun päivittäistä reisi+peppu jumppaa koko viikonloppuna. Mun täytyy tehä niit sarjoja kunnes mun jalat ei enää nouse ylös heti kun lopetan tän merkinnän kirjottamisen. Mä haluan täydellisen vartalon en tätä läskiä ja littanaa. Mä en oo käyny vaa'alla moneen kuukauteen enkä uskaltais käydä edes. Viimeks mä painoin 52 kiloa. Läskiläskiläski. Tavote on 38 kiloa, se kuulostaa niin ihanalta. Mahottomuus on ohittaa 50 kiloa, se on vaan niin vaikeeta. Se ei millään tahtois liikkuu siitä alaspäin. Mä oon 166 senttiä pitkä niinkun jossain aiemmin oon sanonu.

38 kiloa, ihana luku. Mä haluan olla laihin kaikista. Monikaan kuva täällä ei ole mun tavotteen kaltanen, ne on liian lihavia. Niissä ihannoidaan ja luodaan illuusia minkälainen voisi olla - vaikkei koskaan voi oikeasti olla. Ne kuvat joissa luut loistavat ja kulmat törröttävät ovat tavoitteeni. Se että ei ole mitään mistä saada kiinni. Se että on olematon. Mä haluan olla olemattoman kokoinen. Mä inhoan mun luita ne on liian isot.

Mä pelkään mun ajatusmaailmaa. Mä pelkään mun ihanteita.

Kuinka mä voin koskaan olla normaali? Kuinka mä voin koskaan parantua kun mikään ei ole niin kaunista kun olemattomuus? Mä voin syödä mä voin olla, silti mun päässä on ajatus täydellisestä, joka ei vastaa yleistä käsitystä.

Millon mun pää muuttu tälläseks? Millo mä vammauduin.

Jos mä voisin kääntää pääni ajassa taaksepäin, jos mä voisin, mä en haluis mitään muuta niin paljoa kuin muuttaa ihanteeni. Se tappaa mut. Se syö mua sisältä. Mä en muista millon mä muutuin, sen mä muistan että jo ala-asteen alussa musta missit oli lihavia niin kuin barbitkin. Se on sairasta.

Mä haluan muuttaa pääni. Muuttaa ihanteeni.

Mitä jos mä en pysty koskaan muuttamaan ajatustapaani?

Mitä jos mä en koskaan pysty olemaan täysin normaali?


Mä oon vaan läski ja viissataa kaloria on valtavasti.