And suddenly it isn't what it used to be

Koulu taas alko.

Todella ahdistava ajatus koko kesän leijumisen jälkeen. Yhtäkkiä onkin paikassa jossa koko ulkonäkökeskeisyys muodostuu jättimäiseksi palloksi ja tunkeutuu sisälleni. Se tuntuu helvetin pahalta. Varsinkin kun muutos aikaisemmasta on niin valtava. Mä totuin siihen että mua rakastettiin ja että mua arvostettiin mun itseni takia, eikä pelkän habituksen.

Koulussa on liikaa ihmisiä, ne eivät pysty tuntemaan minua.


Kesä on ollut ihan tavattoman terapeuttinen - mä oon ollut alle kuukauden kotona. Kerrankin on tuntunut siltä että on oikeasti saanut etäisyyttä omaan elämään ja itseensäkkin. Mä olen lihonut lihomistani, enkä usko että olen koskaan ollu näin lihava. Siellä se ei haitannut tippaakaan. Kotiin tullessa, nojoo aika paljonkin.

Samalla sain tilaa vähän miettiä mun parisuhdetta. Mä en tiedä vielä mihin lopputulokseen tulin. Mä rakastan häntä enemmän kuin mitään ja oikeasti haluan elämän hänen kanssa, mutta samalla takaraivossa kolkottaa epäilys siitä että onko jokin vialla, onko tämä oikeasti näin ihanaa? Tyydynkö liian vähään? Kuinka voisin tietää onko suhteemme hyvä, koska tämä on ensimmäinen oikea suhde? Ne ajatukset myrkyttää.

Myös mustasukkaisuus on nostanut päätänsä, ja se johtuu vain minusta. Mulla oli todella pitkään huono omatunto siitä että yksissä bileissä mulla oli juttua työkaverini kanssa. Siis ei todellakaan juttua juttua, en ikinä voisi pettää, mutta flirttailua ja sitä että vaikka huomasin mitä se yritti niin pelasin mukana. Jos se ei olisi ollut niin selkeästi kiinnostunut musta siinä ei olisi ollut mitään pahaa, mutta vihjailut ja silittelyt/haliminen/tanssiminen siinä tilanteessa tuntui väärältä. Mä en siis todellakaan ollut millään tavalla kiinnostunut siitä jätkästä, oli vain mukava tuntea olevansa haluttu.


Musta tuntuu silti liian usein siltä, että onko tää parisuhde menny jo liian pitkälle? Pitäisikö vain lopettaa? Tuntuu että molemmat loukkaantuu toisista aivan liian helposti. Tuntuu että meidän suhteesta on kadonnu tasa-arvo, musta on tullu se holhoava ja vastuullisempi - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Mä en ehkä edes osaa nähdä samalla tavalla tätä suhdetta tasa-arvoisena kuin ennen - mä oon joutunu kasvaa ja ottaa vastuuta niin paljon enemmän kuin hän. Mun on pakko miettiä kolmesti. Se taas on impulsiivinen ja paljon "huolettomampi". Ehkä myös ihan taloudelliset tilanteet muutta suhdetta - mun asunto ja mulla on kymmenenkertaisesti enemmän käyttörahaa. Ehkä se kaikki vääristää valtasuhteita, mutta pystyykö asian korjaamaan? Mä en halua että kaikki loppuu sen takia.

Mä en voi myöskään sietää täydellistä velttoutta. Mä olen itse suhteellisen saamaton ihminen, en todellakaan mikään pienenpieni energinen tehokone, vaan ennemminkin rauhallinen elämästä nautiskelija, silti mun poikaystävä on siinä aivan eri tasolla kun kukaan muu. Se on helvetinmoinen vätys. Mä en yleensä tykkää haukkua sitä, mutta nyt vähitellen mun mitta alkaa tulla täyteen. Onko paljoa vaadittu se että voisi toimia edes kohtuullisessa ajassa eikä vain lösöttää ja pelata?

Myöskin tapa millä hän käsittelee ristiriitatilanteita inhottaa mua. Sille tulee valtava seinä jolla hän pyrkii torjumaan jokaisen negatiivisen kommentin pois itsestään. Hän tiuskii ja huutaa heti, ja suurin vastaus on lähellä "joojoota". Miten mä pystyn olemaan parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei tunnu edes haluavan ratkaista ongelmia? Se lähtee pois tilanteesta joko henkisesti tai fyysisesti.

Mä en pysty elämään elämääni liian impulsiivisen ihmisen kanssa, jonka taskussa raha polttaa aivan liikaa. Mä kaipaan vastuuta, tasapainoisuutta ja pientä tylsyyttä - varmuutta siitä että tilillä on aina hätävarana muutama ylimääräinen satanen.

Mä en oikeastikkaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä rakastan häntä yli kaiken, mä luotan siihen ja mul on hyvä olla sen kanssa. Mä en haluasi vaihtaa sitä kehenkään, mutta onko mulla vaihtoehtoa? Pystynkö mä elämään myöskään sellaisen ihmisen kanssa joka on ihan eri maailmassa mun kanssa?


Koko kesä tuntuu niin tavattoman etäiseltä - oliko sitä edes? Se on kuin joku unelma, ei lainkaan todellista tai kosketettavaa. Nyt mä haluan vain laihtua - olla jotain paljon enemmän. Mun on pakko laihtua ja mä pystyn siihen.

Life is better high

Tänään palasin vanhan rakkauteni luokse - shoppailua tenoxien ja tramalien kanssa.

Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.

Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.


Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.

Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.

Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.

Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.


Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.

Dry my tears, wipe my bloody face. I wanna feel me living my life outside my walls.

30 lukijaa<3

Mä en ole taaskaan hetkeen päivittänyt blogiani, mutten ole uskaltanut. Eilen illalla kävin hakemassa oman koneen tänne, niin uskallan jopa mennä bloggeriin. Ihana olo. Tyhjä talo. Viinaa, ruokaa ja oma kone.

Mä oon punkannu perjantaista saakka poikakaverini luona ja tuun luultavasti ainakin tän viikon täällä olemaankin.

Sen vanhemmat lähti matkalle, joten talo on tyhjillään. Mä oon nytkin täällä yksin, koska se on duunissa.

Mä sain eilen yöllä kamalan ahdistuskohtauksen ja itkin vain omaa rumuutta ja lihavuutta. Mua inhottaa itteni. Ahdistus laukes siitä kun katoin ohjelmaa "tought love", jossa jätkät arvosteli alussa niitä muijia. Ne haukku niitä ja sano kahta lihavaks. Mulle tuli kamala olo.

Mä syön täällä. Se on ihan hyvä. Mä alan palautua normaaliks. Mä ainakin toivon niin. Mä haluan vaan olla onnellinen, ja tää on parasta siihen. Suurimmat ahdistukset tulee öisin ja illalla ja nyt ei tartte kärsiä niitä yksin. Eilen kun rupesin itkemään ja ahdistuin ja kuvotin itseäni niin tuntui ihanalta että joku halasi ja piti kiinni, sanoi olevan ihana. Sanoi olevan rakas ja tärkeä, söpö ja täydellinen juuri tuollaisena. Sitä mä tarvitsen.

Mä haluan tulla ehjäksi uudestaan.

You better set me free, cause I'm hot, young, running free, a little bit better than I use to be... Cause I'm alive.

Mä haluan jonnekkin kauas. Matkustaa ilman suuntaa. Päätyä paikkaan missä ilmassa kihelmöi toinen taika, jonka kuu on kallellaan, jossa tähdet nauravat.

Mä löysin tänään itseni.

Mä sain taas kiinni omasta lapsenomaisesta uteliaisuudesta, mä heräsin henkiin.

Mä haluan oppia uusia asioita, tietää kaiken, nähdä kaiken, tuntea kaiken. Mä haluan elää.

Mä pelkään että tää olo lähtee, mä pelkään että mä taas tylsistyn. Mulle sanottiin joku aika sitten että mä oon kasvanu ihan hirveesti, muuttunu vastuullisemmaksi ja aikuisemmaksi. Mä huomasin sen asian tänään, ja haluan siitä eroon. Mä en halua pitää tilillä varalta rahaa, mä en halua miettiä järkevästi.

Mä haluan haistaa eri tuulia, maistaa eri ruokia, nähdä eri paikkoja. Mä haluan oppia ja tietää, en tylsistyä ja vanheutua tavallisuuteen.

Mä en halua elämältäni sitä. Mä en halua unohtaa mun uteliaisuutta ja kysyviä silmiä. Mä en halua astua ja toteuttaa sitä roolia, missä naiset ennen mua ovat kituneet.

Mä haluan olla haaveilija - taivaanrannan maalari, kuin tulenkantaja.

Se minä olin ja tulen aina olemaan.

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

I'm tired of holding on to all the things I oughta leave behind

Mä oon nyt ekaa yötä täs kämpässä.

Mun netti ei toimi, mut laitan tän sitten kun saan sen tänne kondikseen eli varmaankin huomenna perjantaina. Raahaan koneen mukana ”himaan” kun pitää vielä vähä siivota siellä vanhaa huonetta ja ottaa unohtuneita kamoja. Ei sillä – kyllä mä tuun vielä seuraavat puol vuotta hakemaan unohtuneita tavaroita. Talvivaatteita en edes vielä vaivaudu raahaamaan.

Mutsi oli yheksäntoista, samoin kuin faija, kun ne muutti kotoaan pois – ja tarkalleen ottaen samaan aikaan ja samaan kämppään. Mä oon kuustoista ja muutin omaan yksinäisyyteen.


Mä kävin tänään mutsin kanssa kaupassa kun se osti mulle ruokaa. Se vitun kauppareissu oli tuskaa. Koko aika tajutonta väittelyä siitä mitä ruokaa otan ja mitä en:
”mitä leipää sä otat?”
”emmä haluu leipää, mä syön puuroa”
”ota vaan, kuitenkin haluut teetä juodessa syödä. Kiva sitten kun kuitenkin illalla tekee mieli syödä leipää”

Rakas äiti, se on juuri se ongelma! Mun tekee mieli illalla syödä leipää; mä sillon AHMIN leipää, siksi mä en olis halunnut sitä. Väittely jatku niin pitkään et annoin sen ottaa mulle mun lempparileipää – kaikista kuitupitosinta. Sama väittely tapahtu muunmuassa juuston ja maidon kanssa – joita kumpiakaan en syö. Meil oli pitkä väittely maidosta, vaikken ole juonut lasiakaan maitoa sen jälkeen kun iässäni on ollut kaksi numeroa, kaakaota kyllä, mutten maitoa. Mutsi sano et teehen maitoa: mä en ole ikinä käyttänyt teessä maitoa. Okei ehkä kun join ekaa kertaa teetä, mutta siitä on yli kymmenen vuotta. Minusta tee ja kahvi kuuluu juoda mustana, niin mä ne juon. Pelkkää teetä tai pelkkää kahvia ei sokeria tai maitoa tai mitään. Ainoastaan mä oon huomannut että lähiaikoina oon alkanu käyttämään makeutusnappeja marjateissä, joita juon aniharvoin. Vannon vihreän-, valkoisen- ja rooibosteen nimeen. Musta tee on niin kulahtanutta ja tylsää. Sitäpaitsi kaikki lupaukset ja terveysvaikutukset saa mut hymyilemään.

Se koko kauppareissu oli yhtä sotaa. Se tunki karjalanpiirakoita, pitsaa, ranskalaisia ja kaikkea muuta paskaa. Mä en halunnut ranskalaisia, mä en halunnut nuudeleita, mä en halunnut patonkia – joten mitä vittua ne tekee mun kaapeissa?! Eikö kyse ole mun ruuista, ei sen. Onneksi enään ei tartte taistella kaupassa sen kanssa. Oon todellakin onnellinen. Jännää oli se kuinka se automaattisesti otti kevytraejuustoa ja kuinka se hämmästy kun katoin proteiineja ja sanoin ettei sen ole pakko olla just sitä kevyintä. Oonko mä noin selvä?


Mul on ihmeen kotosa olo tääl uudessa kämpässä, ei ahdistusta ei mitään. Vain ihana rauha. Mun lähes kaikki kamat on jo täällä, enään pari kasillista odottaa, muuten kaikki. Mä tarttisin yölampun ja kuivaustelineen, sekä suurimmat rakkauteni vaa'at; kilo ja gramma. Varsinkin gramma houkuttelee ihanasti. Mä ostan heti kun saan seuraavat rahat sen. Se on ykkösenä niin selkeästi. Ihana digitaalinen näyttö eikä arvailuja. Onneksi puuroleseissä on gramma-desi taulukko jossa tietää suhteen, toisinkun kaikissa muissa.

Nyt mun pitäis rupee nukkumaan ja herätä huomenna taas niin helvetin pirteänä. Mua ärsyttää, mul on niin tavattomasti sanomista, mutten uskalla kirjoittaa ettei tästä tuu taas yhtä uutta jättimerkintää mun blogiin. Mä pelkään ettei kukaan jaksa silloin lukea niitä, mä pelkään et se teksti on sillon huonoa ja pomppivaa. Siksi mä yritän jotenkin loogisesti järjestellä aiheet, mutten osaa. Mä haluasin et te voisitte tuntea ja nähä mun päänsisälle. Jokainen lukija on mulle tärkeä. Se kuulostaa naurettavalta, mutta jollain hullunkurisella tavalla se tuntuu hyvältä. Tuntuu et oon hyvä jossain, koska ihmisiä kiinnostaa, koska ne haluavat lukea. Mä pelkään et mä kirjotan huonosti ja tylsästi.
Ette ymmärrä kuinka tärkeintä te olette mulle 17 googlen lukijaraatiin ilmoittautunutta ja pari muuta rakasta joiden tiedän lukevan.

Kiitos että jaksatte mua ja mun päätä. Kiitos että teitä kiinnostaa mun säälittävä yksitoikkoinen elämä. Te olette suurin syy tällä hetkellä miksi edes vaivaudun koneelle, joka tuntuu hieman jopa säälittävältä.

Mä en enää jaksa facebookkia, galleriaan kiinnostus loppui jo vuosia sitten ja höyhen tällä hetkellä vain ahdistaa kiitos ahmimisille. Tänään mä söin hieman salaattia, pullan, LEIPÄÄLEIPÄÄLEIPÄÄ ja muutaman turkkarin. Huomenna tarkoitus olis pysyä pakkoruokinnassa ja sen jälkeen vaan wokkia ja puuroa. Ja kyl se niin suunnilleen pysyykin...

Täällä ei ole mitään helppoa ahmittavaa, siksi varmaan mun olo onkin niin turvallinen.

You take the red pill - you stay in Wonderland and I show you how deep the rabbit-hole goes.

Anteeksi, tuntuu etten olisi kirjoittanut ikuisuuteen, vaikka viime tekstistä onkin vain aikaa puolitoista vuorokautta. Mä kirjotan ehkä liikaa tänne, anteeksi, sillä oikeastikkaan en ymmärrä kuinka kukaan jaksaa lukea mun itseätoistavia ajatuksia ja paikallaan jylläävää elämää.

Mä oon jumissa omassa elämässäni jollain jännällä tavalla.


Mä oon vaan ollu viimiset päivät niin helvetin väsyny. Mä oon tän ja eilisen päivän yksinkertasesti vaan ollu päiviksellä ja siirrelly niitä helvetin kamoja. Mä oon vaan ollu väsyny, päänsärkynen ja pahoinvoiva = ahmimista. Mä yritin eilen, mutta huomasin että yksinkertasesti mun aamusella alle 300 kalorilla mä olin kuollut ilta kahdeksalta. Mä olisin vain halunnut itkeä ja täristä paikoillaan kun yksinkertasesti oli niin helvetin huono olo, siksi mä söin tänään enemmän. Naurettava selitys - tiedän. Mutta jos vedän nää pari päivää reilulla tuhannella kalorilla ja pystyn toimimaan niin se on varmaan sen arvoista.

Sen jälkeen kun muutan en enään voi syödä. Mietin vain sitä kuinka paljon se ruoka maksaisi ja mietin mihin parempaan sen voisin käyttää.

Anteeksi mä olen paska, mutta yksinkertasesti mä en vaan pysty toimimaan rauhoittumatta yli 12 putkeen syömättä. Syömisenkin kanssa se tekee vaikeaa mutta ilman ruokaa mä en vain kestä. Mä en oo tottunu siihen. Mä oon tottunu oleiluun ja kiirettömyyteen. Hiljasiin hetkiin ja päiväuniin. Viime yönä nukuin melkein 10 tuntia ja silti nukahdin tänään iltapäivällä tunniksi kun vain suljin silmät hetkeksi.

Mun muutto on melkein valmis ja mä oon tyytyväinen. Mä ootan innolla sitä. Enään kämpän imurointi ja lattioiden pesu, sekä himasta sänky sekä autollinen tavaraa niin kaikki on hyvin. Miten helvetin paljon tavaraa onkaan mahtunu mun n.10 neliön huoneeseen. Mä en ymmärrä. Eikä vieläkään ole valmista.


Mä sovin mun poikakaverin kanssa et se kävis hakemassa meille hieman budia, kaks tai kolme grammaa vaan. Mä en ollenkaan tiedä kuinka fiksu juttu se on, mutta sovittu mikä sovittu. Se samalla muisti kysellä kadonneita jämiä jotka lahjotin J:iille, pelätin kiinnijääntiä. Väitin että ne on kadonnu vaan mun huoneeseen. Mä vaan halusin niistä eroon. Ei siin onneks ollu ku 0.25 suunnilleen, vaikka vitun hyvää stuffia olikin. Nous heti pienestäkin päähä.

Mä feidasin J:iin kun olin liian väsyny. Mä en jaksanu. Mä halusin vaan siivota loppuun et pääsen sinne. Sillei mua kaduttaa se oikeesti tarttis mua, joten miks mä en oo sen tukena? Miks mä oon niin itsekäs et nään mielummin muita ja siksi laiminlyön sen.

Se saatanan ämmä hankki uusia mössöjä, lisää psykedeelejä. Vittu. Nyt mä tiedän mistä se löytyy kuosimasta, mun luota, mistäs muualtakaan. Vittu se muija on liian sekasin tänne, se on ihan liian hukassa. Se nyt pääs sentää kunnolla alueelliselle, mut silti. Ei se riitä. Mä en oikeesti tiiä mikä sais sen pään kuntoon, mikä sais sen takasi normaaliin elämää. Se on pilannut jo niin paljon asioita; elimistönsä, tippunu kokonaan ulos koulusta ja kaikki kunnolliset sosiaaliset suhteensa.

Kamalaa mutta totta, budi innostaa mua. Rauhottuu vaan siinä ollessa ihanassa tyhjyydessä. Raukeana tuijotella auringossa pilviä - sitä se kesä on parhaimmillaan.

Budia, lämpöä ja rauhaa<3

If you could see yourself like others do, you'd wish you were as beautiful as you

Kesäloma. Ihana vapaus. Mun ei tartte ahdistua kouluunmenosta, ei ahdistua laiskuudesta ja mokista koulussa - voin vaan olla.

Mä ostin mekon kevätjuhliin ja oikeestaan oon jopa positiivisesti yllättyny siihen miltä se näytti tänään mun päällä. Se mekko on löysää, mutta kangas on niin ohutta ja ihoon takertuvaa että se ei anna mitään anteeksi. Mä pelkäsin että se olisi näyttänyt pahemmalta, mutta olinkin ihmisen näköinen. Lihavan niin kuin aina, mutta ihmisen.

Yksi syy tietysti siihen miksi mä siedin sitä päälläni on se että vikat kaks päivää on mennyt loistavasti. Eilen wokkia (<50kcal) ja ruisleipä (75kcal) ja saldoksi alle sataviiskymmentä kaloria. Tänään söin taas ruispuuroa (100kcal), wokkia (<50kcal) ja salaattia (<50kcal), eli alle kaksataa. Huominen olisi tarkoitus vetää alle 100 kalorilla, katsoo nyt miten menee. Mielummin sallin sen verran ettei tule kiusausta ahmia. Mun on pakko olla upea kevätjuhlissa.

Mä oon taas kunnossa ja mukana tässä. En sano sitä että nauttisin tästä vammailusta. Mä en mitään muuta halua niin paljoa kuin sitä että mä en ajattelisi luurangonlaihoja upeina, etten pitäisi normaalia niin tavattoman oksettavana, etten näkisi vyötärönympärystä ihmisen arvokkuuden ja hyvyyden mittarina. Mä oon taistellu niiden samojen ajatusten kanssa niin pitkään kun mä muistan - jo ala-asteella. Mä voin syödä niin kuin normaalit ihmiset ja itkeä ja kärsiä, tai mä voin syödä vähemmän ja tuntea itseni hyväksi ja arvokkaaksi. Potentiaaliseksi hyväksi ihmiseksi.

Mä en näe itseäni vääristyneenä, vaan koko maailman.


Mä ostin eilen sinkkipastaa ja oon laittanu sitä itteeni ja sen jälkeen kelmuttanut että ei sotkisi paikkoja. Mä inhoan noita vanhoja viiltelyarpia. Mua hävettää ne. Niistä näkyy mun virheet ja se kuinka heikko mä oon. Se että mä en kestä elämässä, vaan olen naurettava. Se etten osaa purkaa omia tunteitani kunnolla kuin satuttamalla itseäni tai riehumalla kuin mielipuoli. Mulla on vieläkin melkein puolivuotta vanhat hampaanjäljet käsivarressani kun ei ollut mitään millä viiltää.


Mun himastamuutto sujuu yllättävän rauhallisesti, kämppä on kalustettu lähes kokonaan - enään puuttuu kodissa olevat kamat joita ajattelin alkaa huomenna siirtämään. Ajatus tuntuu tajuttoman ihanalta. Kohta on vain minä, kesä ja nälkä - eikä jääkaapissa yhtään houkutusta.

I know I'm nothing, because I'm ugly

Läskiahdistus.

Katoin peiliin ja tajusin oman lihavuuteni. Mä en enään ikinä syö mitään. Musta tulee lihavana sellanen läski möykky, siis että se läski kerääntyy joka puolelle tätä helvetin paskakehoa. Eikä asiaa ainakaan auta mun suuri luusto pohjalla, mä tiedän et se kuulostaa tekosyyltä, mut mulla on oikeastikkin todella leveät hartiat ja rintakehä, sekä lantio, siksi mulla aina vyötärö erottuukin selkeästi, joka vaan korostaa lihavuutta. Joo mä en pidä vyötäröstä, se vaan saa lantion näyttämään leveämmältä. Musta ei tuu koskaan siroa ja se ajatus on kamala.

Mul on sellanen tiimalasivartalotyyppi, mitä vihaan. Suurin ongelma on vielä se että mulla in ehkä suhteellisen suuret rinnat, mutta persettä ei vähääkään. Siis perse on littana, mutta siedettävä kun oon "lihava", mutta pienikin laihtuminen kadottaa sen vähänkin lihan siitä ja sen jälkeen perseen ja reiden eroa ei huomaakkaan.

Mä inhoon mun vartaloa, tällä hetkellä ehkä eniten ihmeellistä kyllä vatsaa ja käsivarsia. Käsivarret on järkyttävät. Koska niinkuin kerroin, mulle läski kerääntyy tasapuolisesti jokapaikkaan eli myös läskilöllökäsiin, siksi en käytäkkään lyhyhihaisia.


Mutsi on pakkaillut mulle ja lakanoita ja pyyhkeitä ja on viemässä niitä sinne. Outoa, pelottavaa, omalla tavalannaan hieman inhottavaakin, vaikka järkevää. Mä haluan muuttaa sinne mahdollisemman nopeasti, silti se kaikki tuntuu pelottavalta. Mä en oo ikinä muuttanu, ja ekan kerran kun muutan niin muutan yksin omaan isoon huoneistoon. Mutta kämppis ei olisi tullut kysymykseenkään, mä tarvitsen omaa rauhaa ja että asiat menee MUN tavalla, joka on hetkittäin tuhoavan rasittavaa.

Mä eilen siivoilin siel paikkoja monta tuntia ja koko asia muuttu todellisemmaks ja turvallisemmaks. Mä haluan sitä niin paljon, tää välitila on hirveää.

Tänään raahataan kalusteita, sitten vielä kamoja. Kohta tää on ohi.

Where ya gonna be tomorrow? How ya gonna face the sorrow?

Mä sain eilen mun kämpän avaimet.

Se oli outoa, ihan helvetin pelottavaa. Vielku sen jälkee mutsi osti kaikkia pesuaineita ja muita sinne – yhtäkkiä koko asiasta tuli totta. Mua pelottaa se ja omalla tavallaan mä en haluis, mut mä tiedän haluavani oikeasti. Mä tiedän et sinä hetkenä kun mä saan mun kamat roudattuu sinne niin pelottavuus katoaa. Sinänsä myös aika haikea olo, siks mä oon syönykki ihan helvetisti kun oon istunu perheen kanssa ruokapöytään, koska kuitenki jonku viikon kuluttua mä en enää asu täällä näiden ihmisten kanssa.

Mä rakastan niitä ja ne on kuitenkin aina tukenu ja ollu mun luona, vaikken mä sitä aina huomannukkaan.

Kohta mä oon täysin yksin ilman ketään, mut mä pärjään, mä pärjään aina.

I don't want to sound insane, but I can't take the pressure. Have you ever felt the same? Like you just need to run away.

Mä en saa unta.

Mua ahdistaa kaikki.

Se miltä näytän.

Kuinka lihava olen.

Kaikki virheet jotka olen koskaan tehny.

Miten tulen pärjämään omillani?

Kuinka saan kouluni hoidettua kunnialla?


Tuntuu naurettavalta ja turhalta kirjoittaa tätä, mutta pää tuntuu räjähtävän. Mä muutan ihan oikeasti pois kotoani, mä alan varmaan huomenna jo pakkailemaan tavaroitani. Ajatus ahdistaa. Mä haluan sitä, mutta oonko mä oikeasti valmis? Kun mä kerran lähden ei takasin oo paluuta. Mä haluan. Mä olen kuustoista, mä olen vain sekaisin oleva pikkutyttö.

Mua vainoo tällä hetkellä jokainen mun virhe päässä. Jokainen väärä sana tai teko. Mua ahdistaa vuoden takaiset mokaukset, miksen voi antaa itselleni anteeksi? Mua ahdistaa jokainen väärä vastaus tunnilla. Jokainen asia. Mä haluan antaa itselleni anteeks. Hyväksyä oma inhimillisyys ja epätäydellisyys, mut mä en pysty. Mä haluan olla niin täydellinen, että kaikki rakastavat, eikä kukaan naura tai pilkkaa. Naurettavaa, mä oon niin helvetin naurettava itsesäälissä rupeva läskikasa. Ihankun mä olisin niin helvetin spesiaali et ketään kiinnostais mun yks väärä vastaus.

Miks mä en voi vaan unohtaa ja antaa olla?

Miksen mä voi vaan elää ja nauttia, vaikka mulla on kaikki mitä pitääkin. Mä haluan vain nukkua ja jatkaa aamulla kokeisiin lukua.

Anteeksi etten pysty.

Anteeksi etten pysty olemaan hyvä niinkuin muut, normaali niinkuin muut, kykenevä edes normaaliin elämään, niinkuin muut.

Mä en muista ees koska olisin ollut täysin normaali, vai onko normaalia edes? Onko tää normaalia? Onko normaalia itkeä ja ahdistua joka asiasta? Jos on niin miksi mä olen niin helvetin heikko etten meinaa jaksaa? Miksi mä oon taas tän saman kysymyksen edessä, mistä joskus pääsin ja tunsin hetkeksi itseni arvokkaaksi.

Miksen enää muista ja tunne vastausta?


Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään syömisistäni ja että olen jauhanut vain kaikkea turhaa. Mä en vaan kehtaa kirjoittaa niitä asioita joita olen ahminut naamaani. Mua ahdistaa kaikki enkä enään näe syytä. Haluan sen syyn takaisin. Mä haluan laihtua ja ahdistun läskeistä - ja ahmin lisää. Mä tunnen itteni niin paskaks kun päivä päivältä feilaan enemmän ja pahemmin.

Anteeksi.

Millon musta tuli näin helvetin huono kaikessa?

This is my life and this is my time

Mutsi ja siskot on ollu keskiviikosta saakka mökillä ja tulee vasta huomenna takasin. Mä oon rakastanu sitä. Mun poikakaveri on asunut täällä ja mun elämä on ollu yksinkertasesti ihanaa ahmimista.

Se lähti tänään ja mä tajusin totuuden ja läskit. Mä inhoon tollasia kuplia, joissa kuvittelen kaiken olevan hyvin näin. Mutta niin ei ole.


Mua revitään joka suuntaan. Mun pitäis pystyä suoriutumaan ja tekemään kaikki. Mua ahdisti se helvetisti kun poikakaveri lähti ja mä jouduin menemään käymään mummilla. Mä olin luvannut kun se oli pyytänyt jo aiemmin ja sitten se soitti sulosesti tänään ja pyys syömään. Se kyllä suhtautu yllättävän hyvin siihen kun mutsi oli kertonut että Opheliac_ehkä_muuttaa_omaan_kämppään_parin_viikon_kuluttua. Mummi kyseli vain kelpaako mulle osa sen tupperwarekokoelmasta ja yksi astiasarja, että pidänkö mä niistä. Mitä se kuvittelee ja kaikki muut? Mua ei kiinnosta minkälainen lautanen tai lusikka sattuu olemaan. Mua ei kiinnosta mikään muukun se että saan oman katon, suihkun ja sängyn.

Tää koko muuttamisasia on kiinni enää mutsista. Mä saan tietää huomenna sen päätöksen. Mä haluan sen, mä haluan sen rauhan. Ja mä tiedän että mä selviän.

Mua kutkuttaa ajatus tyhjästä jääkaapista ja siitä että nyt on täydellinen syy olla syömättä, miettiessä mihin muualle voisi säästää sen kaiken rahan. Miten ihanat housut ihanissa jaloissa houkuttelee enemmän kun läski vanhoissa? En yhtään ymmärrä. Mä voin ostaa vaa'an - gramma ja kilo. Nyt ei oo kumpaakaan.

Se kämppä oli tilava, siisti ja lähellä kaikkea. Se oli aivan ihana. Täydellinen.

Mä pelkään et tää menee munilleen nyt ja mutsi kieltää.

Mä jouduin jopa puhuu asiasta faijalle ja seki meni ihmeen hyvin, kaikki on hyvin.

Miks mä oon niin nuori et kaikki on taas kerran kiinni mutsista.


Mä oon onnelline ku mun poikakaveri lähti, julmaa ehkä, mutta se rauha. Mä oon kaivannu kaikkia blogeja - omaanikin. Sekä miljoonia muita sivuja joita rakastan liikaa. Sitä että kukaan ei puhu eikä koske. Tälläset asiat saa mut taas muistamaan miks mä haluan oman kämpän. Mä tartten tällästä aikaa. Mä oon sisimmältäni pieni yksineläjä.

Siksi mun olo on niin helpottunut. Mä olen julma, mutta se on totta.

Mä oon ilonen et se lähti.

...but when you've tasted excess, everything else tastes bland

Mun kaveri, J, sniffas puoltoista tuntii sitten nenukkaansa helvetisti vahvaa teollisuuskemikaalia. Mua pelottaa sen puolesta. Se oli täysin pihalla ja oli omassa ihmemaassaan. Hapon kaltasta mössöä. Ei mitään nättiä. Siks mä inhoonkin kamankäytön romantisointia, mitä vitun hienoa siinä on et pikkutyttö istuu avuttomana ulkona, palelelee, oksentelee, tärisee, sammaltaa ja polttaa askin ketjussa, koska vaan paleltaa niin helvetisti. Koirankusettajat kiertää kaukaa ja nopeuttaa tahtia, varoo kattomasta kohden. Mitä hienoa ja mahtavaa? Räkä tai veri valuu nätisti nenästä muijan huomaamatta. Se on kuvottavaa touhua.

Mä tulin äsken himaa, sen piti päästä kotiin ennenku se paska nousis viel pahemmin päälle. Mä en tiiä mitä mä voin tehä. Se ei oo koulussa tai missään, eikä tuu ensvuonakaan olevaan.

Mä tunnen olon niin tyhjäks ja avuttomaks. Se ämmä on tikittävä aikapommi. Se voi kuolla milloin tahansa.

Mä oon ainoa joka pitää siitä huolta, se soittaa mulle ja mä tuun istuu se vieree ja puhuu mukavia ja kattoo et se pysyy elossa. Mä oon ainoo joho se luottaa. Mä en tiedä kestäks mä. Mä pelkään et se kuolee. Sillo mä oon syyllinen, vaikka mä tiedän etten ole, mä olen silti. Musta tuntuu siltä. Mä en voi mitään auttaa tai tehä. Mun vaan pitää yrittää pitää se hengissä. Mä oon alusta saakka ollu se joka pitää asiat hallinnassa meistä kahesta. Mä olin se järkevämpi, mä katoin et se pysy elossa ja katon vieläkin, nyt mä oon vaan itse selvänä. Tätä on jatkunu yli kolme vuotta. Helvetin rumaa.

Anteeks tää ajatusvirta. Mun olo on vaan niin tyhjä.


Mun piti tehä täst postauksesta ilonen ja innostunu kun sain eilen asuntotarjouksen ja kävin tänään kattomassa mestaa. Se oli ihana, 50 neliöö yksin mulle. Eikä mua enää ees pelota asia. Mutsi miettii asiaa viikonlopun yli mut mä oon lähes sata varma et se suostuu, kun se on jo periaatteessa nyt suostunu. Mä en osaa täl hetkellä olla innostunu, mua pelottaa liikaa. Mut siis se on asia mitä oon eniten toivonu. Mä jopa kerroin asiasta faijalle ja se otti sen hyvin.

Se on alle kahen kilsan päästä mun nykyisestä kämpästä. Mun ikioma yksin. Se on valtava.


Mä en ymmärrä mitä mä tekisin ilman mun poikakaveria.

Mä oon nyt ihan hajalla tästä kaikesta. J on kuitenki mun tärkein kaveri, ainoo joka on pysyny mun luona mun paskimpien aikojen läpi. J ja mun poikakaveri ei oo missää väleissä, ja se on hyvä. Mä en haluiskaan et ne on. Ne molemmat edustaa ihan eri asioita mulle. J on mun vanha elämä, mun poikakaveri uus. J on se sekasin oleva minä ja poikakaveri terve minä. Niit ei kuulu sekottaa.

Silti mun poikakaveri jaksaa keskellä yötä jauhaa mun kaa asiasta taas kerran. Se on aina mun luona kun mä tarviin. Ei sitä kiinnosta asia mut se silti on, enkä mä ees ymmärrä miks. Mä en oo sen arvonen.


Mun terapeuttitäti on yrittäny kaks vikaa kertaa saada mut lääkitykselle, se ei suostu uskoo ettei mul oo masennusta. Mä oon jo parantunu ja parannun koko aikaa enemmän. Se sanoo koko aika et "se on masennuksen oire" kun puhun vaikka väsymyksestä tai unettomuudesta. Mä tunnen itteni, mä tiedän millon mä oon suht täysjärkinen. Se yritti saada mua sisälle, kun mainitsin et aamulla mul oli olo et olis parempi olla kuollu, vaikken ollu menossa tappamaan itseäni (kyllä se ajatus kutkutti ja houkutti, mutta järki oli vastassa - se on oikeastaan aika normaalitilanne mulle). Mä vaan halusin pois vastuusta ja elämästä. Mä en vaa ymmärrä tän maailman merkitystä. Me halajataan rahaa ja tavaroita mitä me ei ehitä käyttää, kaikki on turhaa. Keräily ja metsästysyhteiskunnissa ruuanhankintaan meni päivässä kolme tuntia, nyt 7-8.

Anteeks epäselvyys. Mä en vaan itsekkään ymmärrä itteäni.

Anteeks jatkuvat ylipitkät yliepäselvät postaukset jotka jauhaa samaa uudestaan.

Anteeks.

Little things made me who i am today

Äitienpäivä oli aivan täydellinen. Mä tein ihan itse hienon päivällisen mutsille, siskoille ja mummille:) Kaikki oli täydellisen valmista kun ne tuli sisälle, jäliruuaks oli mun läskisuklaakakkua. Mä olin hyvä siinä oikeestikki. Mä oon hyvä siinä. Ne kaikki piti niistä ja mä tunsin onnistuneeni.

FB:eessä on yhteisö "Behind every strong girl is an assshole who made her that way", ja se sai mut miettimään. Mä oon loppujen lopuks aika vahva, vaikka oonki nii helposti särkyvä, sillä vaikka se kuulostais kuinka itsesääliltä tai liiottelulta niin mä oon sitä mieltä et mä oon ihan helvetin vahva kun oon säilyny tähän saakka. Mul on oikeestaan kolme asiaa, jotka on vaikuttanu muhun varmaan eniten: isän liiallinen alkoholinkäyttö, koulukiusaaminen ja mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko.

Mun faija ja mutsi eros kun mä olin kymmenen. Faija joi liikaa. Se oli yks niiden eron syy. Mua ahdisti se ihan helvetisti, se oli niin avuton silloin. Mä en vielkää pidä siitä että nään sen juovan yhtään, vaikkei se enään juokkaan, ainakaan mun nähteni. Sil on uus vaimo ja vaimolla entisestä liitosta kaks rasittavaa lasta. Ne elää niiden idyllissään omakotitalossa, koiran ja kahden farmariauton kanssa. Mul alussa oli kamalia vaikeuksia fittaa siihen taloon, nyt vuosien jälkeen mä oon okei siellä. Mä inhoon silti niitä lapsia, ja sitä naista, se on niin...beessi. Tärkeintä on kuitenkin et faija on taas selvänä. Mun poikakaverin isä tuppaa myös juomaan liikaa, se onkin sanonut mulle aikas pahasti kännissä ollessaan kun olin kerran sen luona. Oli se jo aiemminkin jotain aina nälvinyt, mutta toi oli jo kamalaa.

Mun poikakaveri ei tiedä mitä tehä siinä tilanteessa, se oli mun puolella mä tiedän kuinka vaikeaa se oli. Se välittää sen isästään ja ei halua mitään muuta kun sen että se hyväksyis sen. Sen faija on tavattoman konservatiivinen mukatosimies ja mun poikakaveri kaikkea muuta. Se syö just ja just lihaa (koska se on epäeettistä ja epäterveellistä), tietää kaikkien asioiden kalorisisällöt ja pyrkii syömään mahollisimman terveellisesti, sil on meikkivoide ja kajali, tiukat pillifarkut, se sheivaa päivittäin ja se käyttää mua enemmän suoristusrautaa ja lakkaa. Se ei sinänsä uskalla sanoa isällensä mitään vastaan, se ei aluksi viittinyt edes käyttää uusia housujaan isänsä edessä, koska pelkäs sen reaktiota.

Se ei halua muutakun että kaikki hyväksyis ja pitäis siitä. Sitäkin kiusattiin ala-asteella ja se oli syrjitty. Sellaset asiat jättää tajuttoman isot jäljet. Se pelkää näyttää itseään muille, se pelkää ettei siitä pidetä. Sitä ahdistaa jos siitä tuntuu ettei siitä pidetä. Silloin se tärisee mun sängyllä ja yrittää itkeä onnistumatta. Se ei osaa itkeä, se menetti sen taidon jossain sen masennuksen vaiheessa.

Kerran mä oon nähny sen itkevän, se on ainoo kerta mitä se itekkään muistaa itkeneensä. Se satutti mua sillon vahingossa pahasti. Se ei tarkottanu sitä ja mä tiedän sen.


Mua itteeni kiusattiin ala-asteella läskiks kolme vuotta, sen jälkeen aloin ekaa kertaa laihduttamaan. Sillon mun jojoilulaihdutusalko saadakseni bmin alle kuudentoista. Mä halusin olla laiha ja upea, että musta pidettäis, ja haluan olla vieläkin. Ne vuodet oli helvettiä. Se muuttaa vaan ihmistä. Se tuhos mun itsetunnon kokonaan. Ennen sitä mun itsetunto oli mahtava, mä tiesin voivani tehdä mitä tahansa jos tarpeeks yritän. Mä tiesin olevani arvokas ja yks ihminen tuhos sen kaiken. Miten vain yksi ihminen voi murtaa toisen kappaleiksi? Mulla oli kavereita, ja koko luokka tukena, mutta silti. Mä en pysty unohtamaan sitä. Mä tunnen sen vieläkin.

Ala-aste on helvettiä.


Ja viimeinen asia on mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko. Se pisti välit poikki, se ei enää jaksanu mua ja mun asioita. Mä sekoilin sillon ja mä ymmärrän et se lähti, pahimmillaan mä olisin vetäny sen helvettiin vaan mukanani. Sillon mä en ymmärtäny, mä masennuin pahemmin. Me oltiin oltu parhaita kavereita kymmenen vuotta. Mä vedin naamaani kaikkea mitä sain käsiini, olin masentunu, koulu meni miten meni. Mä olin kolmetoista. Se ämmä vaan laitto välit poikka sanomatta syytä. Muutama kuukaus erosta jäin kiinni mutsille ja jouduin terapiaan.

Kuinka rumista asioista mä oon muodostunutkaan. Mä en oo katkera tai vihainen, mä ymmärrän ne asiat ja oikeastaan mä oon ilonen niistä. Ilman niitä mä en olis tää ihminen, sillä mä tiedän että joku päivä mä saan ruumiinkuvanki kuntoon. Mä oon ikuinen optimisti, mä tiedän että tästä kaikesta on vaan hyötyä loppujen lopuksi.

Ne asiat teki musta tän ihmisen. Ne opetti mut ymmärtämään, vaikka sillon ne sattukin niin paljon ettei olisi jaksanut jatkaa, kuitenkin musta muotoutu se mikä olen.

Täydellinen ihminen kaikessa epätäydellisyydessään.

Caught in a landslide, no escape from reality.

Mua ärsyttää ärsyttää ärsyttää. Mä luen yhen meiän koululaisen blogia, jonka siis tiedän vaan naaman perusteella. Se omalla pärställään kirjottaa ärsyttävää angstausblogia, ei sillä et mä olisin sanomaan angstausblogeista mitään. Se on normisuosittu muija ja se itkee sen blogissa kuinka se on niiiiiiiin anorektikko ja masentunu ja aarrgh. Sen kaikki kaverit on sen blogia lukemassa ja se teksti on niin säälittävää ja huomionhakusta. Sil on kasapäin kavereita, sil on blogissa ihkuja biledokauskuvia ja siis sil on kaikki. On mullakin, paitsi mun pää.

Siis ei sillä jos valittaa blogista, itelle tää on yks henkireikä, omanlaista terapiaa, MUTTA mä en koskaan vois kuvitella kirjottavani näitä asioita omalla naamallani. Niin kauan kun kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, minua ei ole olemassa niille eikä minut tunteville tätä blogia ole. Tietysti ne jotka jonkun fooruminkautta tuntevat tai tietävät, muttei oikeita ihmisiä toivottavasti, ainakaan sellaisia joista en tietäisi.

Tää on täl hetkellä varmaan parempaa terapiaa kun terapia itsessään.

Mä en pidä työntekijöiden vaihtumisesta, okei tää on parempi ku edellinen ja alussa inhosin ensimmäistäkin työntekijääni. Mun eka työntekijä kesti koko ekan terapiajakson, eli melkein kaks vuotta. Toinen ei kestänytkun reilu puol vuotta ja sitten tää uus. Mä oon harventanu mun terapia-aikoja kerran kahteenviikkoon. Mä tunnen olevani ihan okei. Mä vaan tiedän kuinka herkkä mä oon, mä oon siin rajalla. Mä haluun saada itteni oikeesti kuntoon, mä en kestä miljoonaa uusiutuvaa masennusjaksoa. Yks pitkä vakava masennusjakso riittää, keskivakava ja lievä viel menee, mut sillon pahimpina aikoina se oli yhtä helvettiä. Jännää oli kuinka ana auttoi masennuksesta, sai jonkun kontrollin ja syyn niin masennus tuntui silloin helpottavan, vaikka oikeasti olin vielä paskempana.



Ihana rauha olla täällä yksin, mutsi tulee vasta aamulla, niin se sano.

Mä haluan oman kämpän, mutta toisaalta se pelottaa. Niin paljon niin aikaisin. Mä haluasin uskaltaa lähettää hoasille viestiä ja kysyä itse, mutta en uskalla. Mä pelkään sitä tilannetta kun saan sen vaikka odotankin. Mä tiedän että mä selviän, mä selviän aina. Mua silti pelottaa. Ehkä kuitenkin pelottavampaa olis se, jos noin iso asia ei pelottais. Silti, mä haluan hypätä tuntemattomaan ja huomata siipieni kantavan.

Ooks mä tarpeeks itsenäinen? Sillon kukaan ei enään pitäis huolta, entä jos mulle käy jotain? Entä jos mun masennus uusii? Mä oon ihan ypöyksin. Se ajatus on kiehtova ja niin tavattoman pelottava.



Mun suklaakakun kuorrutus onnistu täydellisesti, tavaton onnistumisen tunne.

On yks asia jossa mä tiedän olevani hyvä ja se on ruuanlaitto ja leipominen. Mä oon oikeesti ihan tajuttoman hyvä siinä. Mä en tykkää syödä niite, mut se valmistus, mä rakastan sitä. Mä rakastan ruuanlaittoo ja leipomista.

Kaikkien pitää olla hyviä jossain.

Kolmiolääke poistaa oireet ja auttaa uudestaan, takaisin alkuun kulkemaan

Mua ahdistaa vappu.

Mä en haluu juoda tai polttaa tai mitään, vaikka se onkin ainoo hyväksyttävä tapa viettää vappu. Mun poikakaveri kysy multa et haluuks mä polttaa vai juoda mielummin, koska mä en oo ikinä niit kahta tykänny sekottaa. Mä en haluu kumpaakaan, mä nautin elämästäni selvänä.

Mä poltin budia viimesen kerran syksyllä, sillo mä kadotin mystisesti meiän loput budit. Ne meni mun kaverille, sillä siin oli viel niin hyvin jäljellä, enkä mä halunnut enään. Mä oon muutenki vainoharhanen, joten se harhasuus sillon on aivan mieletön.

Sitäpaitsi mä oon alkanu pelätä kaikkea noita, mä en haluu niihin takasi. Mä meinasin loppukesällä tappaa itteni ja olin varma asiasta kaks päivää joiden ajan olin ihanasti bentsoissa. Mä luulin olevani okei ja selvä, niinku kaikki muutki luuli mun olevan ja halusin vain kokoajan tappaa itteni. Se tunne ku on kävelemässä asemalle tappamaan itteään ja alkaa heräilemään ja tajuaa mitä olii tehny hetken päästä - hypännyt kaukojunan alle - olo oli aika pelästynyt. Sillä mä en halunnut oikeesti kuolla.

Mun kaverin munuaiset ja pää on paskana, mä osasin lopettaa ajoissa leikin. Sil on nyt takana monta riippuvuuskautta ja niistä paranemista ja niihin takasin lipsahtamista.

Mä oon onnellinen - mus ei oo enää sitä tyhjää ahdistusta, joka pitäisi turruttaa. Mä en haluu turruttaa myöskään mun onnea, ja mä tiedän et jos mä käytän jotain mä en osaa lopettaa, himottaa liikaa. Mä tiedän myös et se vaikuttaa mun mielialoihin ja sen jälkeen mikään ei tunnu miltään.

Mä en haluu olla enää se avuton pikkutyttö, jonka silmät harottaa ja seisoo, joka tärisee ulkona vaikka olis kuinka lämmin, joka ei tunnista tuttuja hahmoja ja sammaltaa. Mä en haluu olla se jonka koirankusettajat kiertää kaukaa, joka selittää halluissa randomeille, mä oon kasvanu jo sen yli.

Changes

Lukion ensimmäinen vuos on kohta ohi.

Mä alan vasta nyt huomaamaan kuinka se on muuttanu mua ihmisenä. Mä oon kasvanu ja mun arvot on täysin muuttuneet. Mä teen töitä saadakseni hyviä numeroita, koska mä tiedän mitä mä haluan elämältäni ja mä tiedän miten mä pystyn saavuttamaan sen. Ilmapiirikin on erillainen. Enään ei oo niin sosiaalisesti hyväksyttyä olla huono koulussa, ei todellakaan. Pitää olla hiljaa ja ahkera, viisas ja kiinnostunut.

Mä en tiedä oisko samanlaista muutosta tullu jos olisin mennyt amikseen, tai huonompaan lukioon. Tähän kouluun ei alle 8 lukuaineiden keskiarvolla päässyt ja kuitenkin iso lukio on.

Mä oon tyytyväinen muutokseen. Mä pidän itestäni nyt enemmän ja huomaan paremmin virheet siinä henkilössä joka olin, mä en edes halua kuvitella miten myöhemmin nään tämän henkilön.