Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä

Mä olen kotona - siellä ainoassa oikeassa eli äitini luona.

Mun pikkusisko on laihtunu ihan helvetisti ainakin 5kg ihan muutamassa viikossa. Mua pelottaa. Mua pelottaa kaks asiaa 1) en halua sen sairastuvan sh:on 2) en halua että se laihtuu mua pienemmäksi. Nauretavaa eikö? Miksei se saisi laihtua mua pienemmäksi, en mä enää ole pitkään aikaan ollut edes pieni, mutta se sh puoli mua pelottaa oikeasti. Sil on ollu syömishäiriöistä käyttäytymistä erillaisia mehudiettejä sun muita. Oksennusajatuksia ja muuta pikkukivaa. Mä en halua sitä. Mä haluan suojella sitä.

Mä haluaisin olla niin vahva että pystyisin siihen. Pitämään huolta ettei hän horjuisi elämässään. Musta tuntuu vaan etten pysty siihen. En oo nin rohkea että sanoisin asiasta. Leikin vain sokeaa. Esitän mukana sairaassa näytelmässä ettei mikään olisi vikana.

Niin munkin kanssa tehtiin. Kukaan ei sanonut, kukaan ei tuntunut huomaavan kun kuihduin olemattomaksi. Olin ainoa joka maailmassani tiesi asiasta, vaikka nykyään tiedän sen olleen vaan harhaa. Kyllä ihmiset huomasivat yli 15 kilon pudotuksen - eivät he kuitenkaan niin tyhmiä olleet.

Olisiko se kuitenkin muuttunut jos joku olisi sanonut? Olisinko silloin tajunnut.

Olin silloin saman ikäinen kuin siskoni on nyt kun sh muuttui oikesti pahaksi. 

Isn't it ironic ... don't you think?

Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi - niin ainakin toivon.

Mul on hieman surullinen olo. Mä juttelin tänään mutsin kanssa ja jostain tuli ilmi et vuosia sitten tapahtuneen mun ja A:n välirikon jälkeen A:n vanhemmat laitto mutsin ”pannaan”. Miten mutsi liitty asiaan? Ne on outoja, ja ne on vältelly mutsia sen tapahtuneen jälkeen. Ei sillä tavalla et ne häpeis tapahtunutta vaan niin että mutsi olis ”paha”.

Ne on pitänyt mua pahana pienestä pitäen ja siks mulla on surullinen olo. Mä nyt alan ymmärtämään vasta, että se ei ollut mun vika, siksi mä oon surullinen. Ehkä myös hieman vihainen sen pienen Opheliacin takia joka tunsi olevansa niin viallinen, koska he eivät voineet sietää sitä. Se kaikki näkyy mussa vieläkin. Vieraiden ihmisten seurassa, varsinkin aikuisten, mä oon hiljaa ja hymyilen. Liian kohtelias, hajuton ja mauton. Mä pelkään et nekin näkee mussa sen vian, minkä A:n vanhemmat näki. Mä pelkään kokoajan tekeväni virheen, joka saisi muiden vanhemmat myös inhoamaan mua. Eniten mä pelkään mun poikakaverin äidin seurassa. Mä olen varma että se syyttää jokaisesta sen jätkän virheestä mua, vaikka tiedän ettei se asia ole niin. A:n vanhemmat syyttivät, mä olin liiottelematta syy jokaiseen A:n heikkouteen tai virheeseen.

Mä tiedän että se kuulostaa absurdilta. Mä tiedän että se kuulostaa liiottelulta, mutta valitettavasti niin se oli. Pienestä pitäen syy oli mun jos A vaikka kaatui hipassa; ja vanhemmat tulivat huutamaan ovelle. Mä olin aina syypää.


Nyt ne on mutsin kimpussa. Ne mustamaalaa sitä, niinkuin ne mustamaalas mua, ja vain siksi että A pisti kokonaan välit poikki mun kanssa. Meiän sen aikainen yhteinen kaveri kertoi, että A oli kertonut, että hänen vanhempansa olivat käskeneet. Totta vai tarua, tiedä siitä. Mä hajosin siitä totaalisesti, mä yritin keksiä syytä siihen, saamatta mitään aikaiseksi.

Vieläkään mä en tiedä syytä. Ainoa minkä tiedän on se, ettei se ehkä ollutkaan mun vika.

Ehkä perhe, joka laittaa pannaan omia (iso)vanhempiaan ja on puhumatta heille kahteen vuoteen onkin itse syypää.

Surullisinta on se, että tän kaiken ymmärtämiseen mulla meni liian monta vuotta. Surullista on se kuinka he kohtelivat pientä tyttöä. Ei, ei se tyttö ollut silloin siro ja hiljainen, kukkamekossa mehua juova, mutta silti ihminen, vaikka housut olivatkin polvista hajalla ja tukka hieman sekaisin. Sitä tyttöä olisi pitänyt kunnioittaa ja suojella, ei syyttää ja tuhota.

Lapset ovat hyväuskoisia.

Ne uskovat joulupukkiin ja hammaskeijuihin.

Ne uskovat vanhempien lupauksiin ja aikuisten sanoihin.

Ne uskovat huutoihin ja haukkuihin.


Mä en halua uskoa enää.

Eilen ja tänään mä söin.

Syy on yksinkertanen mummi sano mun laihtuneen huolestuneesti. Joten pehmis tänään ja eilen leipä ja nektariiniä ja siinä se onkin. Huomenna en nää ketään joten paastoominen on niin helvetin helppoa.


Mummi on pelottavan heikossa kunnossa, mun äidinäiti. Se on ihana ja kiltti. Se on ostanu mulle ihan helvetisti kamaa tänne kämppään. Se on huolissaan oks mulla kaikki tarpeellinen. Se oikeesti välittää vaan niin tavattoman paljon. Se on ostanu enemmän kuin mutsi ja ne kaks on ainoastaan ostanu mitään. Suurin osa tavaroista on saatuja. Mun tädiltä mä sain astioita, laseja ja mukeja. Mun serkkujen mummilta tuoleja. Erilaisilta pikkusukulaisilta ja perhetutuilta lipastoja, pöytiä, verhoja, tuoleja ja muita sellaisia. Poikakaverin mutsilta pöydän. Mä saan viel mutsin kaverilta sohvakaluston kun sille toimitetaan sen tilaamat uudet. Mä oon erikoisessa asemassa. Mulla on niin tavattoman paljon ihania lähimmäisiä. Mä oon oikeesti kiitollinen.

Mulle ei oo tarvinnu ostaa kalusteen kalustetta ja silti tää kämppä on kalustettu sohvaa vaille. Kaikki astiat on saatuja, kaikki ruokailuvälineet ja kattilat ja pannut. Jopa imuri ja kahvinkeitin sekä dvd-soitin ja telkkari. Miten mä voin olla näin hyvässä asemassa?


Mä oon aina itkeny ja valittanu siitä ettei meillä oo liikaa rahaa. Tarpeeksi loistavasti, muttei ylimääräistä. Nyt mä vasta ymmärrän että kuinka turhaa se on ja kuinka sen kaikki korvaa ihana tukiverkosto. Se monelta puuttuu. Mummi joka soittaa ja kysyy että enkai mä tarvitse mitään ja pitää huolta.


Mummi on aika huonossa kunnossa, eikä se valita mitään. Se on juuri sellainen että pitää kaiken sisällään, eikä pyydä apua. Se kärsii hiljaa yksin valittamatta. Sen sydän on huono, ja silti se yksin jynssää kaiken tarvittavan. Sen koko ylävartalo on hajalla ja silti se oli tulossa auttamaan siivoamaan mun kämppää. Se ei osaa rauhoittua ja mä pelkään et lopulta sen sydän ei kestä. Se on liian hyvä ihminen. Se sanoo välillä ilkeästi tarkoittamatta, mutta silti osoittaa aina välittävänsä.

Mä tiedän että tää teksti on täysin vastakohtana aiempiin kirjoituksiin siitä, mutta mä olen liian herkkä hetkittäin enkä kestä sen ”vahinkoja”.


Isänäiti soitti vasta eilen, kun oli saanut tietää faijalta asian, että olin muuttanut pois kotoa. Se oli loukkaantunut, etten ollu kertonu, mut emmä osannu, enkä edes tahtonut. Se olis kertonu faijalle ja siitä olis syntynyt taas yksi maailmansota.


Mun netti ei vielkään toimi ja se vituttaa.


Mua oksettaa se mitä söin tänään. Mä oon yhtä läski jokapäivä, mä syön liikaa mun paino ei tipu.

It makes me lose control, it makes me go insane

Tänään taas läskipäivä kalorit meni n.400. Oksettavaa ja kuvottavaa. Mä vaan lihon tollasella määrällä, miksen mä osaa pysyä kurissa? Miks mä retkahdin ja söin sokeritonta kevytjäätelöä? Siin ei onneks ollu ku 70kcal/100g, mutta silti. Mä olisin pärjännyt paremmin ilman, paljon paljon paremmin. Miksen mä edes ottanu sitä pirkan sorbettia jossa on 27kcal/100g? Vaikkei siitä niin mahdottomasti kaloreita tullutkaan niin se oli repsahdus. Mä annoin mun mieliteoille periksi. Mä oon vaan niin heikko.

Mä oon onnellinen, huomenna mä en tuu mitenkään pääsee himaan ennen 7-8. Ja jos mä en ota rahaa mukaan, vaan taskuun omenan niin huomenna tulee syötyä hieman pakkoruokaa, joka on toivottavasti epäkeittoa et voin syödä sitte vaan salaattia, sekä omena. Illalla ei ole mitään mihin repsahtaa. Jääkapissa on vain saalaattia, tomaattia, kurkkua, raejuustoa, porkkanaa, omenaa, kiiviä, kaks pilttiä ja purkkianasta. Leipää ei ole. Voita ei ole. Eilisiä jämiä ei ole. Nam, ei mitään himoittavaa.

Mua oksetti tänään mun jalat ja perse – ne oli niin muodokkaat. Ne oli oksettavan isot. Mä haluan et niit ei olis. Tavotteena olemattomuus ja mua inhotti. Mä en halua sellasta persettä tai sellasia jalkoja. Mä haluun vaan ne kaikki pois.


Mun tää kämppä on jo nyt läävä.

Puoliks purettuja laatikoita ja täysin sekalaisia tavaroita lattialla. Mä odotan niin ylihuomista jollon ehin alottaa kunnollisen järkkäämisen. Tää on niin ruma ja kamala nyt. Mä oon sotkune, mut haluun oppia siistiks. Torstaina mul on vaa vika terapeuttitätikäynti ennen sen kesäloman alkua. Mua ärsyttää. Mun olo on aina hyvä ja onnellinen kun tulee käynninaika ja just sen jälkee kamala ahdistus. Ei ikinä mee niin hyvin et vois puhua.

Mun on pakko ens syksylle varmaan lisätä käyntejä. Mä jotenkin pelkään jo nyt kesän loppumista ja mun tavatonta feilauskierrettä koulun kanssa. Lintsaus-ahdistus-lintsaus-ahdistus... Eikä loppua ole. Mä en haluu sitä enää. Mä haluun täl kertaa onnistua. Kerranki. Mä haluun pystyä siihen.

I'm tired of holding on to all the things I oughta leave behind

Mä oon nyt ekaa yötä täs kämpässä.

Mun netti ei toimi, mut laitan tän sitten kun saan sen tänne kondikseen eli varmaankin huomenna perjantaina. Raahaan koneen mukana ”himaan” kun pitää vielä vähä siivota siellä vanhaa huonetta ja ottaa unohtuneita kamoja. Ei sillä – kyllä mä tuun vielä seuraavat puol vuotta hakemaan unohtuneita tavaroita. Talvivaatteita en edes vielä vaivaudu raahaamaan.

Mutsi oli yheksäntoista, samoin kuin faija, kun ne muutti kotoaan pois – ja tarkalleen ottaen samaan aikaan ja samaan kämppään. Mä oon kuustoista ja muutin omaan yksinäisyyteen.


Mä kävin tänään mutsin kanssa kaupassa kun se osti mulle ruokaa. Se vitun kauppareissu oli tuskaa. Koko aika tajutonta väittelyä siitä mitä ruokaa otan ja mitä en:
”mitä leipää sä otat?”
”emmä haluu leipää, mä syön puuroa”
”ota vaan, kuitenkin haluut teetä juodessa syödä. Kiva sitten kun kuitenkin illalla tekee mieli syödä leipää”

Rakas äiti, se on juuri se ongelma! Mun tekee mieli illalla syödä leipää; mä sillon AHMIN leipää, siksi mä en olis halunnut sitä. Väittely jatku niin pitkään et annoin sen ottaa mulle mun lempparileipää – kaikista kuitupitosinta. Sama väittely tapahtu muunmuassa juuston ja maidon kanssa – joita kumpiakaan en syö. Meil oli pitkä väittely maidosta, vaikken ole juonut lasiakaan maitoa sen jälkeen kun iässäni on ollut kaksi numeroa, kaakaota kyllä, mutten maitoa. Mutsi sano et teehen maitoa: mä en ole ikinä käyttänyt teessä maitoa. Okei ehkä kun join ekaa kertaa teetä, mutta siitä on yli kymmenen vuotta. Minusta tee ja kahvi kuuluu juoda mustana, niin mä ne juon. Pelkkää teetä tai pelkkää kahvia ei sokeria tai maitoa tai mitään. Ainoastaan mä oon huomannut että lähiaikoina oon alkanu käyttämään makeutusnappeja marjateissä, joita juon aniharvoin. Vannon vihreän-, valkoisen- ja rooibosteen nimeen. Musta tee on niin kulahtanutta ja tylsää. Sitäpaitsi kaikki lupaukset ja terveysvaikutukset saa mut hymyilemään.

Se koko kauppareissu oli yhtä sotaa. Se tunki karjalanpiirakoita, pitsaa, ranskalaisia ja kaikkea muuta paskaa. Mä en halunnut ranskalaisia, mä en halunnut nuudeleita, mä en halunnut patonkia – joten mitä vittua ne tekee mun kaapeissa?! Eikö kyse ole mun ruuista, ei sen. Onneksi enään ei tartte taistella kaupassa sen kanssa. Oon todellakin onnellinen. Jännää oli se kuinka se automaattisesti otti kevytraejuustoa ja kuinka se hämmästy kun katoin proteiineja ja sanoin ettei sen ole pakko olla just sitä kevyintä. Oonko mä noin selvä?


Mul on ihmeen kotosa olo tääl uudessa kämpässä, ei ahdistusta ei mitään. Vain ihana rauha. Mun lähes kaikki kamat on jo täällä, enään pari kasillista odottaa, muuten kaikki. Mä tarttisin yölampun ja kuivaustelineen, sekä suurimmat rakkauteni vaa'at; kilo ja gramma. Varsinkin gramma houkuttelee ihanasti. Mä ostan heti kun saan seuraavat rahat sen. Se on ykkösenä niin selkeästi. Ihana digitaalinen näyttö eikä arvailuja. Onneksi puuroleseissä on gramma-desi taulukko jossa tietää suhteen, toisinkun kaikissa muissa.

Nyt mun pitäis rupee nukkumaan ja herätä huomenna taas niin helvetin pirteänä. Mua ärsyttää, mul on niin tavattomasti sanomista, mutten uskalla kirjoittaa ettei tästä tuu taas yhtä uutta jättimerkintää mun blogiin. Mä pelkään ettei kukaan jaksa silloin lukea niitä, mä pelkään et se teksti on sillon huonoa ja pomppivaa. Siksi mä yritän jotenkin loogisesti järjestellä aiheet, mutten osaa. Mä haluasin et te voisitte tuntea ja nähä mun päänsisälle. Jokainen lukija on mulle tärkeä. Se kuulostaa naurettavalta, mutta jollain hullunkurisella tavalla se tuntuu hyvältä. Tuntuu et oon hyvä jossain, koska ihmisiä kiinnostaa, koska ne haluavat lukea. Mä pelkään et mä kirjotan huonosti ja tylsästi.
Ette ymmärrä kuinka tärkeintä te olette mulle 17 googlen lukijaraatiin ilmoittautunutta ja pari muuta rakasta joiden tiedän lukevan.

Kiitos että jaksatte mua ja mun päätä. Kiitos että teitä kiinnostaa mun säälittävä yksitoikkoinen elämä. Te olette suurin syy tällä hetkellä miksi edes vaivaudun koneelle, joka tuntuu hieman jopa säälittävältä.

Mä en enää jaksa facebookkia, galleriaan kiinnostus loppui jo vuosia sitten ja höyhen tällä hetkellä vain ahdistaa kiitos ahmimisille. Tänään mä söin hieman salaattia, pullan, LEIPÄÄLEIPÄÄLEIPÄÄ ja muutaman turkkarin. Huomenna tarkoitus olis pysyä pakkoruokinnassa ja sen jälkeen vaan wokkia ja puuroa. Ja kyl se niin suunnilleen pysyykin...

Täällä ei ole mitään helppoa ahmittavaa, siksi varmaan mun olo onkin niin turvallinen.

You take the red pill - you stay in Wonderland and I show you how deep the rabbit-hole goes.

Anteeksi, tuntuu etten olisi kirjoittanut ikuisuuteen, vaikka viime tekstistä onkin vain aikaa puolitoista vuorokautta. Mä kirjotan ehkä liikaa tänne, anteeksi, sillä oikeastikkaan en ymmärrä kuinka kukaan jaksaa lukea mun itseätoistavia ajatuksia ja paikallaan jylläävää elämää.

Mä oon jumissa omassa elämässäni jollain jännällä tavalla.


Mä oon vaan ollu viimiset päivät niin helvetin väsyny. Mä oon tän ja eilisen päivän yksinkertasesti vaan ollu päiviksellä ja siirrelly niitä helvetin kamoja. Mä oon vaan ollu väsyny, päänsärkynen ja pahoinvoiva = ahmimista. Mä yritin eilen, mutta huomasin että yksinkertasesti mun aamusella alle 300 kalorilla mä olin kuollut ilta kahdeksalta. Mä olisin vain halunnut itkeä ja täristä paikoillaan kun yksinkertasesti oli niin helvetin huono olo, siksi mä söin tänään enemmän. Naurettava selitys - tiedän. Mutta jos vedän nää pari päivää reilulla tuhannella kalorilla ja pystyn toimimaan niin se on varmaan sen arvoista.

Sen jälkeen kun muutan en enään voi syödä. Mietin vain sitä kuinka paljon se ruoka maksaisi ja mietin mihin parempaan sen voisin käyttää.

Anteeksi mä olen paska, mutta yksinkertasesti mä en vaan pysty toimimaan rauhoittumatta yli 12 putkeen syömättä. Syömisenkin kanssa se tekee vaikeaa mutta ilman ruokaa mä en vain kestä. Mä en oo tottunu siihen. Mä oon tottunu oleiluun ja kiirettömyyteen. Hiljasiin hetkiin ja päiväuniin. Viime yönä nukuin melkein 10 tuntia ja silti nukahdin tänään iltapäivällä tunniksi kun vain suljin silmät hetkeksi.

Mun muutto on melkein valmis ja mä oon tyytyväinen. Mä ootan innolla sitä. Enään kämpän imurointi ja lattioiden pesu, sekä himasta sänky sekä autollinen tavaraa niin kaikki on hyvin. Miten helvetin paljon tavaraa onkaan mahtunu mun n.10 neliön huoneeseen. Mä en ymmärrä. Eikä vieläkään ole valmista.


Mä sovin mun poikakaverin kanssa et se kävis hakemassa meille hieman budia, kaks tai kolme grammaa vaan. Mä en ollenkaan tiedä kuinka fiksu juttu se on, mutta sovittu mikä sovittu. Se samalla muisti kysellä kadonneita jämiä jotka lahjotin J:iille, pelätin kiinnijääntiä. Väitin että ne on kadonnu vaan mun huoneeseen. Mä vaan halusin niistä eroon. Ei siin onneks ollu ku 0.25 suunnilleen, vaikka vitun hyvää stuffia olikin. Nous heti pienestäkin päähä.

Mä feidasin J:iin kun olin liian väsyny. Mä en jaksanu. Mä halusin vaan siivota loppuun et pääsen sinne. Sillei mua kaduttaa se oikeesti tarttis mua, joten miks mä en oo sen tukena? Miks mä oon niin itsekäs et nään mielummin muita ja siksi laiminlyön sen.

Se saatanan ämmä hankki uusia mössöjä, lisää psykedeelejä. Vittu. Nyt mä tiedän mistä se löytyy kuosimasta, mun luota, mistäs muualtakaan. Vittu se muija on liian sekasin tänne, se on ihan liian hukassa. Se nyt pääs sentää kunnolla alueelliselle, mut silti. Ei se riitä. Mä en oikeesti tiiä mikä sais sen pään kuntoon, mikä sais sen takasi normaaliin elämää. Se on pilannut jo niin paljon asioita; elimistönsä, tippunu kokonaan ulos koulusta ja kaikki kunnolliset sosiaaliset suhteensa.

Kamalaa mutta totta, budi innostaa mua. Rauhottuu vaan siinä ollessa ihanassa tyhjyydessä. Raukeana tuijotella auringossa pilviä - sitä se kesä on parhaimmillaan.

Budia, lämpöä ja rauhaa<3

You were from a perfect world, a world that threw me away today

Olen yksi itsekuriton läskipossu. Eilen ja tänään mä söin noin 450 kaloria, yli 400, mutta alle 500. Missä vitussa mun itsekuri on? Mä vaan lihon tolla kalorimäärällä? Miks mä en vaan ole syömättä, mikä siinä on niin helvetin vaikeeta. Miks mä en tee niin, miks mä syön ja sen jälkeen kärsin? Mä oon molempina päivinä syönyt dacapo patukan, oikeastaan kai kolmena peräkkäisenä? En ole varma, tiedän sen vaan että se on kuvottavaa. Siinä on 90 kaloria pelkkää turhuutta. 100 kaloria ruispuuroa on riittävästi kolmelle ruualle. Oksetan itteäni. Mä en pysty nukkumaan mun on pakko tehdä vatsoja. Niin monta että se on kokonaan kadonnut. Ei sillä että olisin niin naivi että asiaan uskoisin, se vain kuulostaa ja tuntuu niin ihanalta ajatukselta.


Mä löysin tänään kirkkaasta valosta kymmenensentin korkuisen rivistön valkoisia viivoja. Mä luulin että ne arvet olisivat kadonneet. Miksi mä satutin itseäni? Miksi mä vieläkin haluan satuttaa itseäni. Musta tuntuu et ne nilkan arvet on jo vähän haalenneet, ehkä se on vain toiveajattelua. Mä haluan olla vapaa vain pelosta että jään kiinni. Sillon kaikki läsähtäisi kasaan.


Mä allekirjotin tänään sen vuokrasopimuksen. Faija ei varmaan tiedä vielä varmasti asiaa. Se tietää että sain, mutta kielsi vastaanottamasta kämppää. Enempää en tiedä. Sen äiti ei tiedä mitään - se kysy että tuunko isäni luokse sviikonloppuna. Sanoin etten. Mä en halua taas yhtä turhaa sotaa. Niitä käydään muutenkin liikaa - jopa mun sisällä.


Huominen ahdistaa mua.

Mun pitäis laittaa tiukkalöysä mekko joka paljastaa täydellisesti pömpöttävän vastan ja jokaisen makkaran - olen oksettava. Mun vatsa vaan tulee pömpöttää koko huomisen - olen kuvottava. Mun pitäis siinä mekossa mennä vielä mun poikakaverin siskon juhliin. Sen sisko on mua varmaan kymmenen senttiä lyhyempi, mä näytän valtavalta aina sen rinnalla. Mun leveine hartioineen ja läskine vartaloineen. Mul on vielä korot jalassa, vain viidensentin, etten olisi liian valtava. Mä ennen rakastin korkeita korkoja, mitä korkeampi sitä parempi, mutten enään. Mä en halua olla iso, en edes pitkä. Mä haluan olla niin pieni, pienempi kuin kukaan. Taskukokoinen täydellisyys.

Mua pelottaa ne juhlat. Mua pelottaa miltä mä näytän, mua pelottaa ne kaikki ruuat. Mä en voi syödä, mä en saa. Mul ei oo ees yhtään kofeiinitablettia. Mun on pakko ostaa paketti huomenna ja vetää siitä joku kolme. Kahvi ei tule kysymykseenkään. Mä en halua et mun vatsa turpoaa.

Mua pelottaa niissä juhlissa kaikki sukulaiset. Mua pelottaa se mitä ne ajattelee musta. Pinkit hiukset on varmasti todella vakuuttavat mun läskin ruhoni kanssa, otetaan vielä huomioon mun kasvissyönti. Mä en edes osaa meikata muulla tavalla kun liialla kajalilla ja eyelinerilla täydelliset kissansilmät, niin mä oon meikannu 12-vuotiaasta. Mä en osaa laittaa mun hiuksia asiallisesti. Mä osaan tehä loistavasti keesin, piikkejä, täydellisen suorapintaisen tupeerauspallon, epäsuorapintaisen tupeerauspallon sekä kaikkea muuta yhtä asiallista - niin mun hiukset on ollu 12-vuotiaasta. Miten mä voisin osata mitään muuta? Mä oon oppinu laittaa hyvän poninhännän vasta lukiossa kun hiukset häiritsivät kokeisiinlukua.

Mä oon ennenki kuullu mun hiuksista ja syömisistä sen isältä - ei kiinnosta koko suvulta. Mun poikakaverin mutsi ja isäpuoli on ihania, mä vaan pelkään niitä muita. Mä pelkään sitä et oon niin helvetin ulkopuolinen, mutta sehän mä olen. Vieras tunkeilija. Miksi sen äidin piti kutsua mut sinne? Turha sanoa että eivät he arvostele. Mun poikakaveri ei uskalla mennä niiden eteen erikoisissa housuissa, koska hän tietää seuraukset. Siksi mua pelottaakin niin helvetisti. Mun suku on erillainen. Ne rakastaa mua ja on rakastanut mun jokaista tapaa pukeutua. Olen kuullut vain aitoja positiivisiä kommentteja. Sen sukulaiset ei ole sellaisia. Ei lähelläkään.

Mitä ne ajattelee musta. Olenko mä oikeanlainen ja tarpeeksi hyvä?

Mitä niillä on edes väliä? Miksi mä edes suostuin? Miksi tää on niin helvetin vaikeeta, vaikka me ollaan seurusteltu kohta kaksi vuotta. Mä oon liian huono niille. Sen sisko on lähes täydellinen. Se näyttää täydelliseltä, se käyttäytyy täydellisesti se käy koulunsa täydellisesti. Mä näytän lehmältä sen rinnalla. Tyhmältä lihavalta kömpelöltä lehmältä.

Mä en halua mennä, pelkään liikaa. Enkä voi enään peruuttaakaan.

Mä pelkään et mua sattuu.
Miksen mä voi olla täydellinen?

If you could see yourself like others do, you'd wish you were as beautiful as you

Kesäloma. Ihana vapaus. Mun ei tartte ahdistua kouluunmenosta, ei ahdistua laiskuudesta ja mokista koulussa - voin vaan olla.

Mä ostin mekon kevätjuhliin ja oikeestaan oon jopa positiivisesti yllättyny siihen miltä se näytti tänään mun päällä. Se mekko on löysää, mutta kangas on niin ohutta ja ihoon takertuvaa että se ei anna mitään anteeksi. Mä pelkäsin että se olisi näyttänyt pahemmalta, mutta olinkin ihmisen näköinen. Lihavan niin kuin aina, mutta ihmisen.

Yksi syy tietysti siihen miksi mä siedin sitä päälläni on se että vikat kaks päivää on mennyt loistavasti. Eilen wokkia (<50kcal) ja ruisleipä (75kcal) ja saldoksi alle sataviiskymmentä kaloria. Tänään söin taas ruispuuroa (100kcal), wokkia (<50kcal) ja salaattia (<50kcal), eli alle kaksataa. Huominen olisi tarkoitus vetää alle 100 kalorilla, katsoo nyt miten menee. Mielummin sallin sen verran ettei tule kiusausta ahmia. Mun on pakko olla upea kevätjuhlissa.

Mä oon taas kunnossa ja mukana tässä. En sano sitä että nauttisin tästä vammailusta. Mä en mitään muuta halua niin paljoa kuin sitä että mä en ajattelisi luurangonlaihoja upeina, etten pitäisi normaalia niin tavattoman oksettavana, etten näkisi vyötärönympärystä ihmisen arvokkuuden ja hyvyyden mittarina. Mä oon taistellu niiden samojen ajatusten kanssa niin pitkään kun mä muistan - jo ala-asteella. Mä voin syödä niin kuin normaalit ihmiset ja itkeä ja kärsiä, tai mä voin syödä vähemmän ja tuntea itseni hyväksi ja arvokkaaksi. Potentiaaliseksi hyväksi ihmiseksi.

Mä en näe itseäni vääristyneenä, vaan koko maailman.


Mä ostin eilen sinkkipastaa ja oon laittanu sitä itteeni ja sen jälkeen kelmuttanut että ei sotkisi paikkoja. Mä inhoan noita vanhoja viiltelyarpia. Mua hävettää ne. Niistä näkyy mun virheet ja se kuinka heikko mä oon. Se että mä en kestä elämässä, vaan olen naurettava. Se etten osaa purkaa omia tunteitani kunnolla kuin satuttamalla itseäni tai riehumalla kuin mielipuoli. Mulla on vieläkin melkein puolivuotta vanhat hampaanjäljet käsivarressani kun ei ollut mitään millä viiltää.


Mun himastamuutto sujuu yllättävän rauhallisesti, kämppä on kalustettu lähes kokonaan - enään puuttuu kodissa olevat kamat joita ajattelin alkaa huomenna siirtämään. Ajatus tuntuu tajuttoman ihanalta. Kohta on vain minä, kesä ja nälkä - eikä jääkaapissa yhtään houkutusta.

Where ya gonna be tomorrow? How ya gonna face the sorrow?

Mä sain eilen mun kämpän avaimet.

Se oli outoa, ihan helvetin pelottavaa. Vielku sen jälkee mutsi osti kaikkia pesuaineita ja muita sinne – yhtäkkiä koko asiasta tuli totta. Mua pelottaa se ja omalla tavallaan mä en haluis, mut mä tiedän haluavani oikeasti. Mä tiedän et sinä hetkenä kun mä saan mun kamat roudattuu sinne niin pelottavuus katoaa. Sinänsä myös aika haikea olo, siks mä oon syönykki ihan helvetisti kun oon istunu perheen kanssa ruokapöytään, koska kuitenki jonku viikon kuluttua mä en enää asu täällä näiden ihmisten kanssa.

Mä rakastan niitä ja ne on kuitenkin aina tukenu ja ollu mun luona, vaikken mä sitä aina huomannukkaan.

Kohta mä oon täysin yksin ilman ketään, mut mä pärjään, mä pärjään aina.

Today I am dirty. I want to be pretty. Tomorrow, i know i'm just dirt.

Mun on vaan koko päivän tehny mieli syödä. Ei oo ollu nälkä, pelkkä mieliteko. Mä päätin antaa tän päivän mennä vähän huonommin, ettei se repsahda kokonaan käsiin:

n.50g pirkka salmiakki 53kcal
½sunday <150kcal
ruispuuroa 50kcal
piltti <70kcal
läkeröl aski <30kcal
leipä <100kcal
<400kcal

Outoa, kuvittelin syöneeni paljon enemmän, mutta selkeästi en. Koko aika vain tekisi mieli syödä jotain. Mä meinasin vähän väliä sortua tänään kiusauksiin, mut lopulta vältin ne ja ostin pirkan sokeriton salmiakki ja sokeriten kissalakrtsi karkkipussit. Molemmissa on 100g, ja kaloreita salmiakissa on 106 ja kissalakritsissa 118. Kissalakritsin otan huomenna kouluun mukaan koe-evääksi, sillä uskon että se menee nätisti iltapäivälle, ennenkuin saan kokeen valmiiksi.

Mä myös alotin eilen fitissä olleen kunto-ohjelman joka vaikuttaa reisiin ja takapuoleen. Se tuntui todella kevyeltä, mutta tänään reisissä kyllä tuntui. Tänään sitten toistin kahesti saman sarjan, joka ei pidä kuin kolme liikettä mukanaan. Mielummin teen jonkun miellyttävän mistä pystyn pitämään kiinni, kun rääkin joka jää pois heti.


Koeviikko on jo kauniisti puolessavälissä. Outo olo, koulu loppuu. Eka vuosi lukiossa kului hetkessä. Mä en halua lähteä lukiosta, siellä kaikki on niin turvallista ja varmaa. Jotenkin niin suojattua.


Mutsi yritti tänään soittaa lastenvalvojalle kysyäkseen faijan tuosta pelleilystä, muttei saanut kiinni, no avaimet kämppään saan huomenna<3 Myöhemmin näkee minkälaiseksi turhaksi taisteluksi tää taas muodostuu.

Mikseivät aikuiset ihmiset osaa toimia edes hetken yhdessä saamatta sotaa aikaiseksi?

And there'll be beauty from pain

Mä värjäsin hiukseni, ihana olo. Mä vaan odotan että huomenna saan laitettua itteni mahtavan näköiseksi, itteni näköiseksi. Tupeeraan kauniiksi hattaripilveksi.

Huomenna mä pidän paastopäivän. Laihdutan itseni kauniiksi, päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Mä tiedän että mä pystyn siihen, mun on vaan pakko pystyä. Mä oon tehny sen ennenkin, tällä kertaan vaan vielä pidemmälle, mutta miksen pystyisi nyt?


Mun mutsi on vaan niin helvetin ajattelematon. Se tekee ja sanoo aina niin ilkeästi. Siis se sanoo ajattelemattomasti, niin ettei normaalit ihmiset tajua. Mä tajuan ja mun pikkusisko tajuaa. Me molemmat nähään jokainen väärä sana henkilökohtaisena loukkauksena – varsinkin loukkauksena lihavuudesta. Mun sisko heitti mulle läpällä jotain mun kuolemisesta, johon mutsi sano et mun sisko kuolee sydänkohtaukseen. Se pienesti ylipainoinen siis. Taas kerran tuli hetki kun kaikki jäätyivät ja siskon silmistä näky tuska.

Mä tiedän miltä se tuntuu. Mä oon ihan yhtä vammanen, jokainen sivulauseessa oleva huomautus jonka vois mitenkään tulkita läskistä haukkumiseksi kolahtaa korvaan. Sellainen tarkoitukseton ja täysin turha, huomautus siitä että mä oon liian iso mun toisen 11-vuotiaan laihan lyhyen siskon vaatteisin. Miten se voi loukata? Mutta silti se loukkaa. Tai että hartiani tai rintani ei mahu johonkin, ne kaikki tuntuu niin pahalta. Mä en edes halua tietää kuinka mun siskoa sattu toi huomautus.

Miten se kestää täällä elossa? Miten se pystyy kestämään järjissään? Mä kuitenkin olin oikeasti pyöreä vain ala-asteella ja täysin normaalipainoinen kuutosluokasta. Siitä saakka mun paino on ollu alle 60 kiloa, ja pituuskasvu loppui samoihin aikoihin, eli 166 senttiä. Joten mulle mutsi ei edes huomautellut, kytännyt syömisiä etten söisi liikaa, kyttäsi vaan että söisin edes jotain, huomautellut useasti kuinka xl on sopiva koko ja muuta yhtä kaunista. Mun pikkusisko on mua sentin ehkä lyhyempi, ja painoa on paljon, selvästi yli 70 kiloa. Se on ylipainoinen, mutta ei se ole pääpointti. Se on että miten ihmeessä se voisi ikinä elää tasapainoisesti ja hyvin jos saa päähänsä sen aaveen?

Mä toivon että mutsi lopettais ton, mä toivon että se annettais olla onnellinen sen kokoisena kun se nyt on. Mä tiedän niin helvetin monta ihmistä joidenka koko ajatusmaailman pienet sanat on tuhonnu, mun omankin. Enkä mä halua sitä kohtaloa sille.

Poistuisitko mun elämästäni, veisitkö mennessä ruman naamasi

Mua itkettää, ja aika naurettavasta syystä.

Faija ja mutsi ei tuu tippaakaan toimeen toistensa kanssa. Ne vihaa toisiaan, ja mutsi aika syystäkin faijaa.

Niil on elatusmaksuoikeudenkäynti tässä ja faija perusteli sen että miks se ei voi maksaa meistä edes kahtasataa kuukaudessa, vaikka se saa töistä palkan lisäksi suuren hienon työsuhdeauton ja uuden nokian kosketusnäytöllisen kännykän, ja tietysti kaikki kulut molemmista korvataan. Se sano syyks että sen kahdesta "uudesta lapsesta tulee kuluja yhteensä 200 euroa kuukaudessa". Uudet lapset?? Me ollaan sen lapsia, ei ne. Ne on sen naisen lapsia, ei faijan, eikä ne oo edes naimisissa! Ne kakarat on kai 10 ja 13 veet, ja faija on asunu sen ämmän kanssa kolmisen vuotta ja se eros mutsista 6 vuotta sitten. Eli sillä ei oo mitään tekemistä niihin lapsiin. Se loukkas mua helvetisti. Mä oon naurettava ja lapsellinen, mutta silti. Mun tekis mieli vaan soittaa sille ja kysyä että mitä vittua, mut mä en uskalla. Mä en halua edes puhua sille.

Mun kännykkä unohtu kaverille, joten mä en edes voi soittaa kellekkään tai tekstata ja avautua, kun kukaan sopiva ei oo koneella. Tosi yksinäinen olo, joten mitä mä teen. Kirjotan tänne, ettei tarvitse olla yksin asian kanssa.

Mä pidensin terapiavälit kahteen viikkoon ja alan katua, mä en pääse puhumaan sille kuin kahden viikon päästä. Pitäiskö mun vaan soittaa ja pyytää aikasempaa aikaa. Mä en halua, ja huomenna kun oon saanu avauduttua ja puhuttua kunnolla asia rauhottuu.

Faija lähetti tänään mulle viestiä josse sanoo ettei se hyväksy mun muuttoa himasta, koska se pelkää että ajaudun rappiolla ja pidän dokausbileitä. Taas näkee miten se tuntee mut niin helvetin hyvin. Mul on tavaton vastenmielisyys alkoholiin ja mä en todellakaan tekis niin. Mä en oo juonu tän alkuvuoden aikana kun kahesti. Se ei tunne mua tippaakaan, se ei tiedä mun elämästä mitään ja siksi se on niin helvetin kuutamolla kaikesta. Se on sen täysin oma vika, milloin se olisi edes kysynyt mitään. Milloin sitä olisi edes kiinnostanut mikään.

Mun pikkusiskot selittää kuinka kivasti se kaikkea tekee sen "uusille lapsille", eikä se oli koskaan tehnyt mitään mun siskojen hyväks. Mä oon nähny faijaa koko lukion aikana alle viidesti, ja mä menetin aikoja sitten kaikki tunteet sitä kohtaan. Mä tiedän kuinka mulkku se on, mut mun siskot ei tiedä, ne haluaa elää pienessä maailmassa joissa ihanin asia ikuisuuteen on se jos faija ostaa niille karkkia. Valitettavaa mutta totta.

Ne ei ansaitse sitä kohtelua.


ps. mä oon ällikällä lyöty ja ilonen kun huomasin et mun blogilla on jo yksitoista lukijaa!<3 Ihana olo että joku haluaa lukea oikeastikkin tätä, ihan oikeasti, se merkitsee paljon mulle.

This is my life and this is my time

Mutsi ja siskot on ollu keskiviikosta saakka mökillä ja tulee vasta huomenna takasin. Mä oon rakastanu sitä. Mun poikakaveri on asunut täällä ja mun elämä on ollu yksinkertasesti ihanaa ahmimista.

Se lähti tänään ja mä tajusin totuuden ja läskit. Mä inhoon tollasia kuplia, joissa kuvittelen kaiken olevan hyvin näin. Mutta niin ei ole.


Mua revitään joka suuntaan. Mun pitäis pystyä suoriutumaan ja tekemään kaikki. Mua ahdisti se helvetisti kun poikakaveri lähti ja mä jouduin menemään käymään mummilla. Mä olin luvannut kun se oli pyytänyt jo aiemmin ja sitten se soitti sulosesti tänään ja pyys syömään. Se kyllä suhtautu yllättävän hyvin siihen kun mutsi oli kertonut että Opheliac_ehkä_muuttaa_omaan_kämppään_parin_viikon_kuluttua. Mummi kyseli vain kelpaako mulle osa sen tupperwarekokoelmasta ja yksi astiasarja, että pidänkö mä niistä. Mitä se kuvittelee ja kaikki muut? Mua ei kiinnosta minkälainen lautanen tai lusikka sattuu olemaan. Mua ei kiinnosta mikään muukun se että saan oman katon, suihkun ja sängyn.

Tää koko muuttamisasia on kiinni enää mutsista. Mä saan tietää huomenna sen päätöksen. Mä haluan sen, mä haluan sen rauhan. Ja mä tiedän että mä selviän.

Mua kutkuttaa ajatus tyhjästä jääkaapista ja siitä että nyt on täydellinen syy olla syömättä, miettiessä mihin muualle voisi säästää sen kaiken rahan. Miten ihanat housut ihanissa jaloissa houkuttelee enemmän kun läski vanhoissa? En yhtään ymmärrä. Mä voin ostaa vaa'an - gramma ja kilo. Nyt ei oo kumpaakaan.

Se kämppä oli tilava, siisti ja lähellä kaikkea. Se oli aivan ihana. Täydellinen.

Mä pelkään et tää menee munilleen nyt ja mutsi kieltää.

Mä jouduin jopa puhuu asiasta faijalle ja seki meni ihmeen hyvin, kaikki on hyvin.

Miks mä oon niin nuori et kaikki on taas kerran kiinni mutsista.


Mä oon onnelline ku mun poikakaveri lähti, julmaa ehkä, mutta se rauha. Mä oon kaivannu kaikkia blogeja - omaanikin. Sekä miljoonia muita sivuja joita rakastan liikaa. Sitä että kukaan ei puhu eikä koske. Tälläset asiat saa mut taas muistamaan miks mä haluan oman kämpän. Mä tartten tällästä aikaa. Mä oon sisimmältäni pieni yksineläjä.

Siksi mun olo on niin helpottunut. Mä olen julma, mutta se on totta.

Mä oon ilonen et se lähti.

...but when you've tasted excess, everything else tastes bland

Mun kaveri, J, sniffas puoltoista tuntii sitten nenukkaansa helvetisti vahvaa teollisuuskemikaalia. Mua pelottaa sen puolesta. Se oli täysin pihalla ja oli omassa ihmemaassaan. Hapon kaltasta mössöä. Ei mitään nättiä. Siks mä inhoonkin kamankäytön romantisointia, mitä vitun hienoa siinä on et pikkutyttö istuu avuttomana ulkona, palelelee, oksentelee, tärisee, sammaltaa ja polttaa askin ketjussa, koska vaan paleltaa niin helvetisti. Koirankusettajat kiertää kaukaa ja nopeuttaa tahtia, varoo kattomasta kohden. Mitä hienoa ja mahtavaa? Räkä tai veri valuu nätisti nenästä muijan huomaamatta. Se on kuvottavaa touhua.

Mä tulin äsken himaa, sen piti päästä kotiin ennenku se paska nousis viel pahemmin päälle. Mä en tiiä mitä mä voin tehä. Se ei oo koulussa tai missään, eikä tuu ensvuonakaan olevaan.

Mä tunnen olon niin tyhjäks ja avuttomaks. Se ämmä on tikittävä aikapommi. Se voi kuolla milloin tahansa.

Mä oon ainoa joka pitää siitä huolta, se soittaa mulle ja mä tuun istuu se vieree ja puhuu mukavia ja kattoo et se pysyy elossa. Mä oon ainoo joho se luottaa. Mä en tiedä kestäks mä. Mä pelkään et se kuolee. Sillo mä oon syyllinen, vaikka mä tiedän etten ole, mä olen silti. Musta tuntuu siltä. Mä en voi mitään auttaa tai tehä. Mun vaan pitää yrittää pitää se hengissä. Mä oon alusta saakka ollu se joka pitää asiat hallinnassa meistä kahesta. Mä olin se järkevämpi, mä katoin et se pysy elossa ja katon vieläkin, nyt mä oon vaan itse selvänä. Tätä on jatkunu yli kolme vuotta. Helvetin rumaa.

Anteeks tää ajatusvirta. Mun olo on vaan niin tyhjä.


Mun piti tehä täst postauksesta ilonen ja innostunu kun sain eilen asuntotarjouksen ja kävin tänään kattomassa mestaa. Se oli ihana, 50 neliöö yksin mulle. Eikä mua enää ees pelota asia. Mutsi miettii asiaa viikonlopun yli mut mä oon lähes sata varma et se suostuu, kun se on jo periaatteessa nyt suostunu. Mä en osaa täl hetkellä olla innostunu, mua pelottaa liikaa. Mut siis se on asia mitä oon eniten toivonu. Mä jopa kerroin asiasta faijalle ja se otti sen hyvin.

Se on alle kahen kilsan päästä mun nykyisestä kämpästä. Mun ikioma yksin. Se on valtava.


Mä en ymmärrä mitä mä tekisin ilman mun poikakaveria.

Mä oon nyt ihan hajalla tästä kaikesta. J on kuitenki mun tärkein kaveri, ainoo joka on pysyny mun luona mun paskimpien aikojen läpi. J ja mun poikakaveri ei oo missää väleissä, ja se on hyvä. Mä en haluiskaan et ne on. Ne molemmat edustaa ihan eri asioita mulle. J on mun vanha elämä, mun poikakaveri uus. J on se sekasin oleva minä ja poikakaveri terve minä. Niit ei kuulu sekottaa.

Silti mun poikakaveri jaksaa keskellä yötä jauhaa mun kaa asiasta taas kerran. Se on aina mun luona kun mä tarviin. Ei sitä kiinnosta asia mut se silti on, enkä mä ees ymmärrä miks. Mä en oo sen arvonen.


Mun terapeuttitäti on yrittäny kaks vikaa kertaa saada mut lääkitykselle, se ei suostu uskoo ettei mul oo masennusta. Mä oon jo parantunu ja parannun koko aikaa enemmän. Se sanoo koko aika et "se on masennuksen oire" kun puhun vaikka väsymyksestä tai unettomuudesta. Mä tunnen itteni, mä tiedän millon mä oon suht täysjärkinen. Se yritti saada mua sisälle, kun mainitsin et aamulla mul oli olo et olis parempi olla kuollu, vaikken ollu menossa tappamaan itseäni (kyllä se ajatus kutkutti ja houkutti, mutta järki oli vastassa - se on oikeastaan aika normaalitilanne mulle). Mä vaan halusin pois vastuusta ja elämästä. Mä en vaa ymmärrä tän maailman merkitystä. Me halajataan rahaa ja tavaroita mitä me ei ehitä käyttää, kaikki on turhaa. Keräily ja metsästysyhteiskunnissa ruuanhankintaan meni päivässä kolme tuntia, nyt 7-8.

Anteeks epäselvyys. Mä en vaan itsekkään ymmärrä itteäni.

Anteeks jatkuvat ylipitkät yliepäselvät postaukset jotka jauhaa samaa uudestaan.

Anteeks.

You know I could be just like you

Millä perusteella mä oon se josta tehtiin ilmotus lastensuojeluun? Mä en vielkään ymmärrä sitä mikä tekee eron mun ja siskojen välillä.

Mulla on siis kaks siskoa E ja S. E:stä olen jo puhut aiemminkin siskona ja S:ää en ole edes maininnut näin selvennykseksi. E on minua muutaman vuoden nuorempi ja S E:eetä saman verran nuorempi.

Noi tappelee aina keskenään. Ne lyö, potkii, tönii, puree, repii hiuksista, haukkuu... Mitä tahansa millä he saisivat satutettua toisiaan. Mutsin mielestä on okei et ne tappelee päivittäin keskenään noin. Mä en edes halua tietää kuinka monta jälkeä niillä on. Mä oon taas paha raivohullu kun mä tappelen itseni kanssa. Mä en oo joutunu vuoden sisällä kun muutamia kertoja fyysiseen tappeluun mutsin tai E:en kanssa. Ne voisi laskea sormilla. Mutta sillo jos mut työntee sen rajan yli, johon saakka oon rauhallinen ja paikoillaan niin sillon mun arvostelukyky pettää. Kun mä suutun mä oon hiljaa ja mun ilmekkään ei värähdä, paitsi jos mä suutun mun poikakaverille. Sillo mä vaan itken. Se on eriasia.

Se tekee mutsin mielestä hullun että heitän ja potkin tavaroita. En ketään kohti tai mitään. Riehun vaan omassa yksinäisyydessä. Kyllä mä tiedän että se ei ole järkevää, kyllä mä tiedän ettei niin sais tehä, mutta mä en osaa muuta. Mul on tasan kaks vaihtoehtoa purkee se ahdistus ja avuttomuus: joko ulospäin riahumalla, tai sisäänpäin satuttamalla itseäni. Mun viiltelykin alkoi siitä, kun mutsi sano että älä pura suuttumustas muihin vaan itsees. Se oli paljon huomaamattomampi tapa.

Mä inhoan sitä väkivaltasta puolta itestäni.

Mä inhoon sitä avuttomuuden tunnetta. Se on kamalaa. Mä haluan oppia hillitsemään itseni täydellisesti.

Mutta mikä tekee musta niin paljon huonomman? Niiden tappelut on kamalia ja oikeesti väkivaltasia, niis ei oo mitään sääntöjä. Mä en tee niin. Mä oon aina rauhassa. Silti mä olin niin kamala että äiti teki musta lastensuojeluilmotuksen, siksi että mä potkin seiniä enkä siskoa.

Caught in a landslide, no escape from reality.

Mua ärsyttää ärsyttää ärsyttää. Mä luen yhen meiän koululaisen blogia, jonka siis tiedän vaan naaman perusteella. Se omalla pärställään kirjottaa ärsyttävää angstausblogia, ei sillä et mä olisin sanomaan angstausblogeista mitään. Se on normisuosittu muija ja se itkee sen blogissa kuinka se on niiiiiiiin anorektikko ja masentunu ja aarrgh. Sen kaikki kaverit on sen blogia lukemassa ja se teksti on niin säälittävää ja huomionhakusta. Sil on kasapäin kavereita, sil on blogissa ihkuja biledokauskuvia ja siis sil on kaikki. On mullakin, paitsi mun pää.

Siis ei sillä jos valittaa blogista, itelle tää on yks henkireikä, omanlaista terapiaa, MUTTA mä en koskaan vois kuvitella kirjottavani näitä asioita omalla naamallani. Niin kauan kun kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, minua ei ole olemassa niille eikä minut tunteville tätä blogia ole. Tietysti ne jotka jonkun fooruminkautta tuntevat tai tietävät, muttei oikeita ihmisiä toivottavasti, ainakaan sellaisia joista en tietäisi.

Tää on täl hetkellä varmaan parempaa terapiaa kun terapia itsessään.

Mä en pidä työntekijöiden vaihtumisesta, okei tää on parempi ku edellinen ja alussa inhosin ensimmäistäkin työntekijääni. Mun eka työntekijä kesti koko ekan terapiajakson, eli melkein kaks vuotta. Toinen ei kestänytkun reilu puol vuotta ja sitten tää uus. Mä oon harventanu mun terapia-aikoja kerran kahteenviikkoon. Mä tunnen olevani ihan okei. Mä vaan tiedän kuinka herkkä mä oon, mä oon siin rajalla. Mä haluun saada itteni oikeesti kuntoon, mä en kestä miljoonaa uusiutuvaa masennusjaksoa. Yks pitkä vakava masennusjakso riittää, keskivakava ja lievä viel menee, mut sillon pahimpina aikoina se oli yhtä helvettiä. Jännää oli kuinka ana auttoi masennuksesta, sai jonkun kontrollin ja syyn niin masennus tuntui silloin helpottavan, vaikka oikeasti olin vielä paskempana.



Ihana rauha olla täällä yksin, mutsi tulee vasta aamulla, niin se sano.

Mä haluan oman kämpän, mutta toisaalta se pelottaa. Niin paljon niin aikaisin. Mä haluasin uskaltaa lähettää hoasille viestiä ja kysyä itse, mutta en uskalla. Mä pelkään sitä tilannetta kun saan sen vaikka odotankin. Mä tiedän että mä selviän, mä selviän aina. Mua silti pelottaa. Ehkä kuitenkin pelottavampaa olis se, jos noin iso asia ei pelottais. Silti, mä haluan hypätä tuntemattomaan ja huomata siipieni kantavan.

Ooks mä tarpeeks itsenäinen? Sillon kukaan ei enään pitäis huolta, entä jos mulle käy jotain? Entä jos mun masennus uusii? Mä oon ihan ypöyksin. Se ajatus on kiehtova ja niin tavattoman pelottava.



Mun suklaakakun kuorrutus onnistu täydellisesti, tavaton onnistumisen tunne.

On yks asia jossa mä tiedän olevani hyvä ja se on ruuanlaitto ja leipominen. Mä oon oikeesti ihan tajuttoman hyvä siinä. Mä en tykkää syödä niite, mut se valmistus, mä rakastan sitä. Mä rakastan ruuanlaittoo ja leipomista.

Kaikkien pitää olla hyviä jossain.

You fall to your knees, you beg, you plead: Can I be somebody else, for all the times I hate myself?

Mutsi sano mulle et mä oon katkera, anteeksantamaton ja mä vihaan sydämestäni monia ihmsiä.

Mä sanoin sille et mä en jaksa sen äitiä, koska se aina loukkaa mua tahattomasti. Se arvostelee ja vertailee mua muihin, enkä mä oo se joka jää voitolle niissä vertailuissa. Se tulee meille viikoks, ja mua jo nyt ahdistaa se asia. Mä oon tottunu elää vapaasti mun omaa elämää ilman et kukaan käskee syömään tai nukkumaan, ilman et kukaan tietää missä oon ja minne meen.

Se sano et se on huolissaan mun puolesta kun en oo ku vasta kuustoista ja vihaan silti niin monia ja oon katkera, enkä anna anteeks. Se sano et mä vihaan sitä, faijaa ja mummia, kun kysyin esimerkkiä. Ei mä en vihaa mummia, mulle vaan tulee huono olo kun tunnen etten oo ikinä tarpeeks hyvä. Ihan sama mitä mä teen se löytää jonkun paremman johon verrata. Mä haluisin et se kehuis mua ees kerran ja osottais mun olevan hyvä. Mä en vihaa mutsia, mua vaan satuttaa se mitä se sanoo. Mä muistan kyl ihmisten sanomiset pitkään, ne uppoo muhun syvälle ja ne sattuu pitkään – mutta mä en vihaa niitä jotka sano ne asiat, vaan itseäni. Mä epäilen omaa arvollisuutta ja jokainen arvostelu ja haukkuminen jää ja muistuu. Mul on huono itsetunto. Mutsi haukkuu mua aina ja kommentoi kuinka paska mä oon.

Faijaa mä en vihaa. Se vaan on. Mä vihaan sitä niinä hetkinä kun se käyttäytyy mulkusti. Jos se juo tai jos se suuttuu tyhjästä. Mä pidän siitä normaalisti.

Ainoa ketä kohtaan mun viha nousee on yks ämmä joka yritti mun poikakaveria, sitä mä en voi sietää, koska se yritti vaikka ties mun olemassaolosta. Se mustamaalas mua ja muuta. Ja mä kuulin mun kaverilta ettei se ollut ainoa kerta.

Mä oon pitkävihanen itteäni kohtaan.

Mua on ahdistanu mummin tulo meille, joten ahmin puol pakettia ruisleipää ja kasan muroja, luuseri. Mä en syö huomenna kun ruispuuroa, jossa on 48kcal + pellavansiemenrouhe ja koulussa salaattia. Mä lupaan sen.

Mä oon luuseri.

Mä tunnen itteni nii helvetin huonoks ja arvottomaks ihmiseks.

Congratulations, I hate you:)!

Mä vihaan mun pikkusiskoja, varsinkin sitä läskiä jonka kanssa mul on yleensä hyvät välit.

Se ei vittu ymmärrä et ei oo reiluu puhuu paskaa mun poikakaverista mutsille, uskaltamatta sanoo sitä ees sille päin naamaan. Se kantelee aina sen ja sitä kolmevuotta nuoremman siskon riidoista. Se on niin vitun marttyyri ja on olevinaan niin ihana ja täydellinen. Sil ei oo yhtään kaveria ja se on yli 65 kilone ja 165 senttine, sil on ihana kaksoisleuka ja pienet siansilmät. Kyllä olen vihainen. Se väittää ettei se oo ylipainonen, vaikka se on.

Mä sanoin sille pahasti, mä haukuin sitä läskiks, vaik mä en sais, mut se ite kantelee kaikesta mutsille. Se ei tajuu millo ei tartte kertoo, se on ku 7 -vuotias.

Mä oon tyytyväinen et mä en lyöny tai potkinu mitään tai ketään. Mä hajotan asioita suuttuessani ja mä inhoon sitä, mä opettelen koko ajan hillitsemään itseäni. Se on vaan niin vaikeeta, ei oo mitään mihin purkaa se suuttumus, must tulee suuttuessa ihan kamala ihminen - sadisti joka nauttii kostosta.

Mä inhoon avuttomuuden tunnetta, jollo mä riehun. Mä inhoon sitä oloa ettei mulla oo mitään kontrollia muihin ihmisiin tai tapahtumiin, etten mä voi millekkään mitään.

Mä ehin kuulla tänään mm tätä:
1.Kuvittelen olevani muita parempi
2.Olen väkivaltainen hullu
3.Manipuloin
4.Olen sadisti
5.Minulla ei ole mitään varaa sanoa sitä läskiks
6.Olen olevinaan COOL koska lintsaan

Se sano et mul ei oo mitää varaa sanoo sitä läskiks yli 10 kiloa kevyempänä. Se sano olevansa normaalipainonen, et kylhän sen näkee, normaalisti ihmiset näkee itsensä laihempana ei lihavempana.

Se valittaa ja itkee siitä etten mä huomioi sitä kun oon mun poikakaverin seurassa meillä. Sitä et mä en puhu sillo sen kaa, tai käsken sen häipyy et me ollaan kahestaan. Sen mielestä mä oon sillon TYLY KOSKA MÄ ESITÄN MUN POIKAKAVERIN EDESSÄ, sama ilmiö tietysti toteutuu kaikkien kavereidenikin kanssa. Sekin tajuasi sen jos sillä olisi edes kavereita.

Mä oon onnellinen, vaikka oon ahminu koko päivän. Me sovittiin poikakaverin kanssa, että haetaan kesällä yhteistä kämppää. Se ajatus tuntuu ihanalta, turvalliselta ja just oikeelta, vaikka me ollaanki niin nuoria. Okei voi olla ettei se oo järkevää, pitkälle ajateltua - taikka millään tavalla älyllistä. Niin mä tiedän et mä haluan sitä, enemmän kuin muuta.

Family(?) Portrait

Mä tajusin tänään et himassa kukaan ei välitä kenenkään tekemisistä. Kaikki on tai on olematta, miten itse haluaa. Mulla on kaks pikkusiskoa, toinen on yläasteella ja toinen ala-asteella.

Ikinä mutsi ei oo kytänny mitä me tehään. Omalla tavalla siit ajatuksesta tulee tosi surullinen olo. Se on niin erillainen tossa asiassa kun mun poikakaverin äiti. Se kysyy ollaaks me syöty ja sanoo et syökää et se tekee jotain ja muuta. Mutsi ei edes tiedustele onko mun pikkusiskot syöny. Ne syö tai ei. Ei sitä kiinnosta. Tai se että missä on tai monelta tulee. Mutsi ei edes ilmota tuleeks se yöks himaan, jos mä oon sen kaa kahestaan.

Emmä valita. Tää järjestely sopii mulle loistavasti, siit vaan tuli nyt jotenkin tosi surullinen olo. Ihanku se ei välittäis.

Se ei oo tehny mulle ku varmaan sormilla laskettavan määrän aterioita sen jälkeen kun lopetin lihansyönnin 12 vuotiaana. Nyt mä oon kyllä pirun taitava kokki;) Mutta siis silti.

Mä vaan asun täs talossa. Niinku me kaikki. Tekien miten me ite halutaan.

Parhaiten kuvaa se kun illalla yheksän aikaa mutsi alkaa ihmettelee mis mun 9-vuotias pikkusisko on, et tietääks kukaan. Eikä kukaan tiedä. Lopulta se löytyy jostain kaveriltaan tai mummilta. Jostain kuitenki. Ja se on ihan normaalia.

Hassua varmaan mun poikakaverin äiti huomaa mun ruuan kanssa pelleilemisen nopeemmin kun mutsi. Viimeks mutsi huomas vasta siitä et mun vaatteet roikku mun päällä.