Me ei olla niin kuin muut, kun kauas juostaan mä pidän sun kädestä kiinni. En päästä irti.

Mä en enää tunnistakaan itteäni.

Oon lähiaikoina haaveillu avioliitosta. Se ei oo yhtään mun tapasta. Samalla kuitenkin niin ihanaa. Ei en halua vielä naimisiin, joskus sitten. Haluaisin kauniit syyshäät.

Mutta siihen on vielä aikaa monia monia vuosia. Ehkä vähintään kahdeksan. Eikä  siinä mitään. Ihmetytän vaan itseäni tällä haaveilulla. En halua kertoa N, se pitäisi mua pehmona;) Mähän sanoin, etten koskaan mene naimisiin. Suurin syy ehkä tälle haaveilulle on se, että suurin osa kavereista kihlautuu ja muuttaa yhteen. Me ei tehdä kumpaakaan. Ja se on vain musta kiinni. N olisi halunnut muuttaa jo yli vuosi sitten yhteen. Sanoin etten suostu. Se on sanonut että voisi hyvin kihlautua.

Mä en halua kumpaakaan. Haluan kihlautua perinteisesti, niin että häät tulevat heti perään. Haluan myös oikeasti kalliit ja näyttävät sormukset. Sillä jos ja kun kihlaudun ja menen joskus naimisiin haluan tehdä sen kunnolla. Pitkän kaavan kautta.

Monille uusille tuttaville ja kavereille pitää selitellä meidän välejä. Varsinkin sitä, ettemme asu yhdessä. Olemmehan seurustelleet melkein viisi vuotta. Olemmehan paita ja peppu - aina yhdessä. Ja asummekin vuorotellen molempien luona. Molemmat opiskelee ja asuu virallisesti omissa kaksioissaan pääkaupunkiseudulla. Yhtään yötä ei ole nukuttu niin että molemmat olisivat nukkuneet yksin omissa kodeissa. Ei yhtään.

Koulussa kaikilla on prinsessaunelmia ja tarve sitoutua. Mua katotaan säälivästi kuin hullua, kun kerron että asumme eri asunnoissa. Ne sanoo aa, sillä tavalla säälivästi. Ihan kuin se ei olisi minusta kiinni. Ihan kuin se minua haittaisi. Olisihan enemmän rahaa jos asuisimme yhdessä, mutta mä olen sen verran varovainen. Sen verran realisti. Jos jotain käy niin en halua sitä säätämistä. Haluan että mulla on katto pään päällä. Äiti kysyi että miksette muuta yhteen, sanoin etten halua. Se kysy että miksen tuo sukujuhliin N, sanoin etten halua, se on poikaystävä. Ei se ole kysyny enempää.

Ehkä syy miksen halua mitään sitoutumista on se että olen lähisuvun (niiden joiden kanssa olen tekemisissä) niin vanhin. Ei kukaan muu ole kunnolla seurustellut. En ehkä osaa. Olen muutenkin niin varovainen. Haluaisin mennä jonkun toisen tallomia polkuja mun suhteessa. Pelkään et mua pidetään tyhmänä.

Uskon, että äiti  on tyytyväinen mun valintaan. Se itse salamarakastui faijaan ja lopetti koulut kun halusi leikkiä kotia. Oli silloin kahdeksantoista. Ei ole koskaan asunut yksin. Se meni naimisiin nuorena. Sai myös mut nuorena. Myös mummi on varotellut nuorena sitoutumisesta. Olenhan mä monin tavoin sitoutunu N. Ihan henkisesti. Mä oikeesti rakastan sitä, enkä voisi kuvitella elämää ilman. Jos suutun ja turhaudun (jota teen niin dramaattisesti ja täydellä tunnearsenaalilla) niin lepyn viidessätoista minuutissa, korkeintaan puol tuntia ja se toinen vartti on vaan sitä etten kehtaa vielä pyytää anteeksi.

Mihin tarttisin yhteistä kämppää, kun näinki on hyvä? Ihan sujuvasti molemmista puhutaan koteina ja molemmat sanoo että "meille" eikä suinkaan sun tai mun luo ja molempiin kämppiin on molemmilla avaimet.

ps.olen myös kieltänyt kukat.

Työssäoppimininen alkaa olla kohta ohi ja mä oon tyytyväinen.

Mun ohjaaja siellä paikassa oli tosi välinpitämätön ja vähän ohjaava, joka teki harjottelusta inhottavaa. Se ei antanu mulle palautetta kunnolla (vaikka pyysin useasti), se ei lukenu näyttösuunnitelmia ei mitään. Ei edes ollut paikalla kun suoritin näytön. Kun alotin harjottelun mulle ei kerrottu sääntöjä ei mitään, vaikka se tiesi että toi on mun eka työssäoppiminen. Se vaan oletti että tiiän kaiken. Kun mun piti tehdä yksi asia niin kysyin ohjetta ja se sano että tee ihan normaalisti, ja sitten se ei olisikaan mennyt niin? Mitä ihmettä, se oliski pitäny tehä tyylii voltteja heitellen?!? Keitin siis kaurapuuron veteen enkä maitoon.

Puolivälissä sain ensimmäisen rakentavan palautteen, että yksi asia pitää tehdä eritavalla kun kaikki muut työntekijät tekevät ("vaikka me tehdään asia näin niin sun pitää tehdä se noin") okei, en tiennyt. Nyt tiesin, että pystyin korjaamaan ja korjasinkin sen. Sen jälkeen en saanut mitää palautetta.

Arvioinnissa kaikki oli että Opheliac teki hyvin oli hyvä lässynlää - arvosana 2 (asteikolla 1-3). Olin että okei, mitä mun olis pitäny parantaa " en tiiä oikeestaa, en vaan koskaan anna kolmosta". Ja mulla on paha mieli. Mä koen et mua kohtaan on käyttäydytty epäreilusti. Oon tehny kaiken minkä muutki ja enemmänkin! Eikä se edes tiedä miten parantaa. Opettaja sanoi varovasti arvioinnissa kun se ohjaaja kerto mitä kaikkee ja miten, että kuulostaa kolmoselta.

Mä aloin itkee koska olo oli niin epäreilu. Epäreiluus saa mut aina itkemään, mä en tiiä miks. Olo on niin avuton ku tuntuu siltä ettei pääse ja pysty vaikuttaa asioihin. Itken kun muita kohdellaan väärin ja ku mua kohdellaan väärin.

Tunnen oloni niin typeräksi.

A smile of joy arrives in me, but sedation changes to panic and nausea.

Mä sain yhtäkkiä ahaa-ilmiön mun ja liikunnan välisestä suhteesta. Mä tajusin vasta nyt, että syy siihen miksen jaksa/pysty pitämään mitään liikuntaharrastusta yllä johtuu syömishäiriöstä.

Mulle kehitty jo väärentyny kuva liikuntaan ihan yläasteen alussa, jopa ala-asteen lopussa. Se oli mulle vaan "miinuskaloreita" keino saada hyvä vatsa, tiukat reidet, laihtua. Se menetti jo silloin kauneutensa, flownsa ja kaiken hauskuutensa. Sama käy vieläkin kun alotan harrastamaan liikuntaa. Keväällä aloin käydä pilateksessa kerran viikossa. Muutamassa viikossa se oli muuttunut sellaiseksi viikko ohjelmaksi että kerran viikossa oli pilatestunti sekä joogatunti sekä selkävatsasuperlihasjokutunti ja kahdesti lähes kolmen tunnin kuntosali. Näin vain itseni täydellisen seksikkäässä uimapukukunnossa ja vähensin syömistä. Miten yksi pieni pilatestunti viikossa paisuu mun käsissä hirviöksi?

Sama on ruuan kanssa. Olen kuin alkoholisti, joko tai. Joko en laske kaloreita ollenkaan, enkä mieti mitä syön, eli fiilispohjalta niin ranskalaisia kuin suklaatakin. Toinen vaihtoehto on se, että pikkuhiljaa pieni miettiminen muuttuu kaloreiden laskemiseksi ja 500 kalorin maksimi päiväsyönneiksi.

Haluan alottaa liikunnan ja haluan katsoa syömisiäni ilman että rupean pelleilemään, vaatimaan liikoja ja ahdistumaan. Ehkä koitan uudestaan. Tervehdyn vaan kuumeesta ja menen jonnekkin liikkumaan. Ja katson syömisiäni. Positiivista on se etten enää halua olla laiha, vaan muodokas, lihaksikas ja jäntevä. Niin kuin Jennifer Nicole Lee.

"Sometimes is never quite enough. If you're flawless, then you'll win my love. Don't forget to win first place. Don't forget to keep that smile on your face"

Mä oon omalla tavallani hukassa elämäni kanssa, mutta toisaalta se ei ole koskaan ollut näin selvä.

Mä en jaksaisi opiskella, en oikein tiedä miksi? En ole (erityisen) väsynyt taikka voimaton, ainoastaa normaali talviuupunu. Mä olen nyt työharjottelussa ja pidän siitä. Tykkään että saan vain tehdä asioita konkreettisesti, ilman selviä määritelmiä omasta osaamisesta. Siitä se on ehkä kiinni. Tarvitsen nyt sellaisen hermoloman, ettei kukaan arvostele mun työskentelyä tai tekemistä ja vertaa sitä muihin. Koulussa on aina jokin arvo ja asteikon jossain päässä. Ei, en oo koskaan ollut huono koulussa, vaikka täysin väliinpitämätön ja patalaiska olen ollutkin. Yläasteelta sain lukuaineista reilun kasin ja taide- ja taitoaineet korotti lisää, ne oli kaikki ysejä ja kymppejä (paitsi liikunta). Lukiossa reaalit ovat yli ysin ja kaikki aineet melkein ysin.

Silti pelkään sitä painetta ja arvostelua.

Olen lähihoitajakoulussa lintsannut kokeista, koska pelkään että ne menevät huonosti. Määrittelenkö mä oikeesti älykkyyden kautta itseni noin vahvasti? Mä haluaisin puhua siitä jollekkin saadakseni sen kuntoon. Siksi päiväkodissa on ollut helpottavaa olla, vielä ne ei ole arvioineet mun osaamista, vasta muutaman viikon päästä. Mä en vain tiedä miten mä pääsen taas johonkin jossa voin puhua ja yrittää löytää ratkaisua siihen. Mä en voi koulussa mennä juttelemaan kuraattoripsykologi-mikä-lie päätätykälle muutamasta syystä a)en halua että muut tietää asiasta, vaikkei tätä ihmeellisemmästä asiasta olekaan kyse ja b)se nainen on ollu aiemmin hoitamassa mua nuortenpsykiatrisella polilla vai mikä sen nimi olikaan. Mulla oli kai kolme eri juttukaveria, koska oon käyny pätkissä, kun kuvittelin olevani terve ja lopetin ja tadaa uudestaan taas.

Inhosin sitä naista. Se ei ymmärtäny mua. Se ei ymmärtäny, että monet mun ongelmat tuli elämän merkityksettömyyden kokemisesta. Se tuomitsi ja saarnasi mulle päihteiden käytöstä ja lyttäsi asiat joista halusin keskustella. Myönnän, en ollut liian yhteistyökykyinen - sillä äiti oli kiristäny, vaikkakin ihan syystä, mut alottamaan siellä uudestaan. Olin viisitoista, sen ikäiset eivät ole hirveän helppoja. Aikaisempi ihminen oli lopettanut, joten sain hänet.

En halua siis kohdata sitä henkilöä, joten en saa koulusta apua. En myöskään halua kertoa äidille, koska en halua aiheuttaa surua ja murhetta. Mä haluan vain vaikka kehittää arvon kieltävän defenssimekanismin, tai jonkun, joka auttaa suoriutumaan edes jostain koulusta, edes joskus.

Hah, taidampa kärsiä sittenkin kilttityttö-syndroomasta, vaikken koskaan voinut uskoa se iskevän muhun. Tule takaisin pörröpäinen ja tulisieluinen pikku-Opheliac, tarvitsen apuasi!