It hurts

Mä kidutan itseäni päivästä toiseen.

Tuntuu että elämä on hajalla.

Mä toivon että J vastaisi mun kirjeeseen, mutta vastausta ei ole tullut. Pitäisikö vain luovuttaa? Se sai sen kuitenkin ainakin 10 päivää sitten. Pitäisikö vain antaaa olla, riisua se elämästäni niinkuin minut on riisuttu niin monien ihmisten elämistä.

Mä olen lihava ja ruma ja aivan liian ahdistunut. Mua ällöttää mun olemus. Mä olen liian ruma ja lihava ja lihon koko aika. Mä en kestä. Mä konkreettisesti voisin helposti laihtuaa 10kg ja olla silti oikeastikkin normaalipainoinen. Olen siinä normaalin ja yläreunoilla jos rehellisesti sanon ja inhoan sitä.

Kun haluaa tervehtyä alkaa ahmia. En osaa laittaa itseäni tasapainoon, joka on kamalaa. Mussa on vaan ON ja OFF napit ja molemmat vaihtoehdot ovat niin helvetin huonoja. Mä vasta nyt tajusin että se on niin moneen kertan aiheuttanut mun häröilyn joka tulee aina uudestaan ja uudestaan, kun en osaa normaalisti syödä.

5 minuuttia aikaa, sittten on pakko nousta. Silloin on vaan 20 minuttiia ennen kouluunlähtöä - se on vähän.

Mä sain paperit hullulasta kun lopetin kontaktin. Eli vuosi sitten kun mut diagnosoitiin uudestaan niin nimitys lieveni F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila ja erikseen mainittuna että on ongelmia syömisen ja ruumiinkuvan kanssa. Positiivista - on tapahtunut edistystä ja paljonkin. Viimeksi oli erikseen F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö ja F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita, taisi olla vielä jokin muukin, mut mä en muista. Mä hävitin ne paperit. Nyt onneksi diagnoosi laski - ehkä tervehdyn?

Miksi tää jaksottelee näin? Tuntuu että koko elämä on ollut jonkinlaista tanssia masennuksen kanssa. Hetkittäin hyvä, hetkittäin niin helvetin huono. Mä en pysty liikkumaan. Mä en voi mennä kouluun. Mä oon liian huono. Mä oon liian arvovoton. 


Vittu miks mä edes kirjotan tänne mitään? Mä en osaa edes kirjottaa ja se mua inhottaa. Mu teksti muuttuu huonommaksi ja huonommaksi ilman mitään asiaa.

Mun poikakaveri soittaa. Mä en halua vastata. Se vain kysyisi missä olen ja milloin tulen enkä halua sanoa etten tule - en ainakaan vielä.

Can we pretend that airplanes In the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Marian kommentti sai mut miettimään - tekisikö kevyt lääkitys oikeasti hyvää mulle? Olenko mä sittenkin oikeasti masentunut? Enkö mä vain pysty näkemään sitä, koska vertaan kaikkea parin vuoden takaiseen jolloin olin aivan liian paskana. Entä jos se oikeasti tekisi hyvää? Mä en ole ikinä ajatellut sitä mahdollisuutta, mutta mitä menettää kokeilemalla? Mä pelkään vaan sivuvaikutuksia ja eniten tunteiden latistumista sekä haluttomuutta, varsinkin haluttomuutta.

Mä myös pelkään myöntää sitä, että mä olisin oikeasti sairas vieläkin. Toisaalta mä myös pelkään hyväksyä lääkitystä, koska en ole ehkä muiden mielestä sen tarpeessa.

Toisaalta mua myös pelottaa ajatus siitä että entä jos oikeasti mun luonteeseen kuuluu vain tälläinen ailahtelevaisuus ja herkkyys? Mä en halua sitä. Mä en halua ahdistua, mä en halua syyllistyä. Mä haluan olla onnellinen.

Jos tämä on normaalia, niin miten ihmiset ovat niin vahvoja?


Mua pelottaa lääkitys myös siksi etten oo oikeestaan kuullu muuta kuin negatiivista kommenttia siitä, kuinka se saa zombieks. Kiltit jotka luette tätä ja joilla on mielialalääkitys niin laittakaa kommenttia omista kokemuksistanne ja lääketyypistä( ssri, snri jne)! Mä haluan kuulla miten ihmiset ovat kokeneet sen.


Hah niin kuin huomaatte olen taas koukussa rakkaaseen blogiini. Parasta terapiaa mitä on. Tässä saa setvittyä päätä niin hyvin. Tän hetkine terapeutti antaa liian kovaa palautetta, outoa kyllä mutta se arvostelee mun sanomisia. Se sen reaktiot kun puhun kehonkuvasta on inhottavia.

Se ei ymmärrä että mä ymmärrän.
Se ei tajua että mä tajuan sen asian olevan väärin.
Se ei ymmärrä että mä en halua laihduttaa, enkä laihduta - mä haluan vaan muuttaa mun ihanteet päästä.
Mä tiedän niiden olevan sairaita, mutta se ei usko mun tietävän.

Jos jokainen pystyisi siitä vaan sormia napsauttamalla muuttaa ajatusmallinsa niin hän olisi työtön. Helvetti mitä mä enään kuhnailisin jos osaisin? Mä olen aina halunnut, koko elämäni ajan. Mutta mä en osaa.

Se on samanlainen kuin mutsi jonka mukaan masennus oli kiinni musta itestäni.


Miksi ne ei ymmärrä?

Ei tää oo musta kivaa.

Jos mä pystyisin siihen nii helposti, kaikki olis loppunu jo niin kauan aikaa sitten.

Even though I hold the weight of the whole world on my shoulders. I am never supposed to show it, my crew ain't supposed to know it.

Anteeksi. Ja kiitos rakkaalle Grassolle, joka aina jaksaa kysellä mun perään. Kiitos oikeasti niin paljon.

Mitä pidempään olen kirjoittamatta sitä vaikeampi on kirjoittaa. Mä tunnen pettäväni teidän kaikki.

Mä en enää osaa kirjottaa. Eikä sillä että aikaakaan ois. Mun poikakaveri on puolet viikosta täällä aina yötä, ja toissaviikon mä olin kokonaan sen luona kun sen vanhemmat oli poissa. Se kun olen yksin yritän saada koulua pidettyä kasassa - mä en ole tippunut yhdeltäkään kurssilta ja poissaoloja on maksimissaan kolme per kurssi. Se on helvetin hyvin mulle. Viimevuonna se oli kaks kertaa enemmä.


Mä oon päättäny tulla ehjäks. Oikeesti ehjäks sellaseks mikä mä en oo ollu koskaan.

Mun terapeutti haluis mulle intensiivistä psykoterapiaa, kuulemma mä oon sen tarpeessa. Mä olin vaan rehellinen sille. Mä kerroin kuinka koen elämän merkityksettömäks, jonka takia haluaisin tappaa itseni niin helposti. Mä kerroin kuinka sairaalla tavalla kaunis ja kiehtova Isabelle Caro on vartaloltaan. Mä kerroin kaiken. Sen tunnin mä vaan puhuin. Mä hymyilin sillä sairaalla tavalla, sillä mä tiesin mun sanojen olevan pahoja. Se kommentoi mun puheeseen, se ei tajunnu. Se sai mut vaan hyökkääväks.

Se puhu et mun pitäis nähä lääkäriä. Mä ihmettelin, ainoo kerta koko mun kolmen vuoden historian aikana mä oon vaan kerran käyny lääkärillä, ja sekin koska tarvitsin nappeja unettomuuteen. Kuulemma siellä pitäisi käydä alle puolen vuoden välein. Miksi? Se myös mietti masennuslääkkeitä.

Miksei kukaan kuuntele?? Mä en ole masentunut. Mä en ole okei, mutta mä en ole masentunut. Masennus on kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Mä ainoastaan tipahdan pienestäkin stressistä tai vastoinkäymisestä. Mä vaan tunnen helposti kykenemättömyyttä ja huonoutta, mutta se ei ole masennusta. Masennus vie kyvyn nousta edes sängystä, se vie kyvyn tuntea iloa mistään. Se vie kyvyn hymyillä ja nauraa, paitsi tietysti mustaakin mustemmalle huumorille, joka on aina muhun iskenyt. Ja silloinkin se nauru ei ole iloista... se on erillaista.


Mä syön, mä juon. Mä olen taas "normaali" vaikka pää huutaa sisältä muuta. Tää on se mun suurin ongelma. Mä olen nyt fyysisesti helvetin lihava ja itku meinas päästä ku jouduin lääkärissä vaa'alle. Mut mä en halua näyttää tältä. Mua oksettaa itteni. Mä voin syödä helvetti vaikka mitä läskiä, mä voin olla välittämättä siltä, mutta mä oon silti omasta mielestäni kuin tavattoman ylipainoinen laihdutusleikkauksen tarpeessa oleva.

Mä haluan sen pään kuntoon. Vittu mä oon liian pitkään, yli viis vuotta, ollu tässä kierteessä. Hetki paskaa, hetki hyvää, hetki paskaa, hetki hyvää. Koska se ajatus on ja pysyy. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihoin. Painoindeksi 16 on normaali. Miten mun pää on sekottunu näin pahasti?

Mä tiedän ettei se ole oikein. Mä tiedän että Isabelle Caron on sairaalloinen luuranko, mutta miksen mä näe sitä? Miksi niissä Caron anoreksian vastaisissa kuvissa mä nään läskiä. Tää kaikki on tunteen ja järjen taistelua. Mä tiedän mikä on oikein, mutta tunnen väärin.

Onko tästä oikeasti koskaan mahdollista päästä eroon? Mä tiedän että asia mikä vaikuttaisi niin paljon mun elämänlaatuun olisi just ton päänsisäsen kauneusihanteen muuttuminen. Mä oon niin sick an tired tästä koko asiasta.

Kaikki on kiinni mun itsetunnosta ja arvostuksesta. SIitä että pitäisin itseäni arvokkaana.


Mä en ymmärrä miten mun poikakaveri on jaksanu mua jo yli kaks vuotta. Mä oon vaan helvetti sekoileva pikkutyttö. Mä en oo terve sisältä, mä en oo tasapainosta nähnykkään. Mä olen itsetuhoinen, helposti hajoava - kuin lasi, kestää niin helvetisti mutta pieni isku oikeaan kohtaa tuhoaa kokonaan.

Se ihminen on pitäny mut hengissä. Mä oon nii helvetin kiitollinen.


Anteeksi, mutta mä en laita yhtään kuvaa. Mä en halua avata thinspokansioita. Mä en vaan pysty.

Mä en ole pitkään aikaan taaskaan kirjoittanut mitään.

Musta tuntuu etten enää osaa kirjoittaa mitään. Kaikki on liian tasaista.

Koulua on menny kaks viikkoa ja saldona on kaks poissaolotuntia. Mä olen ylpeä itsestäni, mutta toisaalta pakko saada paremmin. Mä en tipu yheltäkään kurssilta. Mä en voi. Mä en saa.


Mä haluasin kirjoittaa, mutta jokainen ilta jolloin olen yksin (ei sillä että niitäkään liian montaa olisi ollut) menee kavereiden kanssa puhumiseen ja koulusta stressaamiseen ja läksyihin. Tänään mun pitäisi vielä ehtiä lukemaan ruotsin sanikseen ja kirjoittaa filosofian essee sekä lukea psykologiaa. Mä en oo vielä ehtiny tehä mitään, kun koulusta kotiin päästyäni, viiden jälkeen, rupesin nukkumaan päiväunia ja heräsin puol ysiltä. Ihanaa. Mulla on ihan sika pitkiä päiviä enkä mä oo tottunu niihin.


Mun terapeutti soitti ja mä sain sille ajan, johon on vielä kaks viikkoa. Onneks mä sen jälkeen saan taas vakituiset ja säännölliset ajat. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, että kuinka usein mä haluan käyntejä. Omalla tavallani mä haluaisin kerran viikkoon, toisaalta taas harvemmin. Mä haluasin useasti, että mä oikesti oppisin työskentelemään sen kanssa ja saisin selvitettyä monia asioita. Toisaalta mä tunnen syyllisyyttä siitä että ilman akuuttia tarvetta vien tilaa enemmän tarvitsevilta, se on itse niin vihjannutkin. Samalla taas en halua liian useasti käyntejä ettei koulu kärsisi ja tulisi liikaa poissaoloja.

Mä haluan oppia arvostamaan itseäni. Se on numero yksi. Mä haluan oppia sen.

Mä haluan olla ahdistumatta kontrollin puutteesta.

Mä haluan saada ne asiat kuntoon.

Ei sillä ole helvetti väliä syönkö tai viiltelenkö nyt vai en, silti pää on sisältä samallainen. Mä tarvitsen oikeasti terapiaa saadakseni itteni lopullisesti kuntoon. Mä en jaksa enään yhtään vuotta hulluden ja tervejärkisyyden välissä pomputellessa. Mä en ole enään tarpeeksi sairas, mutten tarpeeksi terve. Outoa käytin termiä sairas, vaikka ikinä ennen en ole käyttänyt tai kokenut niin. Ehkä mä vihdoinkin myönnän että mä en ole tasapainoinen, mun pää ei ole terve miltään osa-alueelta.

Mä en ehkä nyt ole masentunut, mutta silti taustalla on vielä syyt siihen miksi vajoan masennukseen niin helpolla. Mä ehkä nyt syön, mutta silti on vielä syyt miksi reagoin syömättömyydellä. Mitään ei ole korjattu sisältä. Mä en ehkä oireile tällä hetkellä, mutta en ole silti terve. Pienikin stressi tai vastoinkäyminen kaataa mut taas. Mä vihdoin ymmärrän sen oikeasti.

Mä olin tyhmä kun lopetin terapian ensimmäisen kerran, kuvittelin että joku olisi oikeasti muuttunut, vain koska hetkeen en halunnut kuolla joka hetki. Ei se johtunut siitä että mä olisin ollut okei, vaan siitä että mun elämä oli okei. Mä löysin rakastavan ja oikeasti välittävän ihmisen, uuden palkitsevan harrastuksen, uudet kaverit, mä sain konkreettisesti elämäni kuntoon.


Mä oon huolissani J.iistä. Se on ollu pari kertaa koulussa nyt parin viikon aikana. Sen on pakko päästä läpi. Se ei voi enään uudestaan tippuu amiksesta. Se on jo kertaamasta ykköstä, kun sai potkut poissaolojen takia kolmen kuukauden jälkeen. Sen on pakko saada sen elämä kuntoon ihan konkreettisesti. Sen on pakko. Se ei edes nää sen kamankäytössä mitään väärää. Se sanoo tutkiskelevansa itseään. Se sanoo että se on hauskaa. Se sai taas uudet unilääkkeet ja sen masennuslääkkeiden annosta nostettiin.

Mä pelkään ettei se tota tahtia pysy liian kauaa elossa. Mä haluan että se pysyy, mutta mä pelkään.

I'm sorry...I can't be perfect.

Anteeksi.

Mä en ymmärrä miten en enää osaa kirjoittaa tänne, ei sillä että olisi liikaa ollut aikaakaan.

Musta tuntuu et mä oon vaan väsyny koko ajan. Mä nukun kaheksan tuntia ja silti keskittyminen ei riitä tunneille ja kotona haluan vain nukkumaan. Se ei toimi. Mun koulunkäynti ei toimi.

Mä painan luultavasti täsmälleen saman verran kuin viime joulukuussa ennen kuin alotin taas sen yhden laihduttamisjakson. Nyt mä oon jopa siirtynyt terveelliseen ruokavalioon. Tänään söin kouluruuan, 2 sämpylää sekä pienen murokulhollisen kotona vielä toista ruokaa, se on aika normaali, paitsi että normaalisti mä en syö kuin yhden leivän. Paha tapa. Pitäisi lopettaa. Mä en stressaa syömisistä enkä mitään ja toi on just hyvä.


Ensimmäiset huonoudentunteet tunneilla ilmestyivät. Syventävillä kursseilla on monia hyviä. Se tuntuu pahalta. Nyt mä tuskailen esseen kanssa ja tuntuu ettei siitä tule mitään. Mä en halua olla huono. Mä haluan että mä olen hyvä. Mieluiten paras. Mä en halua olla keskinkertainen. Mä haluasin luovuttaa monien aineiden suhteen, musta tuntuu ettei mun rahkeet riitä niissä. Etten ole tarpeeksi fiksu. Mun poikakaveri valittaa aina kun sätin itseäni - se ei ole kuulemma totta.

Mua ahdistaa ne jotka vastaa hyvin ja pitkästi. Mä oon kilpailuhenkinen. Mä kärsin alemmuudentunteista, mä haluan olla parempi. En kaikissa aineissa, vain niissä jotka merkitsevät, joissa olen aina kokenut olevani hyvä.


Viikko koulua ja yksi poissaolo.


Mun terapeutti ei oo soittanu vieläkään. Millon se tulee lomalta vai onko se unohtanut mut kokonaan? Kuitenkaan mä en ollu ehtiny kuin muutamia kertoja tavata sitä ennen sen lomaa. Mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä haluan selvittää mun päätäni ja päästä eroon esimerkiksi tosta huonommuudentunteesta. Mä haluan käsitellä ja selvittää sen, musta tuntuu etten ainakaan vielä osaa käsitellä sitä yksin


Mä alan nyt tajuamaan sitä että ennen kuin mä saan käsiteltyä monia asioita mä en koskaan pysty olemaan ehjä. Mun täytyy oppia kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni, hyväksymään virheet ja pitämään arvokkaana ilman että kenenkään pitäisi todistella sitä. Mä en jaksa ja halua yrittää pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä menestyä hyvin tietyissä aineissa - se ei edes ole tervettä. Ysin mä saan niistä kaikista helposti yrittämättä, ja musta se ei edes ole niissä aineissa hyvä numero vaan mun on pakko saada kymppi.

I know what's right, but I wanna do wrong. Can't stop. You gotta let me go. There's something in me I can't control...

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.


Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.


Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.

Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.

Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.


Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.


Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.

Mutta entä jos teen?

All these asphyxiated, self-medicated; take the white pill, you'll feel alright

Mä tulin just sairaalasta kotiin.

Siel päivystyksessä oli joku runnellun näköinen kamapää. Se oli ihan verillä ja helvetin sekaisin. Ne muut ihmiset nauro sille. Se hallusinoi eikä pysyny pystyssä. Mulle tuli huono olo. Mä en haluu ikinä olla enään tollanen, mä en haluu et J on tollanen koskaan, en kukaan kenet tunnen. Se jotenkin pysäytti hetkeks miettimään, miettimään miltä siitä tuntui. Kuinka mä voisin itse olla siinä samassa tilanteessa, eikä se edes niin epätodennäköstä olisi ollutkaan joskus.

Mua pelottaa ja mä kaipaan työntekijää psy.polilla.

Varsinkin vahva kaipuu sitä työntekijää kohtaan tuli tänään kun katsoin ohjelmaa viiltelystä. Se kolahti, ne samat tunteet ne olot, kun siinä samassa sivuttiin vahvasti myös masennusta ja syömishäröilyä.

Pahiten iski silti se kuin yksi työssään paljon nuoria viilteliöitä tavannut sairaanhoitaja, joka oli tehnyt väitöskirjan, selitti nuoresta tytöstä joka kirjoitti hänelle omaavansa kaiken. Sillä oli kaikki kunnossa, mutta jokin sattui sisältä. Hän yritti kertoa siitä vanhemmilleen mutta ne sanoivat, että kaikilla on stressiä, ihan sama, ei sillä ole merkitystä - sama vastaanotto on ainoa mikä mun mut kohdannu. Aina se että mulla on kaikki hyvin, ole kunnolla, älä valita, ei sulla ole ongelmia. Niin mun äiti sanoo.

Kaikki on pelleilyä, josta pääsee pois jos vaan yrittää.

"Lopeta toi pelleily ja syö" - olin laihtunut yli kymmenen kiloa ja elin alle 200kcal

"Nosta se persees ylös äläkä oo tollanen laiskapaska" - itkin sängyssä voimattomana ja halusin tappaa itseni

"Älä pura vihaas muihin, ei muut oo sulle mitään tehny. Pura se ittees." - ja sen jälkeen satutin itseäni ensimmäisen kerran.

"Sulla ei ole mitään ongelmia, sulla on kaikki hyvin, joten älä valita."


Mulla ei ollut kaikki hyvin. Se kiellettiin, mutsin mielestä masennusta ei oo olemassa ja aina pitäisi olla rationaalinen ja viisas, mutta mä en ole. Jos mua sattuu mä en osaa olla tuntematta kipua. Mä oon herkkä, mä otan jokaisen sanan itseeni, mä löydän aina itsestäni vian. Mä pelkään et mä en muutu koskaan muuksi. Mä pelkään että mä aina olen tälläinen, hieman masennuksen reunalla taiteileva, joka ei ikinä pääse eroon haamuistaan.

Pääsekö aaveistaan ikinä eroon?

Oppiiko ikinä suhtautumaan itseensä ja kehoonsa oikein?

Osaako ikinä olemaan ahdistumatta turhasta, olemaan onnellinen?

Pystyykö elämään ilman halua ja kaipausta ja pientä kiusausta maistaa sitä kaunista nappia?

When I'm with you, I can just be myself. You're always where you say you will be, shocking, 'cause I never knew love like this could exist.

Kaksi viimeistä päivää on mennyt syömisten osalta miljoonissa. Eilen söin poikakaverin tarjoaman ruuan ulkona ja sen tarjoamat jätskit - en muuta. Tänään sama, se maksoi mulle ruuat ja jätskit. Muuta en ole syönyt kumpanakaan päivänä. Mä en osaa itse maksaa ruuasta, se tuntuu vain "pahalta" vieläkin. Joten se on joutunut tarjoamaan mulle ruuat molempina päivinä, raxin salaatit toisena ja toisena falafeleja. Viikonloppukin menee sen rahoja syöden.

Mä syön ainoastaan asioita mitä mulla on jo valmiiksi kotona, eikä enään ole edes yhtään hedelmää tai pilttiä. Ei edes salaattitarpeita. Ananasta ja tofua, sekä porkkanoita ja sipuleita aikalailla ainoastaan jääkaapissa. Tummaa makaroonia ja soijarouhetta kaapissa. Wokkivihanneksia, katkarapuja ja vihannessosekeittoja pakkasessa. Siinä on suunnilleen mun ruuat. Mun tarkotus on yrittää elää niillä pari viikkoa. Mä en halua ostaa ruokaa. Mä haluan vaatteita.

Mä syön nykyään vain ruuat jotka se ostaa mulle. Enkä tiedä vieläkään syytä miksi. Luultavasti huominenkin menee taas yhdellä ruualla. Se tulee meille ja ostaa ruokaa mukanaan. Se tuntee mut, se tietää että voin olla helposti syömättä, se tietää että en pidä ruuan ostamisesta. Mä ostan lähes ainoastaan mehua ja limua hyvällä omallatunnolla, nytkin mun jääkaapissa on kolme avattua puolentoistalitran lightlimua. Lightmehutiivistettä on jäljellä vain puolipulloa.


Mä haluan olla normaali ja tyytyväinen itseeni. Mä en ole. Mä ahdistun vähän väliä omista makkaroista, viimeksi tänään kaupassa kun kuumalla ja nihkeällä iholla farkut tuntuivat liian tiukoilta.


Mä odotan että mun terapeutti tulee lomalta, siihen on aikaa vielä kuukausi. Mä haluan, mä kaipaan sitä. Mä haluan saada mun pääni selväksi. Mä haluan oppia rakastamaan itseäni. Mä haluan tuntea itseni arvokkaaksi. Mä en tunne, mutta mä haluan. Mä tunnen nyt olevani niin kadoksissa. Mä en tiedä mistään mitään, mä tarttisin mun poikakaverin mun luokse halaamaan mua ja kertomaan kuinka se rakastaa mua. Ainoa ihminen, joka saa mut tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Mua itkettää, enkä edes tiedä miksi.

Mä kaipaan käpertymistä kainaloon ja kuiskauksia ja lupauksia. Silittelyjä ja halaamisia.

Mä tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi.

Mä kaipaan kosketusta.

Mä kaipaan kuiskauksia.

It makes me lose control, it makes me go insane

Tänään taas läskipäivä kalorit meni n.400. Oksettavaa ja kuvottavaa. Mä vaan lihon tollasella määrällä, miksen mä osaa pysyä kurissa? Miks mä retkahdin ja söin sokeritonta kevytjäätelöä? Siin ei onneks ollu ku 70kcal/100g, mutta silti. Mä olisin pärjännyt paremmin ilman, paljon paljon paremmin. Miksen mä edes ottanu sitä pirkan sorbettia jossa on 27kcal/100g? Vaikkei siitä niin mahdottomasti kaloreita tullutkaan niin se oli repsahdus. Mä annoin mun mieliteoille periksi. Mä oon vaan niin heikko.

Mä oon onnellinen, huomenna mä en tuu mitenkään pääsee himaan ennen 7-8. Ja jos mä en ota rahaa mukaan, vaan taskuun omenan niin huomenna tulee syötyä hieman pakkoruokaa, joka on toivottavasti epäkeittoa et voin syödä sitte vaan salaattia, sekä omena. Illalla ei ole mitään mihin repsahtaa. Jääkapissa on vain saalaattia, tomaattia, kurkkua, raejuustoa, porkkanaa, omenaa, kiiviä, kaks pilttiä ja purkkianasta. Leipää ei ole. Voita ei ole. Eilisiä jämiä ei ole. Nam, ei mitään himoittavaa.

Mua oksetti tänään mun jalat ja perse – ne oli niin muodokkaat. Ne oli oksettavan isot. Mä haluan et niit ei olis. Tavotteena olemattomuus ja mua inhotti. Mä en halua sellasta persettä tai sellasia jalkoja. Mä haluun vaan ne kaikki pois.


Mun tää kämppä on jo nyt läävä.

Puoliks purettuja laatikoita ja täysin sekalaisia tavaroita lattialla. Mä odotan niin ylihuomista jollon ehin alottaa kunnollisen järkkäämisen. Tää on niin ruma ja kamala nyt. Mä oon sotkune, mut haluun oppia siistiks. Torstaina mul on vaa vika terapeuttitätikäynti ennen sen kesäloman alkua. Mua ärsyttää. Mun olo on aina hyvä ja onnellinen kun tulee käynninaika ja just sen jälkee kamala ahdistus. Ei ikinä mee niin hyvin et vois puhua.

Mun on pakko ens syksylle varmaan lisätä käyntejä. Mä jotenkin pelkään jo nyt kesän loppumista ja mun tavatonta feilauskierrettä koulun kanssa. Lintsaus-ahdistus-lintsaus-ahdistus... Eikä loppua ole. Mä en haluu sitä enää. Mä haluun täl kertaa onnistua. Kerranki. Mä haluun pystyä siihen.

...but when you've tasted excess, everything else tastes bland

Mun kaveri, J, sniffas puoltoista tuntii sitten nenukkaansa helvetisti vahvaa teollisuuskemikaalia. Mua pelottaa sen puolesta. Se oli täysin pihalla ja oli omassa ihmemaassaan. Hapon kaltasta mössöä. Ei mitään nättiä. Siks mä inhoonkin kamankäytön romantisointia, mitä vitun hienoa siinä on et pikkutyttö istuu avuttomana ulkona, palelelee, oksentelee, tärisee, sammaltaa ja polttaa askin ketjussa, koska vaan paleltaa niin helvetisti. Koirankusettajat kiertää kaukaa ja nopeuttaa tahtia, varoo kattomasta kohden. Mitä hienoa ja mahtavaa? Räkä tai veri valuu nätisti nenästä muijan huomaamatta. Se on kuvottavaa touhua.

Mä tulin äsken himaa, sen piti päästä kotiin ennenku se paska nousis viel pahemmin päälle. Mä en tiiä mitä mä voin tehä. Se ei oo koulussa tai missään, eikä tuu ensvuonakaan olevaan.

Mä tunnen olon niin tyhjäks ja avuttomaks. Se ämmä on tikittävä aikapommi. Se voi kuolla milloin tahansa.

Mä oon ainoa joka pitää siitä huolta, se soittaa mulle ja mä tuun istuu se vieree ja puhuu mukavia ja kattoo et se pysyy elossa. Mä oon ainoo joho se luottaa. Mä en tiedä kestäks mä. Mä pelkään et se kuolee. Sillo mä oon syyllinen, vaikka mä tiedän etten ole, mä olen silti. Musta tuntuu siltä. Mä en voi mitään auttaa tai tehä. Mun vaan pitää yrittää pitää se hengissä. Mä oon alusta saakka ollu se joka pitää asiat hallinnassa meistä kahesta. Mä olin se järkevämpi, mä katoin et se pysy elossa ja katon vieläkin, nyt mä oon vaan itse selvänä. Tätä on jatkunu yli kolme vuotta. Helvetin rumaa.

Anteeks tää ajatusvirta. Mun olo on vaan niin tyhjä.


Mun piti tehä täst postauksesta ilonen ja innostunu kun sain eilen asuntotarjouksen ja kävin tänään kattomassa mestaa. Se oli ihana, 50 neliöö yksin mulle. Eikä mua enää ees pelota asia. Mutsi miettii asiaa viikonlopun yli mut mä oon lähes sata varma et se suostuu, kun se on jo periaatteessa nyt suostunu. Mä en osaa täl hetkellä olla innostunu, mua pelottaa liikaa. Mut siis se on asia mitä oon eniten toivonu. Mä jopa kerroin asiasta faijalle ja se otti sen hyvin.

Se on alle kahen kilsan päästä mun nykyisestä kämpästä. Mun ikioma yksin. Se on valtava.


Mä en ymmärrä mitä mä tekisin ilman mun poikakaveria.

Mä oon nyt ihan hajalla tästä kaikesta. J on kuitenki mun tärkein kaveri, ainoo joka on pysyny mun luona mun paskimpien aikojen läpi. J ja mun poikakaveri ei oo missää väleissä, ja se on hyvä. Mä en haluiskaan et ne on. Ne molemmat edustaa ihan eri asioita mulle. J on mun vanha elämä, mun poikakaveri uus. J on se sekasin oleva minä ja poikakaveri terve minä. Niit ei kuulu sekottaa.

Silti mun poikakaveri jaksaa keskellä yötä jauhaa mun kaa asiasta taas kerran. Se on aina mun luona kun mä tarviin. Ei sitä kiinnosta asia mut se silti on, enkä mä ees ymmärrä miks. Mä en oo sen arvonen.


Mun terapeuttitäti on yrittäny kaks vikaa kertaa saada mut lääkitykselle, se ei suostu uskoo ettei mul oo masennusta. Mä oon jo parantunu ja parannun koko aikaa enemmän. Se sanoo koko aika et "se on masennuksen oire" kun puhun vaikka väsymyksestä tai unettomuudesta. Mä tunnen itteni, mä tiedän millon mä oon suht täysjärkinen. Se yritti saada mua sisälle, kun mainitsin et aamulla mul oli olo et olis parempi olla kuollu, vaikken ollu menossa tappamaan itseäni (kyllä se ajatus kutkutti ja houkutti, mutta järki oli vastassa - se on oikeastaan aika normaalitilanne mulle). Mä vaan halusin pois vastuusta ja elämästä. Mä en vaa ymmärrä tän maailman merkitystä. Me halajataan rahaa ja tavaroita mitä me ei ehitä käyttää, kaikki on turhaa. Keräily ja metsästysyhteiskunnissa ruuanhankintaan meni päivässä kolme tuntia, nyt 7-8.

Anteeks epäselvyys. Mä en vaan itsekkään ymmärrä itteäni.

Anteeks jatkuvat ylipitkät yliepäselvät postaukset jotka jauhaa samaa uudestaan.

Anteeks.

Little things made me who i am today

Äitienpäivä oli aivan täydellinen. Mä tein ihan itse hienon päivällisen mutsille, siskoille ja mummille:) Kaikki oli täydellisen valmista kun ne tuli sisälle, jäliruuaks oli mun läskisuklaakakkua. Mä olin hyvä siinä oikeestikki. Mä oon hyvä siinä. Ne kaikki piti niistä ja mä tunsin onnistuneeni.

FB:eessä on yhteisö "Behind every strong girl is an assshole who made her that way", ja se sai mut miettimään. Mä oon loppujen lopuks aika vahva, vaikka oonki nii helposti särkyvä, sillä vaikka se kuulostais kuinka itsesääliltä tai liiottelulta niin mä oon sitä mieltä et mä oon ihan helvetin vahva kun oon säilyny tähän saakka. Mul on oikeestaan kolme asiaa, jotka on vaikuttanu muhun varmaan eniten: isän liiallinen alkoholinkäyttö, koulukiusaaminen ja mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko.

Mun faija ja mutsi eros kun mä olin kymmenen. Faija joi liikaa. Se oli yks niiden eron syy. Mua ahdisti se ihan helvetisti, se oli niin avuton silloin. Mä en vielkää pidä siitä että nään sen juovan yhtään, vaikkei se enään juokkaan, ainakaan mun nähteni. Sil on uus vaimo ja vaimolla entisestä liitosta kaks rasittavaa lasta. Ne elää niiden idyllissään omakotitalossa, koiran ja kahden farmariauton kanssa. Mul alussa oli kamalia vaikeuksia fittaa siihen taloon, nyt vuosien jälkeen mä oon okei siellä. Mä inhoon silti niitä lapsia, ja sitä naista, se on niin...beessi. Tärkeintä on kuitenkin et faija on taas selvänä. Mun poikakaverin isä tuppaa myös juomaan liikaa, se onkin sanonut mulle aikas pahasti kännissä ollessaan kun olin kerran sen luona. Oli se jo aiemminkin jotain aina nälvinyt, mutta toi oli jo kamalaa.

Mun poikakaveri ei tiedä mitä tehä siinä tilanteessa, se oli mun puolella mä tiedän kuinka vaikeaa se oli. Se välittää sen isästään ja ei halua mitään muuta kun sen että se hyväksyis sen. Sen faija on tavattoman konservatiivinen mukatosimies ja mun poikakaveri kaikkea muuta. Se syö just ja just lihaa (koska se on epäeettistä ja epäterveellistä), tietää kaikkien asioiden kalorisisällöt ja pyrkii syömään mahollisimman terveellisesti, sil on meikkivoide ja kajali, tiukat pillifarkut, se sheivaa päivittäin ja se käyttää mua enemmän suoristusrautaa ja lakkaa. Se ei sinänsä uskalla sanoa isällensä mitään vastaan, se ei aluksi viittinyt edes käyttää uusia housujaan isänsä edessä, koska pelkäs sen reaktiota.

Se ei halua muutakun että kaikki hyväksyis ja pitäis siitä. Sitäkin kiusattiin ala-asteella ja se oli syrjitty. Sellaset asiat jättää tajuttoman isot jäljet. Se pelkää näyttää itseään muille, se pelkää ettei siitä pidetä. Sitä ahdistaa jos siitä tuntuu ettei siitä pidetä. Silloin se tärisee mun sängyllä ja yrittää itkeä onnistumatta. Se ei osaa itkeä, se menetti sen taidon jossain sen masennuksen vaiheessa.

Kerran mä oon nähny sen itkevän, se on ainoo kerta mitä se itekkään muistaa itkeneensä. Se satutti mua sillon vahingossa pahasti. Se ei tarkottanu sitä ja mä tiedän sen.


Mua itteeni kiusattiin ala-asteella läskiks kolme vuotta, sen jälkeen aloin ekaa kertaa laihduttamaan. Sillon mun jojoilulaihdutusalko saadakseni bmin alle kuudentoista. Mä halusin olla laiha ja upea, että musta pidettäis, ja haluan olla vieläkin. Ne vuodet oli helvettiä. Se muuttaa vaan ihmistä. Se tuhos mun itsetunnon kokonaan. Ennen sitä mun itsetunto oli mahtava, mä tiesin voivani tehdä mitä tahansa jos tarpeeks yritän. Mä tiesin olevani arvokas ja yks ihminen tuhos sen kaiken. Miten vain yksi ihminen voi murtaa toisen kappaleiksi? Mulla oli kavereita, ja koko luokka tukena, mutta silti. Mä en pysty unohtamaan sitä. Mä tunnen sen vieläkin.

Ala-aste on helvettiä.


Ja viimeinen asia on mun ja mun entisen parhaan kaverin välirikko. Se pisti välit poikki, se ei enää jaksanu mua ja mun asioita. Mä sekoilin sillon ja mä ymmärrän et se lähti, pahimmillaan mä olisin vetäny sen helvettiin vaan mukanani. Sillon mä en ymmärtäny, mä masennuin pahemmin. Me oltiin oltu parhaita kavereita kymmenen vuotta. Mä vedin naamaani kaikkea mitä sain käsiini, olin masentunu, koulu meni miten meni. Mä olin kolmetoista. Se ämmä vaan laitto välit poikka sanomatta syytä. Muutama kuukaus erosta jäin kiinni mutsille ja jouduin terapiaan.

Kuinka rumista asioista mä oon muodostunutkaan. Mä en oo katkera tai vihainen, mä ymmärrän ne asiat ja oikeastaan mä oon ilonen niistä. Ilman niitä mä en olis tää ihminen, sillä mä tiedän että joku päivä mä saan ruumiinkuvanki kuntoon. Mä oon ikuinen optimisti, mä tiedän että tästä kaikesta on vaan hyötyä loppujen lopuksi.

Ne asiat teki musta tän ihmisen. Ne opetti mut ymmärtämään, vaikka sillon ne sattukin niin paljon ettei olisi jaksanut jatkaa, kuitenkin musta muotoutu se mikä olen.

Täydellinen ihminen kaikessa epätäydellisyydessään.

Caught in a landslide, no escape from reality.

Mua ärsyttää ärsyttää ärsyttää. Mä luen yhen meiän koululaisen blogia, jonka siis tiedän vaan naaman perusteella. Se omalla pärställään kirjottaa ärsyttävää angstausblogia, ei sillä et mä olisin sanomaan angstausblogeista mitään. Se on normisuosittu muija ja se itkee sen blogissa kuinka se on niiiiiiiin anorektikko ja masentunu ja aarrgh. Sen kaikki kaverit on sen blogia lukemassa ja se teksti on niin säälittävää ja huomionhakusta. Sil on kasapäin kavereita, sil on blogissa ihkuja biledokauskuvia ja siis sil on kaikki. On mullakin, paitsi mun pää.

Siis ei sillä jos valittaa blogista, itelle tää on yks henkireikä, omanlaista terapiaa, MUTTA mä en koskaan vois kuvitella kirjottavani näitä asioita omalla naamallani. Niin kauan kun kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, minua ei ole olemassa niille eikä minut tunteville tätä blogia ole. Tietysti ne jotka jonkun fooruminkautta tuntevat tai tietävät, muttei oikeita ihmisiä toivottavasti, ainakaan sellaisia joista en tietäisi.

Tää on täl hetkellä varmaan parempaa terapiaa kun terapia itsessään.

Mä en pidä työntekijöiden vaihtumisesta, okei tää on parempi ku edellinen ja alussa inhosin ensimmäistäkin työntekijääni. Mun eka työntekijä kesti koko ekan terapiajakson, eli melkein kaks vuotta. Toinen ei kestänytkun reilu puol vuotta ja sitten tää uus. Mä oon harventanu mun terapia-aikoja kerran kahteenviikkoon. Mä tunnen olevani ihan okei. Mä vaan tiedän kuinka herkkä mä oon, mä oon siin rajalla. Mä haluun saada itteni oikeesti kuntoon, mä en kestä miljoonaa uusiutuvaa masennusjaksoa. Yks pitkä vakava masennusjakso riittää, keskivakava ja lievä viel menee, mut sillon pahimpina aikoina se oli yhtä helvettiä. Jännää oli kuinka ana auttoi masennuksesta, sai jonkun kontrollin ja syyn niin masennus tuntui silloin helpottavan, vaikka oikeasti olin vielä paskempana.



Ihana rauha olla täällä yksin, mutsi tulee vasta aamulla, niin se sano.

Mä haluan oman kämpän, mutta toisaalta se pelottaa. Niin paljon niin aikaisin. Mä haluasin uskaltaa lähettää hoasille viestiä ja kysyä itse, mutta en uskalla. Mä pelkään sitä tilannetta kun saan sen vaikka odotankin. Mä tiedän että mä selviän, mä selviän aina. Mua silti pelottaa. Ehkä kuitenkin pelottavampaa olis se, jos noin iso asia ei pelottais. Silti, mä haluan hypätä tuntemattomaan ja huomata siipieni kantavan.

Ooks mä tarpeeks itsenäinen? Sillon kukaan ei enään pitäis huolta, entä jos mulle käy jotain? Entä jos mun masennus uusii? Mä oon ihan ypöyksin. Se ajatus on kiehtova ja niin tavattoman pelottava.



Mun suklaakakun kuorrutus onnistu täydellisesti, tavaton onnistumisen tunne.

On yks asia jossa mä tiedän olevani hyvä ja se on ruuanlaitto ja leipominen. Mä oon oikeesti ihan tajuttoman hyvä siinä. Mä en tykkää syödä niite, mut se valmistus, mä rakastan sitä. Mä rakastan ruuanlaittoo ja leipomista.

Kaikkien pitää olla hyviä jossain.

Mulla on jotenkin sekava olo kaikesta.

Olo on paska näin yksinkertasesti enkä tiedä edes täysin että miksi. Jotenkin koko ajan mielialat kääntyy kohti pahempaa ja kouluun ei saa kiinni mitään otetta. Mulla on jo ihan liikaa poissaoloja tältä vuodelta.

Himassa asiat hajoo käsiin: mun ja mutsin yhteiselo on jo tuhoon tuomittu että helvetin jees. Maanantaina juttelemaan sossujen kanssa mun käytöksestä, mutsi varmasti vaan taas päällepäsmäröi ja selittää sillo omiaan. Valitettavasti jäljellä on vielä aikaa ennenkun täytän 18.

Hahahaha, puolen vuoden terapiatauko päätty jonku aikaa sitten.

pohjustus ennen juhlameikkiä.....

.....on täydellisen lopputuloksen a ja o.

Siksi joitain asioita täytyy kertoa, sitä ennen lisää suhdetilitystä:
Joinain hetkinä minusta tuntuu että rakkauteni poikakaveriani kohtaan olisi kadoksissa, mutta taas seuraavana en voisi elää ilman. Pää on niin sekaisin vieläkin etten ymmärrä itse mistään mitään, kun tuntuisi helpommalta vaan luovuttaa ja päästää irti, ai että miksi, en tiedä itsekään, sillä häntä rakastan ja haluan, mutta jokin vain on. Meidän suhteessa ei ole mitään vikaa, rakastamme ja välitämme - kaikki on loistavasti niin fyysesti kuin henkisesti. Silti, jokin ääni käskee päästää irti. Olen kai liian nuori sitoutumaan tai edes vakavaan suhteeseen, yhdeksän kuukautta on jo takana tätä yhteiseloa. Sisimmässäni kaipaan ja haluan seikkailla, mutten halua tuhota tätä kauneutta mikä minulle on suotu.

Miksen osaa tyytyä siihen kaikkeen mitä minulla on?

Toivon ettei tämä kesä tule olemaan kaverini vika, silti jotenki mielessäni tunnen että kohta tulee seinä vastaan tuon hengellä leikkimisen kanssa. Pahinta on että hän itsekin nauraen sanoo kuinka ihmeellistä on että hän on vielä hengissä. Sekakäyttäjä kun hän on, eikä sellainen leikki masennuslääkkeisiiin yhdistettynä tuo hyviä lopputuloksia.

Hah, hän tippui myös systeemin kyydistä - ei ole kuulemma terapian tarpeessa eikä "akuutti" tapaus koska ei ole vielä toteuttanut itsemurhahaaveitaan. Ahh... Rakastan tätä systeemiä.