Mä oikeesti rakastan mietoja opiaatteja, mä en edes nää mitä pahaa niis on, siis ku ne on vaa niin nam. J tarjos mulle, enkä kieltäytynytkää sillä se muija tietää mistä mä tykkään. Mun poikakaveri suuttu kun kerroin asian sille äsken. Se ei ymmärrä kuinka mieto se vaikutus on. Ei sillon oo sekasin vaan ainoastaan onnellinen. Niinku ei se vaikuta arvostelukykyyn tai rationaaliseen ajatteluun. Aivot on kirkkaat, on vaan lepposa olo ja vähän epätodellinen. Se ei tiedä se ei oo kokeillu.
Olis vaan pitäny olla hiljaa, mutta mä uskon et lopulta rehellisyys kannattaa. Mä en ymmärrä mitä siinä oli niin pahaa. Okei me ollaan sovittu ettei juoda niinku ilman toista - mutta se on ERI asia. On eri asia dokata eri porukassa kun vaan leijua parin varassa. Sitäpaitsi me oltiin J kaa kahestaan.
Sitäpaitsi tuntuu jotenkin omalla tavallaan väärältä et se puuttuu mun elämän osa-alueeseen joka oikeesti kuuluu muhun. Niinku se oli jo ennen sitä. Mä en nää siinä pahaa. Kyl mä oon vielki pienes pöhnäs. Mu poikakaveri ei haluu et otan mitään ilman sitä, kyl sille o okei poltella ja muuta kuha vaa seki o. Ja se haluis kokeilla psykedeeleiki. Sitäpaitsi pienet napit ja päihteet o ollu osana mun elämää yli kolme vuotta. Sillei ennen sitä. Sit se sano et turhaa puhuu ku mä en nää siinä mitää väärää. Öö en nääkkää, emmä ees kelannu et sitä vois asia haittaa. Miks haittais? Siis koska sen mielestä sellane o okei, mitä eroo nyt? Varsinki ku mä oon ihmisen kanssa jonka kaa mä oon vetäny lähes kaiken.
Me puhuttii J kanssa syömishäiriöstä, varsinkin siitä että mä oon aika varma et mun pikkusiskolla on sh tai et sillä on kohta se. Mä löysin meinaa blogin sen koneelta jonka uskon 99% varmasti olevan sen. Se selitti sen kehokompleksiahdistuksesta ja siitä että sen on pakko laihduttaa ja että sen pitäisi oksentaa ja paastota ja että koska se ei oo vielä tehny niin se on luuseri ja heikko. Se myös selitti sitä kuinka sitä itkettää ja ahdistaa ja kaikkee. Ihanku mä 4-5vuotta sitten. Se oli pelottavaa haluis sanoo jotain muttei tiiä mitä.
Mä oon ennenki löytäny siltä kaikkii laihdutussivui se koneelta ja noita ruokapäiväkirjoja. Se on myös monesti itkeny ja ahdistellu mu edes omaa kehoaan. Ihan sama kuinka se laihduttaisi, lopputulos olisi aina huono.
Samal J kerto sen omista kehokomplekseista ja sen paastoista ja muista. Se sai mut pahalla tavalla haluamaan laihduttaa. Mä oikeesti haluisin. Mä oon silti tänää syöny liikaa siihe nähde.
Must oikeesti tuntuu et mun ja J suhde on parantumassa. Oikeesti se o vähitelle yhä enemmä sellane ku se oli ennen ja mä oon sika ilonen siitä. Mä pystyn oikeesti puhuu nyt mun asioista ja siis emmätiiä kaikesta. Se on ihanaa. Mä oikeesti oon onnellinen.
Ääh mun poikakaveri on oikeesti vihane tosta asiasta, vaikka nyt mua ei edes se ahdista. Liian pehmee on pää vaikka otin ne jo 6 tuntii sitte. Mä ymmärtäisin jos se olis tapa mut kerran. Olis vaan pitäny ehkä olla hiljaa, toisaalta taas ei. Jos ois jääny kiinni se ois pahempaa ollu.
1 kommentti:
Sun pitää oikeesti puhuu sun siskon kanssa, jos ei eka onnistu ni sit toisella kerralla, tai ees jotenki niin että se huomaa että sä välität. Sun pitäs saada se tajuamaan, että sh on sairaus, johon kuolee. Siihen kuolee joka vuos Suomessakin, kaikista ikäluokista, murrosikäsiä, teinejä, aikusia, keski-ikäsiä.. Kysy siltä, haluaako se (ja haluatko sinä itse) huomata joku päivä, että sun koko elämäs on menny laihduttamiseen? Että onko sun mielestä merkitystä, oletko sä painanut sinä vuonna ton ja ton verran pari kiloa enemmän tai vähemmän. Ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä.
Lähetä kommentti