Pitkästä aikaa kirjoitan tänne kunnon merkinnän.
Mä syön keksejä, sillä lupasin poikakaverini kanssa aloittaa yhdessä herkkulakon koulun alkaessa. Ristiriitaista. Mä en mieti kaloreita, mä en pysty, muuten mä hajoasin liikaa kasaan. Sen lisäksi mä oon syöny tänää vesimelonin palan.
Mä tartten mun terapeuttiani - ja paljon. Tuntuu että päivä päivältä löydän enemmän asioita, joista mun pitäisi keskustella sen kanssa. Ihan oikeaita ongelmia mun käyttäymisessä, kuten se että olen erittäin joustamaton muutoksien suhteen. Mua on pienestä pitäen ahdistanut asioiden muutokset, jotka tulevat yhtäkkiä. Jos joku suunnitelma peruuntuu yhtäkkiä, tai tulee joku yhtäkkinen meno. Se ahdistaa mua ihan tavattomasti. Mutsi on valittanut siitä aina. Samoin minua ahdistaa epätietoisuus tulevasta tai tapahtuvista asioista, tai mistä tahansa asiasta. "Katsotaan sitten" tai "Mietitään" ovat saaneet mut pienestä pitäen ahdistumaan ja tuntemaan voimattomuutta.
Mä inhoan voimattomuutta ja näennäisen kontrollin puutetta.
Sitäpaitsi, mulla on lähes aina tarve tehdä asiat itse - varsinkin merkitykselliset. Mä pelkään että joku muu mokaa ne. Mä en edes monesti anna poikakaverin auttaa hirveästi ruuanlaitossa (vaikka se osaa laittaa hyvää ruokaa), ja jos annan se toimii mun ohjeistusten ja vahtivan silmän alla. Eikä kyse ole siitä etten luottaisi SIIHEN vaan siitä etten kehenkään. Sama monissa koulun ryhmätöissä tai missä tahansa.
Omalla tavalla toi kuulostaa niin kliseiseltä että ihan naurattaa. Kontrollifriikki joka sairastui sh:on. Entinen terapeuttini olisi puhunut niitä lässynlääkliseitä siitä kuinka sh oli vain keino saada näennäinen hallinan tunne. Hah. Kyse oli ja on puhtaasti siitä että mä en näe eroa läskin ja normaalipainoisen välillä. Kyse on siitä että halusin olla laiha, koska minua haukuttiin lihavaksi. Kyse oli siitä että aina kaikki ne kauniit ja suositut tytöt olivat laihoja. Ne jotka yläasteella ottivat mut silmätikuksi. Ne olivat lähes rinnattomia ja pieniä. Mä halusin olla sellainen.
Toinen asia, mistä haluasin puhua terapeutin kanssa on hetkittäiset itsetuhoiset pakkoajatukset. Mä olen moneen kertaan esimerkiksi suoristaessa hiuksiani halunnut lyödä naamaani kuuman suoristusraudan. Se ajatus on tuntunut pakottavalta. Tai tiskikonetta täyttäessä juoda tiskiainetta. Tai lentokoneessa pakottava halu hypätä alas. Tai saksilla leikatessa työntää ne silmään. Se kuulostaa aika sairaalta, mutta ne ajatukset on niinä hetkinä tuntuneet pakottavilta, rauhoittavilta eikä lainkaan pelottavilta tai sairailta. Mä olen halunnut tehdä niin, mutten ole koska tiedän että olisin katunut jälkikäteen.
Mutta entä jos teen?
2 kommenttia:
EN OLE AINOA!!!! Minullakin on siis noita pakkoajatuksia kuolemaan liittyen. Ne ovat rankkoja, annan kaiken tukeni ja toivon, että pääsemme niistä irti.
Mikä minua huolestuttaa on se, että nämä pakkoajatukset ovat lisääntyneet. Ja ne eivät kohdistu enää vain ja ainoastaan itseeni. Nimittäin välillä pelkään että vahingossa tapan jonkun. Kun pyöräilen ohi saatan säikähtää, että entä jos pyöran tankoni lävistää bussipysäkillä istuvan lapsen silmän. Toki minulla on vielä näitä junan-alle-hyppäämis-ajatuksia ja joudun pitämään kaksin käsin kiinni juna-aseman penkistä, etten hyppäisi alle, mutta eniten pelkään juuri näitä muihin kohdistuvia ajatuksia. Tunnen itseni likaiseksi kun ajattelen niin, vaikken kenellekkään halua mitään pahaa. Oma kuolema ei ole niin pelottava kuin muiden.
Meitä on monia, pakkoajatuksia siis minullakin. Samankaltaisia ajatuksia päivien mittaan monia ja monia, yöllä saatan yllättää itseni miettimässä erilaisia tapoja kuolla, unelmoimassa itsemurhasta tai murhasta, jossa joku tappaa minut. Hämmentävää huomata, bustata itsensä ajattelemssa moista.
Lähetä kommentti