Because maybe, you're gonna be the one who saves me ?

Mun pitäis nukkuu, mutten oikeasti halua. Mä juttelin just J:n kanssa. Se muija on nii hämmentyny ja sekasi. Sil on jotain yhen jätkän kaa, eikä se edes tiiä mitä. Ne on molemmat hajalla, ne molemmat rakastaa trippailua.

Mä en haluu et J satuttaa taas itteään, mutta mä pelkään. Mitä muuta voi tapahtua kun kaks ihmistä jotka ei osaa ilmasta tai käsitellä järjellisillä keinoilla tunteita sekoilee ja säätää keskenään?

Toisaalta siitä lähtökohdasta myös mun ja mun poikakaverin suhde lähti. Kumpikaan ei avautunut oikeista asioistaa puoleen vuoteen. Kumpikaan ei oikeasti osannut luottaa toiseen ja sen vilpittömään välittämiseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa kenellekkään itsestään, häpesi itseään. Tunsi huonoutta niin vahvaa.

Mikä auttaisi paremmin kuin se tunne että oikeasti kelpaa jollekkin? On tarpeeksi hyvä. Se oli ensimmäinen kerta kun oikeasti muistin tunteneeni sen. Se tilanne kun kerroin shoosta, masennuksesta ja päihteistä - asioita jota häpesin niin paljon. Myöhemmin vielä faijasta ja sen käytöksestä - sitäkin häpesin niin tavattomasti sillä olihan minussa pakko olla jotain vikaa jos oma isänikään ei tunnu välittävän. Mun poikakaveri tiesi että mninussa oli virheitä, hän tiesi minun olevan heikko, mä häpesin sitä jälkikäteen niin paljon että olin kertonut. Totuttuani ajatukseen se oli parasta. Vasta silloin pystyin oikeasti välittämään. Se oli selkeästi tärkein kohta meidän suhteessa mulle.

Sitä mä toivon. Mä toivon että J löytää jonkun joka ymmärtää sitä, mutta mä toivon että se ei ole samanlainen kun tämä herra N. J tarttee jonkun joka kuuntelee sitä, jonkun joka antaa takaisinkin, eikä vain ime kaikkea lohtua. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä sillä juurihan sitä mä itekkin teen. Toisaalta mun poikakaveri ei tartte sitä, se ei tartte jotain johon tukea, jotain jonka olkapäätä vasten itkeä.


Voiko oikeasti ihmisen pelastaa toinen sekopää?

Mä en tiedä, mutta jotenkin uskon sen olevan mahdollista. Se ei ehkä ole helppoa, mutta ainakin silloin molemmat on samalla tasolla ja puhuu edes suunnilleen samaa kieltä. Siihen tarttee aikaa, luottamusta ja ymmärrystä.

Mä tartten paljon että uskallan luottaa ihmiseen. Ja vaan silloin jos luottaa johonkin läheiseen ihmiseen täysin sen kanssa päänselvittämisestä voi oikeasti hyötyä.


Mua pelottaa sen puolesta, mä en haluu et ne molemmat lieksoo omaa pahaa oloaan toisiinsa. J on liian hajalla muutenki. Jos se N leikkii sen kanssa se tulee kärsimään.

Mä olen oikeasti niin kiitollinen et mulla on niin ihana poikakaveri. Se on muuttanut mua niin hirveesti. Se on parantanut mua, se on saanut mut reilun kahen vuoden jälkee kuin eri ihmiseks. Mun itsetunto on parantunut, mun masennus, mun sh kaikki. Siis periaatteessa kaikki on parantunu. Mä arvostan enemmän itteeni, varsinkin ihmisenä. Mä oon ehkä ihan mukava sittenki. Mä oon oppinu hyväksymään heikkouteni ja varsinkin vanhat virheet. Mä pystyn jopa puhumaan ja sanomaan ääneen masennuksen, ilman että näen sen olevan joku vika minussa, eikä pelkkä sairaus.

Mä oon niin kiitollinen.

Mä huomaan: mä oon päivä päivältä enemmän se oikea minä. Se mikä olin pienenä ennen kaikkea paskaa.

Ehkä kaikelle on oikeasti syy.

Tää suunta on oikee mihin oon kulkenu jo pari vuotta, ja tähän suuntaan sen kuuluu jatkua. Mä parannan itseni lopulta kaikesta. Mä en ehkä pysty siihen yksin, mutta avun avulla pystyn. Kiitos siis teillekin, että jaksatte tukea ja lukea ja saada mut tuntemaan itseni ihan siedettäväksi ja hyväksi. Kiitos paljon. Ette ymmärrä kuinka paljon te 43 ihmistä merkitsette, sekä kaikki jotka lukevat vaikkeivat sitä ole merkinneetkään. Kiitos