Ne päänsä puhki kelaa saa, tehdä analyysejä. Koskaan ei ne tajua kuitenkaan miks me halutaan kimaltaa. Miks ei me tyydytä?

Mä haluaisin olla laiha. Mä haluaisin olla syömättä.

Kauhea ajatus, ja niin pelottava. Miten mä oon kasvanu näin yhteen koko asian kanssa? Juuri kun on saanut asiat tasapainoon siinä asiassa. Se ei ole pakkomielteinen ajatus nyt, se ei ole millään lailla ahdistava ajatus nyt - vaan ainoastaan pelottavan huumaava ja viettelevä. Mä haluaisin niin paljon antaa sille ajatukselle periksi, vaikka tiedänkin mikä olisi lopputulos.

Mua ällöttää mun levähtänyt ulkomuoto niin paljon. Mä haluaisin laihduttaa itseni keijuksi. Onko se loppujen lopuksi niin paha asia? Mikä edes on normaalia?

Mikä mussa on niin pahasti vikana etten osaa yksinkertaisesti nauttia elämästä elämänä, vaan pitää aina sekaantua johonkin? Miksen mä voi nyt vaan, suhteellisen tyytyväisenä ja onnellisena antaa olla vaan miksi pitää himoita sitä? Olenko mä vaan ehkä kykenemätön olemaan onnellinen, niin kuin mutsi sanoo. Ehkä se on mun vika ja ongelma.

Mulla on nälkä, mä haluasin syödä, mutten kuitenkaan halua. Se etten syö se saa olon hyväksi, jollain oudolla tavalla.

Jos mä alan kontrolloimaan mun syömisiä vähääkään se on kuin miinakentällä hippaa leikkimistä. Lopulta kuittenkin räjähtää. Se voi ehkä pysyä oikeasti hallinnassa hetken, mutta sitten pienennän ja pienennän. Joudun siihen huumaavaan huumaan.

Miksi mä haluan?

Miksi mä en helvetti voi olla normaali?

Vai enkö mä ehkä edes halua olla?


ps.mistä ihmeestä täs uudessa editorissa saa laitettuu kuvii?:o