Todella ahdistava ajatus koko kesän leijumisen jälkeen. Yhtäkkiä onkin paikassa jossa koko ulkonäkökeskeisyys muodostuu jättimäiseksi palloksi ja tunkeutuu sisälleni. Se tuntuu helvetin pahalta. Varsinkin kun muutos aikaisemmasta on niin valtava. Mä totuin siihen että mua rakastettiin ja että mua arvostettiin mun itseni takia, eikä pelkän habituksen.
Koulussa on liikaa ihmisiä, ne eivät pysty tuntemaan minua.
Kesä on ollut ihan tavattoman terapeuttinen - mä oon ollut alle kuukauden kotona. Kerrankin on tuntunut siltä että on oikeasti saanut etäisyyttä omaan elämään ja itseensäkkin. Mä olen lihonut lihomistani, enkä usko että olen koskaan ollu näin lihava. Siellä se ei haitannut tippaakaan. Kotiin tullessa, nojoo aika paljonkin.
Myös mustasukkaisuus on nostanut päätänsä, ja se johtuu vain minusta. Mulla oli todella pitkään huono omatunto siitä että yksissä bileissä mulla oli juttua työkaverini kanssa. Siis ei todellakaan juttua juttua, en ikinä voisi pettää, mutta flirttailua ja sitä että vaikka huomasin mitä se yritti niin pelasin mukana. Jos se ei olisi ollut niin selkeästi kiinnostunut musta siinä ei olisi ollut mitään pahaa, mutta vihjailut ja silittelyt/haliminen/tanssiminen siinä tilanteessa tuntui väärältä. Mä en siis todellakaan ollut millään tavalla kiinnostunut siitä jätkästä, oli vain mukava tuntea olevansa haluttu.
Musta tuntuu silti liian usein siltä, että onko tää parisuhde menny jo liian pitkälle? Pitäisikö vain lopettaa? Tuntuu että molemmat loukkaantuu toisista aivan liian helposti. Tuntuu että meidän suhteesta on kadonnu tasa-arvo, musta on tullu se holhoava ja vastuullisempi - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Mä en ehkä edes osaa nähdä samalla tavalla tätä suhdetta tasa-arvoisena kuin ennen - mä oon joutunu kasvaa ja ottaa vastuuta niin paljon enemmän kuin hän. Mun on pakko miettiä kolmesti. Se taas on impulsiivinen ja paljon "huolettomampi". Ehkä myös ihan taloudelliset tilanteet muutta suhdetta - mun asunto ja mulla on kymmenenkertaisesti enemmän käyttörahaa. Ehkä se kaikki vääristää valtasuhteita, mutta pystyykö asian korjaamaan? Mä en halua että kaikki loppuu sen takia.
Mä en voi myöskään sietää täydellistä velttoutta. Mä olen itse suhteellisen saamaton ihminen, en todellakaan mikään pienenpieni energinen tehokone, vaan ennemminkin rauhallinen elämästä nautiskelija, silti mun poikaystävä on siinä aivan eri tasolla kun kukaan muu. Se on helvetinmoinen vätys. Mä en yleensä tykkää haukkua sitä, mutta nyt vähitellen mun mitta alkaa tulla täyteen. Onko paljoa vaadittu se että voisi toimia edes kohtuullisessa ajassa eikä vain lösöttää ja pelata?
Myöskin tapa millä hän käsittelee ristiriitatilanteita inhottaa mua. Sille tulee valtava seinä jolla hän pyrkii torjumaan jokaisen negatiivisen kommentin pois itsestään. Hän tiuskii ja huutaa heti, ja suurin vastaus on lähellä "joojoota". Miten mä pystyn olemaan parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei tunnu edes haluavan ratkaista ongelmia? Se lähtee pois tilanteesta joko henkisesti tai fyysisesti.
Mä en pysty elämään elämääni liian impulsiivisen ihmisen kanssa, jonka taskussa raha polttaa aivan liikaa. Mä kaipaan vastuuta, tasapainoisuutta ja pientä tylsyyttä - varmuutta siitä että tilillä on aina hätävarana muutama ylimääräinen satanen.
Mä en oikeastikkaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä rakastan häntä yli kaiken, mä luotan siihen ja mul on hyvä olla sen kanssa. Mä en haluasi vaihtaa sitä kehenkään, mutta onko mulla vaihtoehtoa? Pystynkö mä elämään myöskään sellaisen ihmisen kanssa joka on ihan eri maailmassa mun kanssa?
Koko kesä tuntuu niin tavattoman etäiseltä - oliko sitä edes? Se on kuin joku unelma, ei lainkaan todellista tai kosketettavaa. Nyt mä haluan vain laihtua - olla jotain paljon enemmän. Mun on pakko laihtua ja mä pystyn siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti