If only you could see the stranger next to me

Taas yksi näistä öistä...

Mä vihaan näitä vainoharhoja ja järjetöntä pelkoa - kesän jälkeen mä kuvittelin päässeni siitä ohi, mutta ei. Se tuli yhtä pahana, jos ei vahvempana. Mä pelkään kuolevani koko aika. Se on naurettava ja ahdistava asia. Mä kuvittelen koko aika että mun, vajaan 18-vuotiaan perusterveen tytön, ruumis pettää ja mä kuolen. Mä pelkään veritulppia, syöpää, sydänhäiriöitä, aivohalvausta - oikeastaan kaikkea. Yksin ollessa se pelko on pahinta - mä kuvittelen kuolevani niin että lopulta joku löytää mun ruumiin talostani.

Nukkuminen tuntuu nyt mahdottomalta vaihtoehdolta. Silloin mun täytyy vain luottaa siihen että kaikki on hyvin. Että mä en kuole, silloin mulla ei ole mitään valtaa kehooni.

Mä tartten terapiaa, musta alkaa tuntuu että aina hetkittäin tää pelko nousee niin vahvaksi että se on elämänlaatua heikentävää. Mä päätin että ootan hetken ennen kuin otan yhteyttä taas johonki mielenterveyspalveluun. Aiemmin olin nuorisopsykiatrisella - seuraavaks joudun aikuisten puolelle, kun oon täyttäny kaheksantoista. Mä oikeesti tartten sitä. Tää oli mulla keväälläkin, ja oikeestaan varmaan aika kauan, vaikken muistakaan. Keväällä mua ahdisti eniten se että mä saisin veritulpan, nyt taas se et mun sydän lakkaa toimimasta. Mä yritin vaihtaa täysin hyvin toimivat e-pillerit toiseen tuotteseen, joka sisältäis vaan keltarauhashormonia etten kuolis laskimoveritulppaan.

Mun pää ja järki sanoo että tää kaikki on vaan psyykkistä, että mä kuvittelen - kun taas samalla tunne on pakokauhun vallassa.

Mul on nyt paljon parempi olo kun sain kirjottaa tän postauksen - jotenkin tää järkevöitti nyt vallitsevaa ahdistusta ja pelkoa - nyt mulle tuli enemmänkin sellanen tekemisen fiilis, et koulussa meen juttelee terkalle et kirjottaisko se lähetteen hullulaan, että saisin jotain järkeä mun päähän.