"Sometimes is never quite enough. If you're flawless, then you'll win my love. Don't forget to win first place. Don't forget to keep that smile on your face"

Mä oon omalla tavallani hukassa elämäni kanssa, mutta toisaalta se ei ole koskaan ollut näin selvä.

Mä en jaksaisi opiskella, en oikein tiedä miksi? En ole (erityisen) väsynyt taikka voimaton, ainoastaa normaali talviuupunu. Mä olen nyt työharjottelussa ja pidän siitä. Tykkään että saan vain tehdä asioita konkreettisesti, ilman selviä määritelmiä omasta osaamisesta. Siitä se on ehkä kiinni. Tarvitsen nyt sellaisen hermoloman, ettei kukaan arvostele mun työskentelyä tai tekemistä ja vertaa sitä muihin. Koulussa on aina jokin arvo ja asteikon jossain päässä. Ei, en oo koskaan ollut huono koulussa, vaikka täysin väliinpitämätön ja patalaiska olen ollutkin. Yläasteelta sain lukuaineista reilun kasin ja taide- ja taitoaineet korotti lisää, ne oli kaikki ysejä ja kymppejä (paitsi liikunta). Lukiossa reaalit ovat yli ysin ja kaikki aineet melkein ysin.

Silti pelkään sitä painetta ja arvostelua.

Olen lähihoitajakoulussa lintsannut kokeista, koska pelkään että ne menevät huonosti. Määrittelenkö mä oikeesti älykkyyden kautta itseni noin vahvasti? Mä haluaisin puhua siitä jollekkin saadakseni sen kuntoon. Siksi päiväkodissa on ollut helpottavaa olla, vielä ne ei ole arvioineet mun osaamista, vasta muutaman viikon päästä. Mä en vain tiedä miten mä pääsen taas johonkin jossa voin puhua ja yrittää löytää ratkaisua siihen. Mä en voi koulussa mennä juttelemaan kuraattoripsykologi-mikä-lie päätätykälle muutamasta syystä a)en halua että muut tietää asiasta, vaikkei tätä ihmeellisemmästä asiasta olekaan kyse ja b)se nainen on ollu aiemmin hoitamassa mua nuortenpsykiatrisella polilla vai mikä sen nimi olikaan. Mulla oli kai kolme eri juttukaveria, koska oon käyny pätkissä, kun kuvittelin olevani terve ja lopetin ja tadaa uudestaan taas.

Inhosin sitä naista. Se ei ymmärtäny mua. Se ei ymmärtäny, että monet mun ongelmat tuli elämän merkityksettömyyden kokemisesta. Se tuomitsi ja saarnasi mulle päihteiden käytöstä ja lyttäsi asiat joista halusin keskustella. Myönnän, en ollut liian yhteistyökykyinen - sillä äiti oli kiristäny, vaikkakin ihan syystä, mut alottamaan siellä uudestaan. Olin viisitoista, sen ikäiset eivät ole hirveän helppoja. Aikaisempi ihminen oli lopettanut, joten sain hänet.

En halua siis kohdata sitä henkilöä, joten en saa koulusta apua. En myöskään halua kertoa äidille, koska en halua aiheuttaa surua ja murhetta. Mä haluan vain vaikka kehittää arvon kieltävän defenssimekanismin, tai jonkun, joka auttaa suoriutumaan edes jostain koulusta, edes joskus.

Hah, taidampa kärsiä sittenkin kilttityttö-syndroomasta, vaikken koskaan voinut uskoa se iskevän muhun. Tule takaisin pörröpäinen ja tulisieluinen pikku-Opheliac, tarvitsen apuasi!