Eilinen meni loistavasti!
Kaikki pelko muodostuikin vain turhaksi panikoimiseksi. Mulla oli hauskaa juhlissa ja kaikki olivat mukavia ja puheliaita mua kohtaan. Oloni oli ihana kun poikakaverini äiti sanoi poikakaverini sanoessa "vieraat ensin" muhun viitatessa että kuka muka on vieras. Pelottavalla tavalla toi onkin lähellä totta, aina kun poikakaverini on kotonaan päivällä niin minäkin olen siellä. Viimeisen melkein kahden vuoden aikana vain yö on tehnyt eron siellä vietettyyn aikaan.
Ainoa ongelma oli mun pituus niissä juhlissa. Mä otin korkkarit heti sisälle päästyä jo pois etten olisi niin tavattoman pitkä verrattuna niihin muihin. Korkkarit jalassa olisin edustanut pidemmistöä, vaikka olenkin täysin normaalipituinen - 166 senttiä läskiä. Nytkin tunsin itseni valtavaksi, oksettavaksi valkoiseksi lehmäksi.
Mä ahmin siellä itteni täyteen kaikkea paskaa ja sen jälkeen join vielä kupuni täyteen. Kuohuviiniä, siideriä ja funlight-saarenmaata. Yöksi menin taas poikakaverilleni ja sama syöpöttely jatkoi aamulla: pala kakkua, kolme palaa pandan minttusuklaata, puolikas pakastepitsa, hieman jäätelöä sekä liian monta palaa ruisleipää (noin kolme), ehti kadota tänään vatsaani Mä oon tänäänkin syönyt miljoona kaloria vailla yhtään omantunnon kolahdusta.
Huomenna taas kuri päälle ja alle 300kaloria saldona, sillä mulla on huomenna "pakollinen lounas" päiviksellä, jossa mun on pakko syödä sentään vähän näön vuoksi ja siihen se saa luvan jäädä. Ei yhtään yli pakollisen. Mä näin jo kerran ne pikkuset ja en voinut kuin kadehtia yhden muijan jalkoja - ne olivat täydelliset. Mä niin toivon että se vaan syö. Mä en halua joutua samaan tilanteeseen kuin viimevuonna jossa joudun kärsimään katsoessani jonkun toisen kärsimistä. Kukaan ei edes tunnu huomaavan - ne ei osaa katsoa. Ne sanovat että jos joku ei syö siltä pitää mennä kysymään että miksi hän ei syö. He olettavat että siitä innostuineina pikkuinen ananen kertoo koko elämöntarinansa eikä suinkaan sano olevansa jo täysi tai huono-oloinen. He kuvittelevat että lasta ei ainakaan yhtään enempää ahdista se että joku kyttää, muutenkin vaikea syödä niin entä jonkun toisen katsoessa?
Mä inhoan että joku näkee mun syövän. Mulle tulee olo et se kelaa et läski vaan puputtaa lisää ja lihoo. Mulla on olo etten ansaitse sitä ruokaa kun olen niin lihava. Jos joku olisi sanonut mulle etten syö ja kysynyt mikä on en olisi syönyt leirillä edes salaattia jolla elin pelkästään. Mä tunnen häpeää jos joku näkee mun syövän.
Mä en halua syödä. Mä haluan olla laiha.
Mä alan taas inhota rintojani liian isoina - ja se on huolestuttavaa. Mä rupean taas näkemään Isabella Caron täydellisena - ja se on huolestuttavinta.
Kuinka sekaisin pienen tytön pääkään voi olla?
Unohtamatta huolta mun J:stä joka voi tappaa itsensä milloin tahansa, se ei pääse kouluun enskään vuonna. Se guosaa himassa sitten toisenkin vuoden suloisesti. Mä en halua että se kuolee.
Milloin me kaikki kadotimme itsemme näin pahasti omiin elämiimme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti