Kaksi viimeistä päivää on mennyt syömisten osalta miljoonissa. Eilen söin poikakaverin tarjoaman ruuan ulkona ja sen tarjoamat jätskit - en muuta. Tänään sama, se maksoi mulle ruuat ja jätskit. Muuta en ole syönyt kumpanakaan päivänä. Mä en osaa itse maksaa ruuasta, se tuntuu vain "pahalta" vieläkin. Joten se on joutunut tarjoamaan mulle ruuat molempina päivinä, raxin salaatit toisena ja toisena falafeleja. Viikonloppukin menee sen rahoja syöden.
Mä syön ainoastaan asioita mitä mulla on jo valmiiksi kotona, eikä enään ole edes yhtään hedelmää tai pilttiä. Ei edes salaattitarpeita. Ananasta ja tofua, sekä porkkanoita ja sipuleita aikalailla ainoastaan jääkaapissa. Tummaa makaroonia ja soijarouhetta kaapissa. Wokkivihanneksia, katkarapuja ja vihannessosekeittoja pakkasessa. Siinä on suunnilleen mun ruuat. Mun tarkotus on yrittää elää niillä pari viikkoa. Mä en halua ostaa ruokaa. Mä haluan vaatteita.
Mä syön nykyään vain ruuat jotka se ostaa mulle. Enkä tiedä vieläkään syytä miksi. Luultavasti huominenkin menee taas yhdellä ruualla. Se tulee meille ja ostaa ruokaa mukanaan. Se tuntee mut, se tietää että voin olla helposti syömättä, se tietää että en pidä ruuan ostamisesta. Mä ostan lähes ainoastaan mehua ja limua hyvällä omallatunnolla, nytkin mun jääkaapissa on kolme avattua puolentoistalitran lightlimua. Lightmehutiivistettä on jäljellä vain puolipulloa.
Mä haluan olla normaali ja tyytyväinen itseeni. Mä en ole. Mä ahdistun vähän väliä omista makkaroista, viimeksi tänään kaupassa kun kuumalla ja nihkeällä iholla farkut tuntuivat liian tiukoilta.
Mä odotan että mun terapeutti tulee lomalta, siihen on aikaa vielä kuukausi. Mä haluan, mä kaipaan sitä. Mä haluan saada mun pääni selväksi. Mä haluan oppia rakastamaan itseäni. Mä haluan tuntea itseni arvokkaaksi. Mä en tunne, mutta mä haluan. Mä tunnen nyt olevani niin kadoksissa. Mä en tiedä mistään mitään, mä tarttisin mun poikakaverin mun luokse halaamaan mua ja kertomaan kuinka se rakastaa mua. Ainoa ihminen, joka saa mut tuntemaan itseni arvokkaaksi.
Mua itkettää, enkä edes tiedä miksi.
Mä kaipaan käpertymistä kainaloon ja kuiskauksia ja lupauksia. Silittelyjä ja halaamisia.
Mä tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi.
Mä kaipaan kosketusta.
Mä kaipaan kuiskauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti