Behind the pink eyes...

Mul on hieman surullinen olo. Mä juttelin tänään mutsin kanssa ja jostain tuli ilmi et vuosia sitten tapahtuneen mun ja A:n välirikon jälkeen A:n vanhemmat laitto mutsin ”pannaan”. Miten mutsi liitty asiaan? Ne on outoja, ja ne on vältelly mutsia sen tapahtuneen jälkeen. Ei sillä tavalla et ne häpeis tapahtunutta vaan niin että mutsi olis ”paha”.

Ne on pitänyt mua pahana pienestä pitäen ja siks mulla on surullinen olo. Mä nyt alan ymmärtämään vasta, että se ei ollut mun vika, siksi mä oon surullinen. Ehkä myös hieman vihainen sen pienen Opheliacin takia joka tunsi olevansa niin viallinen, koska he eivät voineet sietää sitä. Se kaikki näkyy mussa vieläkin. Vieraiden ihmisten seurassa, varsinkin aikuisten, mä oon hiljaa ja hymyilen. Liian kohtelias, hajuton ja mauton. Mä pelkään et nekin näkee mussa sen vian, minkä A:n vanhemmat näki. Mä pelkään kokoajan tekeväni virheen, joka saisi muiden vanhemmat myös inhoamaan mua. Eniten mä pelkään mun poikakaverin äidin seurassa. Mä olen varma että se syyttää jokaisesta sen jätkän virheestä mua, vaikka tiedän ettei se asia ole niin. A:n vanhemmat syyttivät, mä olin liiottelematta syy jokaiseen A:n heikkouteen tai virheeseen.

Mä tiedän että se kuulostaa absurdilta. Mä tiedän että se kuulostaa liiottelulta, mutta valitettavasti niin se oli. Pienestä pitäen syy oli mun jos A vaikka kaatui hipassa; ja vanhemmat tulivat huutamaan ovelle. Mä olin aina syypää.


Nyt ne on mutsin kimpussa. Ne mustamaalaa sitä, niinkuin ne mustamaalas mua, ja vain siksi että A pisti kokonaan välit poikki mun kanssa. Meiän sen aikainen yhteinen kaveri kertoi, että A oli kertonut, että hänen vanhempansa olivat käskeneet. Totta vai tarua, tiedä siitä. Mä hajosin siitä totaalisesti, mä yritin keksiä syytä siihen, saamatta mitään aikaiseksi.

Vieläkään mä en tiedä syytä. Ainoa minkä tiedän on se, ettei se ehkä ollutkaan mun vika.

Ehkä perhe, joka laittaa pannaan omia (iso)vanhempiaan ja on puhumatta heille kahteen vuoteen onkin itse syypää.

Surullisinta on se, että tän kaiken ymmärtämiseen mulla meni liian monta vuotta. Surullista on se kuinka he kohtelivat pientä tyttöä. Ei, ei se tyttö ollut silloin siro ja hiljainen, kukkamekossa mehua juova, mutta silti ihminen, vaikka housut olivatkin polvista hajalla ja tukka hieman sekaisin. Sitä tyttöä olisi pitänyt kunnioittaa ja suojella, ei syyttää ja tuhota.

Lapset ovat hyväuskoisia.

Ne uskovat joulupukkiin ja hammaskeijuihin.

Ne uskovat vanhempien lupauksiin ja aikuisten sanoihin.

Ne uskovat huutoihin ja haukkuihin.


Mä en halua uskoa enää.