Mä haluan jonnekkin kauas. Matkustaa ilman suuntaa. Päätyä paikkaan missä ilmassa kihelmöi toinen taika, jonka kuu on kallellaan, jossa tähdet nauravat.
Mä löysin tänään itseni.
Mä sain taas kiinni omasta lapsenomaisesta uteliaisuudesta, mä heräsin henkiin.
Mä haluan oppia uusia asioita, tietää kaiken, nähdä kaiken, tuntea kaiken. Mä haluan elää.
Mä pelkään että tää olo lähtee, mä pelkään että mä taas tylsistyn. Mulle sanottiin joku aika sitten että mä oon kasvanu ihan hirveesti, muuttunu vastuullisemmaksi ja aikuisemmaksi. Mä huomasin sen asian tänään, ja haluan siitä eroon. Mä en halua pitää tilillä varalta rahaa, mä en halua miettiä järkevästi.
Mä haluan haistaa eri tuulia, maistaa eri ruokia, nähdä eri paikkoja. Mä haluan oppia ja tietää, en tylsistyä ja vanheutua tavallisuuteen.
Mä en halua elämältäni sitä. Mä en halua unohtaa mun uteliaisuutta ja kysyviä silmiä. Mä en halua astua ja toteuttaa sitä roolia, missä naiset ennen mua ovat kituneet.
Mä haluan olla haaveilija - taivaanrannan maalari, kuin tulenkantaja.
Se minä olin ja tulen aina olemaan.
1 kommentti:
ihana postaus ! masentuneina kausina sitä tulee itsekin unohdettua se kaikki, mikä ennen oli kiinnostavaa ja mistä tykkäsin jne. Ja jotenkin tulee niitä hetkiä, kun tuntuu, että pää olisi noussut jostakin veden alta ja kaiken näkee niin uusin silmin!
Kerroin äidille miten asiat on, että olen itse tuottanut haavat, koska mulla oli paha olla. Ei se ymmärtänyt, käski hakea apua jne. Sanoin että nyt on kaikki ihan ok, mutta talvi pelottaa.
Lähetä kommentti