Voi vittu kuinka mä vihaankaan mun faijaa.
Mä en oo ollu sen kanssa tekemisissä ikuisuuksiin, eikä siinä mitään, ei mua sen sanomiset enään edes satuta. Se on vain niin kun saa liikaa paskaa niskaansa yhdeltä henkilöltä niin se henkilö ei pysty enää satuttamaan millään, se ylittää sen rajan ja muuttuu täydellisen merkityksettömäksi.
Silti mua suututtaa, ja se johtuu mun pikkusiskosta, siitä vanhemmasta. Mua suututtaa se, kuinka se kehtaa käyttäytyä lapsellensa ja kuinka ylipäätänsä aikuinen ihminen ketään kohtaan.
Mun sisko soitti ja hyperventiloi ja itki kuinka faija haukku sitä. Kuinka se on kamala, kuinka se ei enään ole sen lapsi, kuinka se ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ne asiat sain selvää siskon itkusta ja hyperventiloimisesta. En ole ainoa meidän perheestä joka hyperventilointia harrastaa.
Mä tunnen mun faijan, ja mä tiedän et noihin asioihin ei sen haukut riittäny, eikä tavaroiden kaatamiseen. Mä en edes haluu tietää mitä muuta sen on mun siskolle sanonu, iskeny sen kipeimpiin kohtiin.
Se on soittanu mulle jo kolmesti, se on ihan hajalla. Yksinäinen. Ihanku mä sillon joskus, mua inhottaa et ne ei oo faijan luona edes, vaan mökillä, jolloin se ei edes voi tulla mun luokse. Sielt ei pääse kuin monen tunnin ajomatkan jälkeen pois.
Tää on liian tuttua, aivan liian tuttua. Mä muistan itteni tosta, mä muistan kun mä ite olin tossa. Kuinka mua sattu. Mä en vaan voinu puhua kenellekkään, kenelle olisin? Miten olisin voinut myöntää yhdellekkään kaverille kuinka paskamainen mun faija on? Kuinka olisin kehdannut, rikkonut kuvan täydellisyydestä. Mä oon ilonen et sisko soittaa mulle, mäkin olisin halunnut jonkun, jonkun jolle puhua. Mä olin sillon yksin ja selvisin, kirjotin päiväkirjaan, laitoin kokonaan itseni sinne.
Mä luin äsken sitä kirjaa ja olin hämmentynyt, satutinko itseäni jo 12-vuotiaana? Mä luulin että vasta myöhemmin, mutta selkeästi. Mä oon vihanen, mä en halua et se joutuu kestämään niitä asioita, joita mä. Hylätyksi tulemisen oloa, yksinäisyyttä, alemmuuden tunnetta. Ne kaikki löytyy jo mun ensimmäisestä päiväkirjasta, jota kirjottaessa olin 12.
Vittu tää maailma on ruma.
Mä kestin sen kaiken jo, mä en halua että mun sisko kärsii. Pahinta on, että liian monet asiat vaikuttaa niin tutuilta, varsinkin itseinho.
Mä en halua et se kärsii, en varsinkaan sen mulkun takia.
Se ei oo sen arvonen.
Kukaan meistä ei oo sen sanojen arvonen.
3 kommenttia:
Voi kamala! tollanen on niin hirveetä :( Sun pitää vaan olla tukena siskolles niin hyvin kun pystyt.. :( koittakaa pärjäillä <3
Mä osaan jotenki samaistua tähän sun postaukseen.
Vaikka oonkin ihan ok väleis mun faijan kaa nyt, ni mua ällöttää se. Tuntuu kun se ei enää pystyis satuttaa mua, ettei mikään enää tehoa, mut sit taas mun pikkusisko ei oo viel huomannu minkälainen se oikeesti on ja ootan kauhulla sitä päivää, kun se tajuaa ja tulee itkemään mulle.
En osaa oikein muuta sanoa, kun, että pärjäilkää <3
Sä oot vahva.
Mä ihailen sitä.
Jännä, kuinka samanlaisia ollaan oltu, vaikka mulla ei oo ollutkaan kusipää isää. Mun elämä on ollut lähes täydellistä ja sulla helvetillistä, silti me ollaan mitä ollaan.. Kyllä se satumainen onnikin pilaa ihmisiä, vaikkakin syyttä. Mä en tiedä, ymmärrätkö sä mitä yritän sanoa, mutta kuitenkaan en jätä sanomatta.
Mä oon samaa mieltä, että tää maailma on ruma. Mutta kaikessa rumassa on myös jotain kaunista. Ja se kauneus on myös katsojan silmissä. Mä en oo positiivinen vaan realistinen. Ja kuulostan ihan joltain idealistilta... Anteeksi.
Mutta mun pointtini tosiaan oli, että sä olet tosi vahva! Mä toivon, että sä jaksat varjella sun siskoasi, joka ei ole yhtä vahva kuin sä ja kestät tota kaikkea vielä itsekin. Pärjäile! ♥
ps. sori vitun pitkä romaanikommentti...
Lähetä kommentti