Behind the pink eyes...

Mä aina hetkittäin mietin että miksi mä edes laihdutan. Miksi mä teen näin?

Mä olen läski, se on fakta, mutta miks mä en osaa olla tyytyväinen tähän vartaloon? Painoindeksi n.19, ainakin oli muutama kuukausi sitten. Mä olen onnellinen, miksen mä silti lopeta?

Mä haluan oppia rakastamaan itseäni ja tätä vartaloa, mä haluan oppia olemaan sinut mun läskien reisien kanssa ja muiden epätäydellisyyksien. Muutkin pystyy siihen, miksen mä?

Mun vatsa ei edes pömpötä tai mitään, koska kaikki rasvat on reisissä. Mul on normaali tiimalasivartalo, jonka tiimalasimaisuutta korostaa vielä mun leveät hartiat. Mun kylkiluut loistaa. Silti mä en oo hyvä.

Kyllä mä myönnän toivovani vartaloa, joka mulla oli pari vuotta sitten, silti en tiedä onko se sen arvoista? En mä silloinkaan, seittemän kiloa kevyempänä osannut nauttia siitä. Se oli silloinkin lihava. Nyt kun mä kuvista katson niin haluaisin sen takaisin. Mä en oo käyny vaa'alla mut mä tiedän ettei mun paino oo tippunu ikuisuuteen, korkeintaan lisääntyny. Mä syön liikaa. Mä joka toinen päivä en välitä asiasta, oon vain onnellinen ja syön ”normaalisti” eli tuhat kaloria, joka toinen päivä mä hajoan ja leikkaan kalorit minimiin. Mä haluaisin selvyyden tähän. Joko kokoaikaisen pakon ja syyn, tai sitten hyvän olon ja välittämättömyyden.

Tää kahtiajako tappaa mua.

Mä olen onnellinen, mulla on elämässäni kaikki hyvin. Mä haluaisin olla tyytyväinen, mä haluaisin näyttää hyvältä.

Miksi mä en tiedä mitä mä haluan?


edt.netti ei vieläkään toimi, joten en uskalla ladata bloggeriin yhtään kuvaa enkä otsikoita, koska kokoajan vaanii vaara netin kaatumisesta