I don't even remember the last time he called

Mä meinasin tänään alkaa itee ku mul oli niin vitun paska olo.

Ei se asia mistä se lähti ollu iso, ei todellakaa, me vaan mutsin kaa puhuttii ajokorti hankkimisesta. Mutsin mielestä mun kannattais hankkii se. Puhe meni rahaan, siihen et mutsi sano et sil ei oo yksinkertasesti varaa kustantaa sitä kokonaan ja se on totta. Sen talous on muutenkin päin helvettiä kiitos faijan.

Mulle tuli paska fiilis ja kateelinen olo ku mietin sitä ajokorttiasiaa, et joudun ite maksaa puolet, koska faija ei maksa paskaakaan siitäkän. Mä oon kateellinen ihminen siinä asiassa ja ihmeellisen katkera. Siis en todellakaa siit ettei äidillä oo varaa sen mä tiiän ja sen et se antaa kaikkensa, mut faija. Se rupes itkettämään. Mä tiedän etten saa siltä mitää apua mihinkää varsinkaan nyt ku ollaan huonoissa väleissä.

Mä oon katkera ja vihanen sille. Mä en haluis enkä sais olla, mutta oon silti.

Se ei tullu kattomaan mun vanhojentanssejakaan. Ainoa asia IKINÄ mihin oon ketään pyytäny kattomaan. Mä en ikinä pyytäny edes pienenä koulujen kevätjuhliin jossa näyttelin, jalkapallomatseihin en mihinkään - paitsi noihin. Mul oli paska olo asiasta.

Se ei o näyttäytyny mun pikkusiskojen synttäreilläkään sitten ikinä, eikä munkaan, sillä meillä on tapana kahvitella mummojen jne kanssa aina sillo.

Se ei oo koskaan edes nähny mun kämppää, eikä kysyny mun kuulumisia.

Se ei maksanu mun vanhojen puvusta jne senttiäkään, vaikka soitin ja pyysin, silloin itkin. Mummi maksoi, se oli kilttiä, koska mä en mitenkään tiedä miten mutsi olisi silloin pystynyt siihen yksin.

Mul o paska olo.

Mä luin iltalehden artikkeliä siitä kuinka vanhemmat hylkäävät lapsensa "uuden onnen tieltä" - sisältä kouraisi. Faija peruu joka toisen viikonlopun jolloin sen pitäisi nähdä mun siskot, eli ehkä kerran kuukaudessa se näkee niitkään. Mua oksettaa.

Mä oon niin helvetin kateellinen.

Mä en tiedä olisko parempi se että se olisi kuollut mun ololle - silloin voisin ainakin kuvitella että se rakastaisi jos olisi hengissä, nyt ei ole mitään mihin tarraantua.

Mä tiedän selviäväni ilman sitä. Mä tiedän sen.

Mä en tartte sitä mun elämään, jossa se ei halua olla osana. Mä pärjään yksinkin. Mä oon opetellu liian monta vuotta jo pärjäämään.

Mua itkettää.

Mä haluasin että se vain välittäisi musta.


Mä tiedän mä oon käyttäytyny rumasti sitä kohtaan, haastanu sen, kattonu pysyykö se silti - eikä se pysynyt. Mä yritin saada siltä rajatonta rakkautta, mutta sellasta ei ollutkaan. Hän vain lopetti rakastamisen.

Mummi yrittää vakuuttaa että se rakastaa mua, mä en usko. Jos se rakastaisi niin miksi sen aloitteesta tulleista yhteydenotoista on yli vuosi aikaa. Sen jälkeen olen ottanu kolmesti yhteyttä 1.pyysin kahville (vastaus: "kiire" "työt" "joku toinen päivä") 2.pyysin rahaa vanhoihin ja pyysin tulemaan (vastaus: "ei ole rahaa, koska äitinne vie kaiken (300e/kk kolmesta lapsesta yhteensä...) tansseihin ei koskaan ilmestynyt) 3.kauhea riita...

Se ei ikinä tullu mun vanhoihin. Niinku mä sanoin mummille - ei se kumminkaan tule.

Mä tiedän että teen väärin- samaa teen poikakaverillekkin, yritän löytää jotain joka rakastaa vaikka sitten pakolla. Ottaa halaukseen eikä päästä irti vaikka kuinka rimpuilisin.

Äiti on sellainen.

Mä itken.