Oon ollut koulussa kahen viikon aikana neljä kertaa. Mun unirytmi on vituillaan, meen nukkumaan 4-6 aikaan ja voin pahimmillaan herätä viideltä. Tää ei nyt toimi.
Mul on miljoona kurssia kesken, koska pelkään liikaa kokeiden tekoa. Ne vaan ahdistaa. Olen huono. Mä en pysty. En pääse läpi. Mä sanoinki siitä mun vanhalle työntekijälle (jonka kanssa juttelin nuorisopsykiatrian poliklinikalla, vaikka me ei pidettykkään toisistamme ollenkaan) kun nyt se työskentelee mun koulussa. Se vaan oli että okei. Ei mitään enempää. Mä olisin halunnut jotain apua, mutta ei se vaa oli että okei. Toi on vaan niin lamauttava vamma, joka rajottaa mun elämää. Se rajottaa mun koulussa oloa. Se rajoittaa kaikkea. Mua ahdistaa kaikki arvostelu.
Mä oon myös todella stressaantunu. Mä tunnen ahdistusta ja stressiä hetkittäin niin että tekisi mieli viillellä. Ahdistaa - se se tunne on. Ei sellainen paniikkiahdistus - vaan se taustalla möyrivä ahdistus joka kiirii selkää pitkin. Se joka valvottaa yöt. Mua ahdistaa se että syön aivan liikaa. Mua ahdistaa koulu. Mua ahdistaa se etten ole tehny kesätyöhakemuksia. Se etten ole siivonnut. Se että hiukset on värjäämättä. Se että en ole nähnyt sukulaisiani. Se että rahat on tiukilla. Jokainen N:n asia ja niistä huolehtiminen (en vain osaa antaa olla). Huono omatunto elukoiden laiminlyönnistä (lähinnä N hoitaa ne).
Musta tuntuu että hajoan sirpaleiksi. En osaa tarttua yhteenkään asiaan ja saada mitään aikaiseksi. Mun pitäisi pilkkoa tää ahdistus ja stressi pienemmiksi paloiksi ja hoitaa ongelmat yksi kerralla. Aloittaa vaikka siivoamisesta, sillä se yleensä auttaa.
Mä pelkään myös ettei ne halua mua kesätöihin siihen paikkaan missä olin viime kesänä. En usko että ne haluaa, mutta haen silti. Koska toivon että ihme tapahtuisi ja ne haluaisivatkin mut. Hiljaisen ja niin mitättömän Opheliacin.
J on saikulla keskivaikeasta masennuksesta (joka sillä on ollut varmaa kuutisen vuotta jatkuvana). Kohta mäkin hajoan tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti