Behind the pink eyes...

Mä tunnen lihovani ja paisuvani, mutten halua ajatella sitä.

Mä en oo varmaan milloinkaan ollut niin onnellinen, siitä ettei tässä kämpässä ole yhtään suurta peiliä, josta näkisi vartalon. Mä olen käyttänyt vain löysiä shortseja ja suuria teepaitoja, enkä uskalla sovittaan yhtään vaatekappaletta kaupassa.

Säälittävää, eikö?

Silti mä syön. Mä haluan unohtaa mun kilot. Mä haluan olla onnellinen miettimättä enempää. Mä haluan oppia olemaan tyytyväinen.


Mä uskallan jo pelottavan hyvin näyttää arpeni vieraille ihmisille, se ei yhtään ahdista. Tutut ahdistaisivat enemmän, ne tuntevat mut, ne tajuaisivat mun tajuttoman epätäydellisyyden ja rumuuden.


Mä viritin taas kitaran kuntoon - pitkästä aikaa. Nyt mä en uskalla soittaa ja herättää naapureita, mä en halua et ne kuulee mun säälittävää rämpytystä. Olis mahtavaa oppia soittamaan kunnolla, se olis mun tavote.

Tää koko merkintä on taas turhaa paskanjauhantaa, mä en osaa enään ees kirjottaa. Mä en osaa. Tuntuu niin turhalta jauhaa tälläsestä paskasta, mutta mä silti kirjotan. Naurettavaa. Vitun ajatuksien virtaa ilman määränpäätä.


Mä tajusin tänään aika mielenkiintoisen jutun: laihuus on musta kaunista ja viehättävää, vaikken edes oikeastaan pidä siitä. Mä en ole ikinä pitänyt laihoista tytöistä, vaikka niitä salaa ihailenkin. En edes laihoista tai lihaksikkaista pojista. Sekavaa ja epäloogista. Mä olen aina pitänyt sellaisista normaaleista, sopivista, luonnollisista.

Miksi mä haluaisin salaa olla sellainen, josta en oikeasti pidä? Mä sanon aina, että syy tähän kaikkeen on se, että nään laihuuden vaan kauniina, mutta oikeasti en edes näe.

Anteeksi tää kirjotus on niin tavattoman sekavaa, koska se on sekava asia mullekkin.


Lopuksi ohi kaiken - ask me anything! Laittakaa kaikki tonne joitain kysymyksiä mulle. Mitä ikinä haluatte tietää niin vastailen sitten.

Lopetan sekavan ja tavattoman huonon postauksen (jopa mulle huonon) ja pyydän anteeksi.