Miten voi olla mahdollista tuntea ruudunkin välityksellä alemmuutta täydellisiä pikkupissiksiä kohtaan? Siis ne ei oo musta edes mitenkään upeita. Mä elän erimaailmassa, mutta silti kaikki Hollywoodin teinileffat on saanu mut tuntemaan alemmuutta ihania cheerleadereita kohtaan.
Mä en oo ikinä ollu sellanen.
Ala-aste, ihananlihava lihapulla. En todellakaan täyttäny niitä vaadittuja mittoja. Aina joku syrjimässä ja potkimassa päähän. Mä en kestäny sitä kilpailua suosiosta, jossain vaiheessa mä lopetin sen kilpailun ja tipuin ulos parin kaverin kanssa.
Yläaste, hmm alussa valkoinen naama ja mustat rajaukset silmissä, lopulta naaman väri oli palautunut ennalleen, mutta hiukset komeilivat shokkiväreissä. Asennevamma, masennus, sekasin koulussa. Ei asiat ei menny miten piti.
Mun asiat ei oo ikinä menny miten piti. Mä oon niin pinnallinen ja turha, mutta en tiedä miksi olis niin ihanaa olla sellanen täydellinen. Jolla olisi miljoona kaveria, jota jokainen poika ja tyttö ihailisi ja liehittelisi. Mul ei oo ikinä ollu ku muutama oikea kaveri, johon jaksaisin pitää enemmän yhteyttä kun koulussa tai mesessä pakollisia heitä. Eikä nekään ole ikinä olleet niitä tavattoman ihania ja suosittuja. Mä oon kuulunu aina siihen outcastiin, enkä mä edes tiedä mikä siinä vaivaa mua? Mä joskus jaksoin pitää enemmän yhteyttä, mut se katkes masennukseen ja väsymykseen.Mikä teki musta tälläsen luuserin ja niistä täydellisiä? Miksi mä tunnen itteni niin lihavaks, rumaks ja tyhmäks ne nähdessään, että alan pahimmassa tapauksessa änkyttää.
Mikä on saanu musta tälläsen luuserin? Lihavan ruman pikkutytön, joka ei ees haluu näyttää Hannah Montanalta, vaan Amor Hiltonilta tai joltain muulta upealta scenehuoralta, myös Mötleyn upeat taustatanssijat kävisivät tai joku muu vastaava. Miksi mä en unelmoi jostain Justin Bieberistä, vaan sain selville kyseisen henkilön olemassa olon vasta jokunen aika sitten facebookista, enkä tiedä sen yhtään kappaletta. Miksi mun uniin sen sijaan tulee upeita ihmisiä tupeerattuine hiuksineen ja meikattuine silmineen? Tiukkoine housuineen ja kiusoittelevin hymyjeen.
Miksi mä edes haluan olla ne? Sillä mä en oikeasti halua, mutta silti niin paljon haluan. Ja kuvittelen naivisti sisimmässäni muuttumassa suosituksi ja ihanaksi jos laihdun tarpeeksi pieneksi. Kuvittelen kaikkien pitävän minusta. Kuvittelen että muutun disneyn hahmoksi ja elän täydellistä ihanaa sweetsixteen elämää.
Mä inhoon tätä itessäni.
Mutta kuka päätti meidän osat tässä elämässä?
Miksi musta tuli tälläinen? Vaikka asiat voisi olla huonommankin, niin miksi mun päästä tuli tällänen? Kuka taiko mun joka toiseks sanaks anteeks.
Anteeks et mä oon paska ihminen.
Kuka puhkas mun kuplan? Mä en oikeesti olis halunnu sitä. Mä olisin halunnu olla joku muu, vaikka kuinka väitän olevan kiitollinen kaikesta paskasta. Mä olen, mä pakotan ajattelemaan niin, mutta miksi, miksi toisille annetaan vaikeempi rooli tässä maailmassa kun toisille?
Maailma on turha. Kaikki on vaan niin helvetin turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti