You stand through the pain. You won't drown. And one day, whats lost can be found

Tiedettäköte te sen tunteen kun toivoisi vain että voisi syntyä uudestaa? Aloittaa elämänsä alusta.

Mä oon liian virheellinen olemaan täällä.

Mä vaan mietin kuinka helppoa ja ihanaa olisi aloittaa alusta kaiken. Mä tiedän olevani pieni, mä tiedän kuinka kaikki on vasta edessä, mutta silti. Mä haluasin yrittää uudestaan tätä elämää ja toivoa etten mokaisia kaikkea niinkuin nyt. Mä olen liian sisäänpäinkääntynyt, yksinviihtyvä, huonoitsetuntoinen ja negatiivinen. Mä mokailen ja vajoan itsesääliin enkä meinaa osata nousta ylös. Ei mikään elämä ole täydellistä, silti tuntuu että mä oon mokannu normaalia enemmän.

Milloin mä tein elämässäni ensimmäisen virheen?

Jo ensimmäisellä henkäykselläni? Vai miksi mut löydetiin jo päiväkodissa joukosta ja otettiin silmätikuksi? Millon mä haavotuin näin ja tulin niin herkäksi. Ei mihinkään löydy yksittäistä syytä tai hetkeä – kyllä minä sen tiedän, mutta silti olisi ihanaa kuulla selvä selkeä vastaus, jota ei ole.

Mä tiedän etten olisi tämä henkilö ilman kaikkea sitä, silti olisi vain niin ihanaa olla hetken täydellinen – samanlainen kuin niin monet muut.

Naurettavaa jahkailua, ilman mitään lopullista järkeä. Huvittavaa pelleilyä, silti. Olisi mahtavaa pystyä olemaan rannalla ajattelematta läskejä, nauraa ison porukan kanssa ilman huolta. Näyttää samalta kuin kaikki muut niin täydelliset.

Naurettavaa jahkailua taas.


Mua ärsyttää mun rakas poikakaverini: taas kerran riitelyä samasta asiasta. Ei se ole riitelyä, mutta pientä eripuraa ja mun suuttumista. Mä en jaksa sitä kun se kuvittelee niin hyvin tuntevansa mut, vaikka niin se tekeekin, niin silti. Se ei ole tuntenut mua kun muutamaa kuukautta vajaa kaks vuotta, siltä puuttuu lähes viisitoista vuotta aikasempaa ja se silti käyttäytyy kun olisin se. Me ollaan tapeltu siitä että osaanko jotain asiaa vai en, miten joku asia on menny ennen meiän tapaamista mun elämässä. Mä inhoan sitä. Se ei tiedä kuinka mä tunnen, se ei tiedä kuinka mä ajattelen. Ei sillä ole mitään merkitystä kuinka paljon mä kerron tai sanon tai avaudun, se ei ole silti minä.

Mä oon kyllästynyt todistelemaan mun asioita sille, kun se sanoo ”no ei se vaan oo ennen noin menny” tai ”etsä oo ennen noin sanonu”. Mä oon joutunu todistelemaan kuuntelevani tiettyä bändiä, koska hänen mielestään en pitänyt kyseisestä.

Tää riitelyn ja eripuran aihe on suhteellisen uus, vaan joku kuukauden tai muutaman vanha.

Äsken se nousi esille kun valitin etten osaa jotain asiaa kokeeseen lukiessa niin vastväitteet nousi esille siitä että osaan ja että mä oon ennenki osannu.

Mä en oo tilivelvollinen sille mun yhdestäkään asiasta. Mun ei pitäis joutua todistelemaan jokaista helvetin asiaa ja oloa.

Joka kerta asia päättyy samalla tavalla, se huomaa tehneensä väärin: pyytää anteeksi ja on oikeasti pahoillaan ja itkee kuinka kaikki on sen vika ja lupaa ettei enään tee niin. Se ei edes huomaa tekevänsä sitä kun vasta myöhemmin, siksi se turhauttaa mua niin tavattomasti. Mä tiedän ettei se tarkota, mutta mitä merkitystä kun se tapahtuu uudestaan ja uudestaan, vaikka se kuinka yrittää?

Mä oon yksilö.